Hiljainen tienoo, hämyinen maa. Kaunis ukrainalainen sävelmä vei tunnetasolla sekä nykyisen eurooppalaisen sodan keskelle että lapsuuteen. Uskontojen yhteisessä rukoushetkessä Helsingin Alppilan kirkossa esitetty ja Yle TV1:n kautta suuremmalle yleisölle soinut tuttu koululaulu avasi kyynelkanavat.
Koko tilaisuus oli hämmästyttävän tosi. Musiikit oli valittu ja toteutettu huolella ja taitavasti. Kukat ja vaatteet toistivat Ukrainan lipun värejä. Välillä näytettiin lasten piirustuksia, joissa sodan haluttiin loppuvan.
Parasta oli kuitenkin käsinkosketeltava aitous, vereslihalla puhuvat ja esiintyvät ihmiset. Toisinaan kirkon tilaisuuksia vaivaavat latteudet loistivat poissaolollaan. Asioista puhuttiin niiden oikeilla nimillä eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, miten tosissaan rauhaa anottiin, vaadittiin, pyydettiin ja rukoiltiin.
Rauhanrukousta olivat toteuttamassa Haminan piispa Sergei ortodoksisesta kirkosta, kirkkoherra Jean Claude Kabeza katolisesta kirkosta, Suomen Islam-seurakunnan hallituksen puheenjohtaja Gölten Bedretdin, Helsingin juutalaisen seurakunnan ja Suomen juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtaja Yaron Nadbornik sekä kirkkokunnanjohtaja Jari Portaankorva Suomen Baptistikirkosta.
Evankelis-luterilaisesta kirkosta mukana olivat Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen, Suomen Lähetysseuran toiminnanjohtaja Rolf Steffansson sekä helsinkiläisen Kallion seurakunnan kirkkoherra Riikka Reina. Lisäksi mukana oli eri-ikäisiä Kallion seurakuntalaisia.
***
Sosiaalisessa mediassa tilaisuutta kuvattiin sanoilla lämmin, asiallinen, vaikuttava ja puhutteleva. Moni koki tarvitsevansa juuri jotain tällaista: yhteistä mahdollisuutta sanoittaa pelkoa ja ahdistusta ja huutaa hätää Jumalalle. Rukoushetki vastasi kaipuuseen ja osoitti, että Aabrahamin uskonnot pystyvät äärimmäisissä tilanteissa seisomaan varauksettomasti rukouksessa rinnakkain.
Toki joillekin kristityille arabiaksi luetut Koraanin suurat kirkossa olivat liikaa. Minulle oli kuitenkin erityisen tärkeää ja vavahduttavaa, että myös muslimit olivat mukana. Ja että muslimien rukouksen toi tuohon hetkeen nainen, suomen tataarien edustaja.
Oli myös puhuttelevaa, että osa rukouksista ja psalmeista luettiin ukrainaksi ja hepreaksi. Sodan kauhut ovat jotain sietämätöntä kaikkialla maailmassa. Rauhan asia ylittää kansojen, kielten ja uskontojen rajat.
***
Erityisen suurta kiitosta sai piispa Mari Leppäsen puhe. Aiheesta. Se oli henkilökohtainen ja psykologisesti viisas. Ehdottipa joku sille kirjallisuuspalkintoakin.
Leppänen aloitti puheensa siteeraamalla tätinsä kirjoitelmaa. Lapsuuden sota, pelko, hätä, uupumus, nälkä ja ahdistus kaareutuivat hänen päälleen vielä eläkeläisvanhuksenakin kuin ukkosilma, täynnä pimeyttä ja uhkaa. Leppänen itse sai syntyä Suomeen, jossa oli totuttu rauhaan. Muurit murtuivat, kansat yhdistyivät ja miekkoja taottiin auroiksi.
”Kasvoin luottamukseen, että hyvä kehitys jatkuu. Yöpöydällä ikonin vieressä pidin kiväärinhylsystä tehtyä ristiä, kuin muistona, ettei ikinä enää”, Leppänen sanoi.
Omat lapsensa Leppänen kertoi kasvattaneensa ilmastokriisin, totuudesta piittaamattoman poliittisen populismin ja viimeksi globaalin pandemian varjossa.
”Luottamuksen maailma särkyi sinä aamuna, kun hyökkäys Ukrainaan alkoi. Lapset itkevät makuuhuoneissaan peittojensa alla ja kysyvät: onko meillä tulevaisuutta?”
Leppänen painotti, että puhumisen ja jakamisen tarve on suurta. Kyyneleitä ei pidä peitellä, tunteita ei tule painaa alas. Juuri tunteiden sanoittamisessa ja luvan antamisessa kyyneleille Leppäsen puhe oli äärimmäisen hyvä ja syvä. Se kosketti kaikenikäisiä.
Leppänen teki selväksi, että kaikki tilaisuudessa mukana olevat uskontojen edustajat tuomitsevat Venäjän hyökkäyksen ja sen, että uskontoa käytetään sodan perusteluna. ”Olemme järkyttyneitä siitä, kuinka hauras on inhimillisyyden perintö, kuinka ohuella langalla olemme kiinni tavallisessa arjessamme ja kuinka nopeasti tuo lanka voi katketa. – – Tänään meidän huutomme sekoittuu ukrainalaisten huutoon, kun yhdessä huudamme Jumalan puoleen: Auta, pelasta! Verenvuodatuksen on loputtava.”
Puheensa lopussa Leppänen totesi, että rukouksemme eivät ehkä pysäytä tankkeja tai torju tarkka-ampujien luoteja, mutta voimme puhkoa reikiä sodan mustaan peittoon Ukrainan yllä, kieltäytyä vihaamasta ketään, auttaa järjestöjen kautta ja ottaa pakolaiset ystävinä vastaan. Hän painotti, että keskuudessamme elävät venäläiset eivät ole syypäitä sotaan vaan lähimmäisiä muiden tavoin.
Ukrainalaisessa kansanikonissa Jumalanäiti levittää suojaavan valkoisen peiton ukrainalaisten turvaksi.
”Suojatkoon sama peitto myös sinua: Hän levittää siipesi yllesi, ja sinä olet turvassa niiden alla,” Leppänen päätti puheensa.
***
Vaikka kaikki on lohdutonta ja epävarmaa, toivoa ei saa menettää. Taudit, onnettomuudet ja sota kaatavat ja tappavat. Toivoa ei saa menettää. Elämässä ei ole mieltä eikä järkeä, kun sanat alkavat tarkoittaa vastakohtiaan. Toivoa ei saa menettää. Hintojen nousu ja sodan uhka pelottavat täälläkin, minne sota ei vielä yllä. Toivoa ei saa menettää.
Kiitos tuskan jakamisesta ja toivon kannattelusta te rukoukseen osallistuneet uskontojen edustajat, Kallion seurakunta, Yle, Kirkon viestintä, Grex Musicus -kuoro, Viitasen Piia ja kaikki muut muusikot!
Tilaisuuden voi katsoa Yle Areenasta täältä.
Lue myös Hannu Kuosmasen blogi: Piispa Leppänen piti vuosisadan puheen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Kommentti: Uskontojen yhteinen rauhanrukous tv:ssä toi kyynelet silmiin ja oli juuri sitä, mitä moni kaipasi