Kolumni: Valtiokirkko on Suomen oloissa hyvä sana

Kuva: Varpu Heiskanen

Ylen Sannikka-ohjelma (29.10.) herätteli tuttua keskustelua kirkon ja valtion välisistä suhteista.

Keskustelu oli piinallista katsottavaa. Heti aluksi toimittaja ajoi miinaan yllättymällä siitä, että kirkon edustaja sallisi jumalanpilkan. Ei se mikään uutinen ole. Ikivanha juttu. Asia ei vain liity kirkon ja valtion suhteisiin.

Tämän jälkeen toimittaja alkoi puhua päälle. Hän ei ollut selvästikään varautunut siihen, että asiavyyhdin yleislinjat ja yksityiskohdat olivat parhaiten hallussa vieraana olevalla piispalla.

Koska ohjelma oli huonosti toteutettu, sitä seurannut keskustelukin kulki vanhoja uomia. Mitään uutta näkökulmaa ei aihepiiristä nähty eikä kuultu.

***

"Suomessa ei ole valtiokirkkoa" on usein kirkossa kuulutettu lause. "Jo Schaumanin kirkkolain myötä valtiokirkkojärjestelmä purettiin", jatkuu tuttu väittämä. Kohta jo päästäänkin kansankirkko-termin pariin.

Tässä retoriikassa piispat ja papit ovat omillaan. Tutkimuksesta – sen paremmin vanhemmasta kuin tuoreemmastakaan – ei ole tukemaan näitä väitteitä. Vertaileva kansainvälinen tutkimus laittaa jatkuvasti Suomen koriin, jossa ovat muut valtiokirkkomaat. Hyvistä syistä.

Kotimainen kirkkohistorian tutkimus taas on jo Mikko Juvasta lähtien muistuttanut, että kirkon ensi askeleet itsenäistymiseksi valtiosta otettiin toki jo 1870-luvulla, mutta mitään ratkaisevaa loikkaa ei vielä tapahtunut. Uskonnonvapaus ei Venäjän suuriruhtinaskunnassa edennyt.

Luterilaisen kirkon oma itseymmärrys oli valtiokirkollinen pitkään Schaumanin kirkkolain jälkeenkin. Kansankirkko-käsite yleistyi kielenkäyttöön vasta niin sanottua eriuskolaiskysymystä – siis uskonnonvapautta – koskevan keskustelun myötä. Useissa yhteyksissä valtiokirkko ja kansankirkko olivat nyt toistensa synonyymeja. Valtiokirkko-käsite ei kuitenkaan syrjäytynyt eikä korvautunut, koska sitä tarvittiin edelleen. Kansakoulun oppikirjatkin – jopa maantiedossa – puhuivat edelleen valtiokirkosta. Hyvistä syistä.

***

Kirkoilla ja uskonnollisilla yhteisöillä on aina jonkinlainen suhde valtioon. Toisaalta mikään malli ei automaattisesti estä epätasa-arvoa tai syrjintää. Moderneissa sivistysvaltioissa uskontojen ja valtion suhteet rakentuvat sopimuksille, jotka huomioivat sekä yksilön ja yhteisöjen uskonnonvapauden että kunkin maan historialliset ja kansalliset erityispiirteet. Näin tapahtuu myös Suomessa.

Keskustelu ei etene, jos keskustelukumppaneiden käsitykset käytettävistä käsitteistä poikkeavat liikaa toisistaan. Ylen ohjelman virheellinen väite oli se, että suomalainen järjestelmä olisi jotenkin takapajuinen. Kirkossa taas jumittuminen valtiokirkko-käsitteeseen on kummallista. Sehän on hyvä sana kuvaamaan hyvin toimivaa sopimusjärjestelmää Suomessa.

Jos on niin, että järjestelmä itsessään ei ole syrjivä, kahden valtiokirkon Suomen mallia kannattaa kyllä puolustaa.

Kirjoittaja on kirkkohistorian professori Itä-Suomen yliopistossa. Kolumni on julkaistu 12.11.2021 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.