Ajan pitkää, rospuuton vaivaamaa suoraa, jonka päässä odottaa Espoon seurakuntien kurssikeskus Hvittorp. Tarjoan kyytiä reppu selässä kulkevalle.
”Kävelen mieluummin.”
Tilanne ja tapani katsoa maailmaa alkavat heti syöttää lapaan vertauskuvia ja merkityksiä: meitä on monenlaista kulkijaa, kaikilla tiensä, jotka välillä risteävät ja vievät samaan suuntaan.
Omalla tielläni olen pitkän suoran loppupäässä. 41 vuotta sitten valmistuin nuorisotyöntekijäksi ja totesin, että olin valinnut liian varovasti tutun nuorisotyön seurakuntanuorivuosien jatkoksi. Minusta tulikin toimittaja. Loppusuora tarkoittaa lyhyttä matkaa eläkkeeseen.
Arki jää taakse, mutta työt odottavat täälläkin
Parkkipaikalle jää auton lisäksi normaaliarki, kun kiskon laukkua mäkeä ylös. Hiljaisuuden retriitistä tämä Espoonlahden seurakunnan Arjen irtiotto -retriitti poikkeaa siinä, että tänne voi tulla tekemään töitään ja osallistumaan työn ohessa kolmeen ”hetkeen”. Täällä saa myös puhua.
Laukussani on puhelin ja tietokone. En katkaise yhteyttä ulkomaailmaan – tulossa on etäkokouksia – ja alan etsiä tapaa olla täällä. Hiljaisuuden retriitissä asetutaan sanoitta toisten lähelle. Silloin aistii selkeästi liikkeet, ilmeet ja tuoksut sekä miettii, saako katsoa silmiin tai nyökätä aamiaisella tervehdykseksi.
Kaipaan ohjeistusta olemiseen.
Retriitin vetäjät pitävän konttoria aulassa, joka on kohtaamispaikka
Aulassa diakoni Inkeri Oinonen kirjaa minut saapuneeksi ja antaa avaimen tarjottimelta, jolla odottaa vielä monta nippua. Huoneeni nimi on Päivänlilja. Se sopii puutarhurin äidille.
Aula on risteyspaikka ja kohtaamispaikka, jossa Oinonen ja toinen retriitin vastuunkantajista, kappalainen Teemu Aalto, päivystävät ja tekevät omia töitään.
– Korona loi paineita kehittää uutta, kun vihoviimein tulisi taas lupa kokoontua, Oinonen aloittaa.
Aalto jatkaa, että ajatus arkiretriitistä iski kuin pieni kipinä keskellä erikoista aikaa.
– Kokoontumiset ja tapahtumat oli ajettu alas, ja ihmiset elivät erityksissä neljän seinän sisällä. Leirikeskukset ja muut tilat olivat tyhjillään, ja keittiöväki eli lomauttamispaineen alla.
Retriitti tarjoaisi toisille lepoa, toisille työtä.
– Taustalla oli myös oma toive saada kirkkoon lisää luostarihenkisyyttä.
Hiljaisuuden viljely oli Aallolle osittain tuttua, ja hän halusi kokeilla retriittitoimintaa uudella twistillä, ilman hiljaisuutta. Tarkoitus oli astua ulos kirkon boksista ja kutsua samalla ihmisiä lähemmäs kirkkoa.
Koska konsepti oli uusi ja hakusessa, Aalto ja Oinonen päättivät, että retriitti toteutuisi, jos mukaan saataisiin vähintään viisi osallistujaa.
Oinonen kaivaa koneelta lukuja. Kun ensimmäinen arkiretriitti pidettiin syksyllä 2020, mukaan tuli 20 ihmistä. Seuraavana syksynä osallistujia oli muutama enemmän, ja nyt täällä on jo 45.
Kun ensimmäistä retriittiä käynnistettäessä Oinosen ja Aallon kalenterit olivat täynnä, he siirsivät konttorinsa Hvittorpiin arkiviikon ajaksi, ohjasivat retriittiä ja tekivät muita töitään.
Tulin tänne kuuluakseni yhteisöön, ja kohta jo erotaan
Alkamassa on neljäs retriitti tällä konseptilla. Vetäjillä on jo kuva osallistujista: paikan ovat löytäneet erityisesti 70–80-luvuilla syntyneet.
– Aluksi valtaosa oli nuoria aikuisia, opiskelijoita ja työikäisiä. Jo ensimmäisissä palautteissa näkyi, että ihmiset olivat eläneet paineiden alla ja saivat retriitissä arkeen selkeän päivärytmin ja seesteisyyttä, Oinonen kertoo.
Viikolla porukka myös vaihtuu. Joku on vain yhden yön, toinen koko ajan.
Aalto pohtii vielä retriitin luonnetta.
– Näin kirkko vastaa, kuinka pyhä tulee mukaan arkeen. Toimintaan liittyy Espoonlahden aikuistyön visio, jossa ei arvailla, mitä ihminen haluaa. Tällainen retriitti avaa tiloja sille, että jokainen saa vaikuttaa, miten sen tilan täyttää.
Tulijoilla on erilaisia tarpeita ja ajatuksia hengellisyydestä ja henkisyydestä.
– Hetkeksi he liittyvät määräaikaiseen yhteisöön, joka sitten hajoaa, kun palataan kotiin, Aalto toteaa.
Ajatus tuntuu haikealta. Tulin tänne kuuluakseni, ja kohta jo erotaan.
Tilaa on hänelle, joka etsii yhteisöllisyyttä, sekä hänelle, joka kaipaa yksityisyyttä ja työrauhaa.
Oma huone tarjoaa työtilan ja levon
Avaan oven Päivänliljaan. Huone on karu mutta tarjoaa tarpeellisen: suihkun, sängyn, työpöydän ja näkymän ikkunasta metsikköön. Näköalaton huone olisi kauhistus. Retriittinäköalojen aatelia tarjosi aikoinaan Heponiemi: vanhat puut, polku saunalle ja järvi.
Mutta nyt olen täällä. Silloin oli hiljaisuuden retriitti, eri huoneet, ihmiset ja oma elämänvaihe. Nyt retriitti ilman hiljaisuutta ja nämä uudet ihmiset seinien takana ja samoissa pöydissä.
Avaan koneen ja aloitan työt. Viihdyn yksin. Korona-aika vahvisti käsitystä siitä, että olen sisäänpäin kääntyvä ja aika uskotonkin ystävä. Asenteeni on petollinen. John Donnen tunnettua ajatusta lainaten: Kukaan ei ole saari, vaan kuulumme samaan mantereeseen.
Ikkunan takana joku lähtee lenkille. Taistelen hetken nettiyhteyden kanssa ja tunnen olevani yksinäinen saari kaukana työyhteisöstä ja IT-tuesta. Kun yhteys syntyy, siirryn ”työtilaan” ja syvennyn kirjoittamiseen.
Ruokasalissa kannetaan huonojalkaiselle juomalasia ja syödään hyvin
Ensimmäinen yhteinen ateria on osaltani kömpelö. Yritän arvioida, kuka haluaa vetäytyä syömään yksin, kenen pöytään voisi istua.
En tiedä muiden nimiä. Hyvä että omani muistan. Olen näissä ensihetkissä jännittynyt, epävarma ja saatan itse sulkea itseni ulkopuolelle.
Hiljaisuuden retriitissä small talkia ei tarvita, täällä tekee mieli jotain sanoa. Kehun ruokaa ja kysyn, oletko täällä ensimmäistä kertaa. En sentään jatka, että bändi soittaa hyvin.
Vähitellen olo asettuu. Hämmästyttävän avoimesti joku kertoo tarinaansa. Itselleni luontaista on katsella toisia, kysyä jotain ja syödä hitaasti.
Ruokapöydästä on tullut viime vuosina oman hengellisyyteni ydintä. Hesekielin kirjassa on kuvaus temppelin rakentamisesta ja kohta: ”Tämä on pöytä, joka on Herran edessä.” Mitä se on?
On Herran pöytä messun aikana, ja ainakin Espoonlahden kirkolla on Yhteisömessun jälkeen katettu pöytä yhteiselle keittoaterialle.
Lisäksi arkeni ytimessä on kulunut ruokapöytämme, jonka ääressä on syöty, istuttu iltaa, tehty läksyjä ja korona-aikana etätöitä. Se on paikka kokoontua katsomaan toista ihmistä silmiin.
Hvittorpin ruokasalissa kannetaan huonojalkaiselle juomalasia, istutaan iltamyöhään jutturingissä ja syödään hyvin. Onneksi keittiöväkeä ei ollut lomautettu.
Retriitti on yhteinen tila. Kävelin Annan kanssa rannassa, ja jaoimme hetken myös työtilan. Oli hauska kuulla, miksi insinööri on retriitissä, ja saada häneltä ideoita yhteen lehtijuttuun.
Kappelissa unohdan äiti Amman ja ajattelen enemmän Isää taivaan
Astun matto kainalossa valoisaan kappeliin, joka ottaa pyöreään syliinsä. Vähän kuin äiti Amma. Mutta tämä on suurempi syli. Sellainen, johon tuhlaajapoika juoksi kotimatkallaan. Timothy Keller kirjoitti tuosta sylistä Tuhlaajaisä-kirjan, jonka ajatusta olen kantanut mukana koko kevään. Se on mukana nytkin. Ajatus isästä, joka on rajaton rakkaudessaan.
Levitämme mattomme seinustoille ja alttarin edustalle. Teemu Aalto, meditaation ohjaaja, kehottaa hakemaan mieluisan asennon. Hän itse istuu kädet polvien päällä, kolme sormea yhdessä. Ne muistuttavat häntä kolminaisuudesta, Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä. Unohdan äiti Amman ja ajattelen enemmän Isää taivaan ja maan.
Tämä ei ole joogaa, ohjaaja sanoo kuin lukien ajatukseni. Sopii hyvin, koska vierastan joogan uskonnollisia piirteitä enkä ymmärrä, mihin sitä tarvitsisin.
Moni makaa selällään. Asetun Pyhä Kolminaisuus -ikonin läheisyyteen, matto allani levon ja rukouksen alustana. Olen valmis. Katselen kuvaa, joka sekin tarjoaa tilan ja paikan pöydässä.
Kun puoli tuntia on hujahtanut ja jalka puutunut, lähden vähän typertyneenä ulos. En muista mitään ohjaajan sanoista. En ole aiemmin ollutkaan kappelissa pitkällään yrittäen rentoutua. Korostuuko meditaatiossa yllättäen kehollisuus?
Meditaatiossa asetun Pyhä Kolminaisuus -ikonin läheisyyteen.
Sanat ovat turvallisempia kuin hiljaisuus tai oleminen rukousmaton varassa
Täällä taas. Olen odottanut aamun virikepuhetta. Sitä ne vuodet sanojen parissa teetättävät. Sanat ovat turvallisempia kuin hiljaisuus tai oleminen rukousmaton varassa.
Ohjaaja lukee: – – opetuslapset olivat illalla koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia. Yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” Tämän sanottuaan hän näytti heille kätensä ja kylkensä.
Kuuntelen summausta: Lukkojen takana Jumala näyttää haavansa. Niistä opetuslapset tunnistavat Jeesuksen. Ylösnoussut ei jää haavojensa vangiksi, vaikka ne eivät ole kadonneet hänen käsistään.
”Hän kutsuu sinut keskipäivän tanssiin ja valmistaa lepoon illan hämärtyessä”
Mielessäni tulen lähemmäs, pois 2 000 vuoden takaa, lähemmäs ovia, jotka ovat olleet lukittuina ”vain” muutaman vuosikymmenen.
”Lukitut ovet ovat sydämemme salaisia paikkoja. Häpeää ja itsesyytöstä. Niitä, joita on vaikea tuoda toisten silmien eteen. Mikä on sinun haavasi?”
Kysymys putoaa ja pakottaa palaamaan lukkojen takaa kurssikeskuksen avoimeen kappeliin.
Haavaa ei ehkä enää ole. On vain arpi, joka ajoittain kiristää.
Sitten siunaus ennen siirtymistä etäpalaveriin ja työpäivään:
”Sinua siunaa kaiken elämän Lähde. Hän sytyttää valon elämäsi aamuun. Kutsuu sinut keskipäivän tanssiin. Valmistaa sinut lepoon illan hämärtyessä ja yön pimeydessä. Hän asettuu viereesi, jotta huomaisit Pyhän kosketuksen kaikessa näkyvässä ja näkymättömässä.”
Rantaa myötäilevällä saunapolulla on nähty kyy
Ikkunan takana näkyy liikettä. Kaksi valkohäntäpeuraa! Linnut ovat palanneet Pohjolaan, ja rantaa myötäilevällä saunapolulla on nähty kyy.
Nousen hiekkatietä kohti jugendtyylistä Villa Hvittorpia, jonka arkkitehtitrio Gesellius–Lindgren–Saarinen suunnitteli apteekkari Robert Westerlundille 1900-luvun alussa. Kun laskeutuu kiviportaat Vitträskjärven rantaan, näkee, miten hurmaava huvila on.
Rantatieltä johtaa silta saarelle. Iso hanhi seurailee liikkumistani, nousee maihin ja käy suorastaan kohti. Huomaan, että saaren toisessa päässä on hanhiemo hautomassa. Olen väärällä reviirillä.
Lauteilla tajuan, että on introvertilla valtava tarve kuulua ja paljon esteitä kuulumiselle
Kuuluu hillittyä puheensorinaa, jonka vaientaa vain löylyn kihahdus. Meitä yhdistävät suuret lauteet ja kiuas niiden keskellä, toisia myös työ.
Tämä retriittimuoto on totisesti toimiva avaus kirkossa ja riittävän väljä houkuttelemaan mukaan muitakin kuin seurakunta-aktiiveja. Jatkoon! Mahdollisuus lähteä työporukalla mukaan tällaiseen kuulostaa hienolta.
Itse olen ulkopuolella, sisäisesti ja kohta myös löylyhuoneesta. Introvertillakin on valtava tarve kuulua ja paljon esteitä kuulumiselle.
Kirkossa este voi olla sisäpiiri, jolla on oma kielensä ja yhteiset muistonsa tai jo lapsena omaksuttu tieto, missä kohtaa liturgiaa noustaan ylös. Liian kauan on oltu lukittujen ovien takana, ilman pelkoa mutta mukavuussyistä. Liian kauan on istuttu rivissä kasvot samaan suuntaan, kohti häntä, joka puhuu. Enkä tarkoita Herraa.
Onko unohdettu, miksi kirkko on ja miten avaraksi Herra sen tarkoitti. Menkää siis.
En ole laskeutunut hiljaisuuteen vaan sisällä kihisee kuin kiuas, ajatus surraa ja tunteet vievät.
Saunapuhtaana nousen mäkeä kohti majoituspaikkaa. Iltapalalla löydän juttuseuraa ja asetun taas.
Päivän aikana osallistumme kappelissa aamun virikepuheeseen, keskipäivän virsi- ja musiikkihetkeen sekä iltameditaatioon. Inkeri Oinonen soittaa pianoa ja Teemu Aalto kitaraa.
Paholainen kyseenalaisti parilla sanalla Jeesuksen identiteetin
Aamun virikepuhe vie autiomaahan, jossa Jeesus paastoaa ja joutuu Paholaisen kiusattavaksi. ”Jos kerran olet Jumalan Poika, niin käske näiden kivien muuttua leiviksi.”
Koen yhden retriitin huippukohdista. Nappaan tekstistä yhden ainoan virkkeen, josta avautuu uusi ajatus ja linkki omaan elämään. ”Jos olet.” Paholainen kyseenalaisti parilla sanalla Jeesuksen identiteetin. Autiomaassa nälkäiselle viritettiin ansa: kieltää identiteettinsä ja hämääntyä, mitä siitä seuraisi. Kivien muuttaminen leiviksi olisi väärä johtopäätös.
Löydän oman kiusaukseni: Kyseenalaistaa identiteettinsä. Luoda ihanne ja samalla kuilu siihen, kuka ja millainen todella olen. Siitä kirjoittaminen on liian henkilökohtaista ja asia vasta käden ulottuvilla, tarjottimella kuin avain omaan tilaan.
Tämän kiusauksen oireita ovat kateellisuus, uskonnollisuus, omien rajojen hyväksymättömyys ja kyvyttömyys kokea hyvää. Uskonnonharjoittajaminälle paholainen sanoisi: ”Vaikka olet ihminen, käske kivet leiviksi.”
Riippumattomuuskin voi olla kiusaus – vaikkei kukaan ole saari. Jos sellainen ajattelee olevansa, tarvitsee kuitenkin siltoja mantereelle, toisten luo.
Ohjaaja puhuu riippuvuuksista, ostovimmasta ja uutisähkystä, jotka jäävät autiomaassa taakse. ”Kuinka tuskallista on olla vain hiljaa ja pysähtyä”, kun mieli tekisi ihmisvilinään, sen sijaan että suostuisi autiomaan hiljaisuuteen avoimin sydämin.
Jos suostuu, kaipaus luo hiljalleen sisimpään tilaa. Entisten kivien sijasta tarjolla on elämän leipää.
”Voimme vapaasti sallia toistenkin astua heitä varten luotuun tilaan tanssimaan omaa tanssiaan”
Retriitissä oma mieli on yksi tärkeä tila. Kerran retriitti osui aikaan, jolloin mieli oli surusta turta isän kuoleman jälkeen. Orvon keski-ikäisen hiljaisuuden retriitti oli erilainen kuin eläkeikää lähestyvän arkiretriitti, joka täyttyy työstä ja ”kappelihetkistä”. En ehdi nyt hiljentyä, kulkea luonnossa, lukea hengellistä kirjallisuutta tai kirjoittaa kokemuksistani.
Mutta palaan syksyllä, jos on paikkoja. Tällaista tilaa tarvitsevat ensikertalaiset ovat etusijalla.
Suljen koneen ja luovutan avaimen. Alamäki on keveämpi kulkea laukun kanssa parkkipaikalle.
Kotona löydän Henri J. M. Nouwenin kirjasta Särkymisen viisaus sanat: ”Jos olemme löytäneet oman elämämme ankkuripaikan omasta keskuksestamme, voimme vapaasti sallia toistenkin astua heitä varten luotuun tilaan tanssimaan omaa tanssiaan, laulamaan omaa lauluaan ja pelotta puhumaan omaa kieltään. Silloin meidän läsnäolomme ei enää ole uhkaavaa eikä vaativaa, vaan vapauttavaa, kutsuvaa.”
***
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Arkiretriitti vei kappelista etäpalaveriin ja meditaatiosta saunan kautta omaan sisimpään
Ilmoita asiavirheestä