Kolumni: Pudokkaista tulokkaita

Miten pääsen eroon oravista jotka pyrkivät syömään lintujen ruuat lintulaudalta?

Konfirmoi ne! Sen jälkeen et näe niistä hännänheilahdustakaan, vastasi kokenut nuorisonohjaaja, ystäväni Jochum. Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli.

Konfirmaatiokesä on lopuillaan. Pikkuiset ovat käyttäneet lahjaeuronsa, isoset vertailevat kokemuksiaan, pastorit palaavat yöjärjestyksestä päiväjärjestykseen.

Jossain vielä liekki toki palaa. On jatkoriparin jatkot, isoskoulutuksen etkot, Versot ja Varikot.

Mutta pahin kristiytymisen roihu on tältäkin kesältä ohi. Vuosi, pari tästä, ja sadasta nuoresta enää muutama on mitenkään kiinnittynyt seurakunnan toimintaan. Perälauta vuotaa – ja se on kalleinta mahdollista toimintaa.

Ei rippikoulu niin turha keikka ole kuin miltä se lyhyelti katsottuna voi näyttää. Kasteelle, vihille tai haudalle tultaessa käydään keskusteluja, joissa nuorena opittu ja koettu kantaa. Ripari on pitkävaikutteinen investointi. Mutta silti ne katoavat lintulaudalta vuosiksi.

Ei hengellisyyden tarve ole mihinkään hävinnyt. Iso lehti kirjoitti juuri isosti, että rippileirillä tuupitaan uskoon. Pienet piirit kihisivät heti keskenään, että eikös se juuri ole kirkon kasvatuksen tarkoitus.

Samaan aikaan toisaalla nuoret elävät elämäänsä kuin Pokémon-peliä: etsit ratkaisua, mutta törmäilet toisiin, koska unohdat kohottaa katseesi. Ja juuri horisonttia, toivon taivasviivaa, rippikoulu olisi niin mielellään tarjonnut pysyväksi käyttöjärjestelmäksi.

Elämyksellisyys nähdään helposti suomalaisen rippileirin, kirkon menestyksekkään vientituotteen tavaramerkkinä, brändinä. Hyvinhän elämyksellä oppii. Mutta ytimeltään rippikoulu on tietysti muuta. Se on kokemus. Armon kokemus.

Elämys on kivaa. Se vaatii kerta kerralta enemmän turboa saadakseen aikaan samat kicksit, saman tunteen. Kokemus on enemmän. Sitä riittää kertakin, kun se on kunnollinen. Hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen kokemus esimerkiksi kantaa nuorta elämyksien virvatuliviidakon läpi kohti aikuisuutta.

Seurakunta voi ottaa vastaan monin tavoin. Vastuuryhmän tasavertaisena jäsenenä vastuuta oppinut nuori ei kavahda kokousten kiirastulta; hänestä tulee kenties maallikkovaikuttaja. Jumalanpalveluksen omaäänisenä rakentajana hän ehkä jonain päivänä on itse alttarilla – tai viihtyy vanhojen vieressä siinä tylsässä vakijumiksessa. Kunhan kunnioitamme heidän kokemustaan, emme kalastele vain elämyksillä.

Tehkäämme pudokkaista tulokkaita.

Kirjoittaja on rovasti, 
joka rakastaa ripareita.

Kuva: Minerva Seppälä

Lue myös:

Monen polven muistot rippikoulusta kohtasivat

Uskoontulon tärkeys rippikoulussa jakaa kirkon työntekijöitä – muuten perusteista vallitsee laaja yksimielisyys