Kolumni: Pietistinen ilo liikkuu mollissa, koska se kytkeytyy taivaskaipuuseen ja kieltäymyksiin

Nyt kiitosvirren mä riemuin laulan, alkaa Fredrik Engelken sanoittama Siionin laulu, jonka sävelmä kulkee g-mollissa.

Kirjoitan paraikaa kirjaa Johann Sebastian Bachista ja olen huomannut, että tällä kirkkomusiikin mestarilla on teoksia, joiden sanat ja tunnelma tuntuvat olevan ristiriidassa keskenään. Pääsiäiskantaatti Christ lag in Todes Banden kertoo kirkkovuoden riemullisimmasta tapahtumasta ja sen tekstissä, jonka on suomentanut Jaakko Finno, sanotaan muun muassa näin: Siis tänä riemujuhlana nyt kaikki iloitkaamme.

Musiikkinsa puolesta tämä raskas, e-mollissa pysyttelevä koraalikantaatti sopisi paremmin hautajaisiin kuin ylösnousemusaamuun.

***

Nuorena lauloin seuroissa Siionin lauluja ja mietin sanan ja sävelen kohtaanto-ongelmaa. Miten on mahdollista, että laulussa Oi kuinka voisinkaan sua, Jeesus, kiittää laulaja f-mollissa iloitsee siitä, että on löytänyt Jumalan valtakunnan ja pelastunut kadotukselta? Itkeekö hän ilosta?

Seuroissa opin, että uskovaisen elämässä ilo on pohjavire. Iloisuus saattoi herättää epäilyksiä – muuan ystäväni kertoi, että häntä oli lestadiolaisaikoina nuhdeltu liiasta nauramisesta.

Lestadiolaisuus kuuluu pietistisiin suuntiin, jotka vaikuttivat Bachinkin elämänpiirissä. Pietistit vierastivat kirkon älyllisyyttä ja byrokraattisuutta. Näissä maallikkovetoisissa liikkeissä korostettiin uskovan omia tunteita, ja hartauselämä nousi usein evankeliumin oppia tärkeämmäksi.

Kutsukaamme Bachin kantaatin ja Siionin laulujen iloa pietistiseksi iloksi. Pietisteille elämä näyttäytyy lyhyenä vaiheena, joka johtaa taivaan iloon, kun vain jaksaa kilvoitella uskossa. Parasta elämässä on se, että se loppuu pian. Oi, kohta portit jo kodin aukee – / ei haittaa, vaikka päivä polttaiskin, sanoo Engelke.

Maallisiin nautintoihin pietistit suhtautuvat kielteisesti. Maailman ilot alkaa / huvilla hauskalla, / vaan niistä kerran palkka / on tuska, kuolema, kuten eräässä Siionin laulussa sanotaan.

Pietistinen ilo liikkuu mollissa, koska se kytkeytyy taivaskaipuuseen ja kieltäymyksiin. Se on iloa siitä, että minä raukka olen pelastunut synnin ja kuoleman vallasta. Se on iloa uskon aarteesta, jonka ansiosta uskova on kerran pääsevä ikuisiin hääjuhliin. Se on iloa armosta ja anteeksiannosta, jotka peittoavat soimaavan omantunnon.

Vaikka olen nykyisin vieraantunut pietistisestä ilosta, kuuntelen Bachin pääsiäiskantaattia ilon ja ihmetyksen vallassa: kuinka jotakin näin kaunista voi olla.

Kirjoittaja on musiikkitieteilijä ja ruokasieniharrastaja.

Kuva: Pentti Potkonen

Lue myös:

Kolumni: Millaisesta messusta et haluaisi jäädä pois?

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

Edellinen artikkeliPääkirjoitus: Kirjan kriisi on myös kirkon kriisi
Seuraava artikkeliEspoon piispanvaalissa äänestetään tänään – Kotimaa24 kertoo tulokset

Ei näytettäviä viestejä