Kolumni: Voiko kirkolle käydä kuin masentuneelle ihmiselle, joka kadottaa värit?

Kirkkaan keltainen kauluspaita oli lempipaitani yläaste- ja lukiovuosina. Käytin tätä yhtä ja samaa keltaista paitaa niin pitkään, että lopulta siinä oli reikiä.

Kolmentoista pappisvuoden aikana olen tottunut käyttämään mustia vaatteita. Mustat vaatteet tuntuvat juhlavuudestaan huolimatta synkiltä ja ilottomilta. Joskus olen käyttänyt epämuodollisemmissa virkatehtävissä punaisia pukuhousuja.

Ehkä papin mustat vaatteet jollain tavalla kuvaavat monen mielikuvaa luterilaisesta kirkosta ja uskosta: vähän synkkää ja joskus turhankin vakavahenkistä touhua. Missä on uskon ilo?

Kirkkopäivillä presidentti Tarja Halonen varoitti kirkkoa pimittämästä sitä, että kirkossa on ”ihan kivaa”. Presidentti Halosen mielestä iloa ei tule pitää piilossa.

Uupunut ja masentunut ihminen alkaa nähdä maailman vähitellen harmaana ja värittömänä. Värien himmentyminen ja katoaminen vievät elämästä ilon ja toivon. Itsekin olen huomannut, kuinka joskus pitkän ja raskaan työputken päätteeksi värit ovat voineet himmetä. Muutama lepopäivä auringossa – ja kukat näyttävät jo paljon värikkäämmiltä. Voiko kirkolle käydä kuin masentuneelle \n>ihmiselle?

Kristillinen usko näyttäytyy monille synkkänä ja harmaana, jopa ahdistavana. Uskosta nähdään ensimmäisenä erilaiset kiellot ja käskyt. Tiukkaan muottiin pakottaminen ahdistaa. Toisen elämän värisävyjä voidaan arvioida ikävällä tavalla omien mieltymysten pohjalta. Kaikkien värien ei koeta kuuluvan oikeaan uskoon.

***

Kesällä on hieno hetki nähdä taivaalle kaartuva sateenkaari kaikkine väreineen. Sateenkaaren värit ovat kuva uskon moninaisesta rikkaudesta ja uskon ilosta. Usko ei saa olla elämää yksinkertaistavaa mustaa ja valkoista tai masentavaa harmautta. Uskoon kuuluvat kaikki elämän värit. Elämä on täynnä eri värejä.

Sairas uskonnollisuus värittää elämän synkillä väreillä. Terve uskonnollisuus suhtautuu elämään myönteisesti ja iloitsee uusista mahdollisuuksista. Terve uskonnollisuus synnyttää iloa ja onnea.

Suomessa kevään virsi on tietenkin riemullinen Suvivirsi. Sen syntyhistoria ei ole valoisa. Suvivirsi syntyi koko Pohjolaa riivanneiden 1690-luvun nälkävuosien keskellä. Silloin kurjuus, puute ja kuolema olivat ihmisten arkea. Elämä oli harmaata ja synkkää. Uusi kevät ja kesä antoivat toiveen uusista mahdollisuuksista ja iloisemmasta elämästä. Värit palasivat elämään.

Harmaalla, ilottomalla ja synkällä kirkolla ei ole tulevaisuutta. Vaatteetkin voivat julistaa uskon iloa. Ehkä minunkin kannattaisi pukea punaiset housut useammin jalkaan.

Kirjoittaja on Taivalkosken seurakunnan kirkkoherra ja Koillismaan rovastikunnan lääninrovasti. Kolumni on julkaistu 3.6.2022 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!

Edellinen artikkeliJokaisella on ohut kohta, joka on avoin Pyhälle Hengelle, ajattelee missiologian asian­tuntija Kati Kemppainen
Seuraava artikkeliArki­retriitti vei kappelista etä­palaveriin ja meditaatiosta saunan kautta omaan sisimpään

Ei näytettäviä viestejä