Saksassa asuessani kuulin usein kiitollisia kommentteja siitä, että muut valtiot sekaantuivat sotaan ja lopettivat natsi-Saksan terrorin. Väliintulon olisi pitänyt olla vain varhaisempaa ja fasismin nousu olisi pitänyt huomata aiemmin.
Sama koski kirkkojen välistä yhteistyötä ja kanssakäymistä. Jo silloin, kun asiat ja ideologiat alkoivat mennä väärään suuntaan, kun ihmisarvoa alettiin polkea ja valtion ja kirkon välit liiaksi tiivistyä, jonkun olisi pitänyt uskaltaa ottaa asia puheeksi.
Puheeksi ottaminen on taitolaji, eikä käy kateeksi niitä, jotka siihen tehtävään joutuvat. Erityisen riskialtista ja vaikeaa se näyttää olevan ekumeenisissa suhteissa kirkkojen välillä. Miten puhua paavin kanssa katolisen kirkon pedofiliaskandaalista tai patriarkka Kirillin kanssa uskonnollisesta kansallismielisyydestä?
Vielä jokin aika sitten näiden asioiden esille ottaminen kirkolliskokouksen kyselytunnilla törmäsi kohteliaaseen mutta välttelevään vastaukseen. Tuli tunne, että suomettumista oli ilmassa.
Nyt sekä oma kirkkomme että Suomen ortodoksinen kirkko ovat ottaneet suoran ja rehellisen kannan Ukrainan tapahtumiin. Valtion ja koko Euroopan yhteneväisyys asiassa on antanut paljon voimaa myös kirkoille. Kristinuskon syvyyksistä kumpuavat rauhan, sovinnon ja ihmisen luovuttamattoman arvon teemat ovat olleet yhteistä pääomaa. Kirkkojen ei ole tarvinnut kulkea vastavirtaan, vaan niiden on ollut helppo pitää yllä sanomaansa.
***
Kirkossa kipeiden asioiden esille ottaminen on siksikin vaikeaa, että samalla on puhuttava teologiasta. Kirkon käytännön elämä kumpuaa aina teologiasta, siitä, mitä ajattelemme Jumalasta ja kristinuskon totuuksista. Jos oikeasta opista, ortodoksiasta, seuraa huonoa käytäntöä, ortopraksiaa, hälytyskellojen tulee soida.
Pelkkä käytänteiden muuttaminen ei riitä, on mentävä syvemmälle. Jotta todellinen muutos voisi tapahtua, myös kirkon teologiassa ja opetuksessa on tehtävä korjausliikkeitä. Tämän ymmärsi jo uskonpuhdistajamme Martti Luther.
Kirkko ei voi kuitenkaan osoittaa sormellaan vain muita. Katseen on käännyttävä myös sisäänpäin. Paastonajan kysymys omalle kirkollemme ja meille itse kullekin kuuluukin, synnyttääkö oma kristinuskon tulkintamme hyvää elämää. Ohjaako käsityksemme Jumalasta kohti rauhaa, sovintoa ja kaikkien ihmisten luovuttamatonta arvoa? Suojeleeko se luomakuntaa, tätä haurasta planeettaamme? Kuuluuko äänemme silloinkin, kun muut vaikenevat?
Kirjoittaja on Turun tuomiorovasti.
Lue myös arkistojutut:
Moskovan patriarkan vierailusta äänestys kirkolliskokoukseen – näin kommentoi arkkipiispa Leo (2018)
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.
Kolumni: Vielä jokin aika sitten kirkolliskokouksessa tuntui, että suomettumista oli ilmassa