Keväällä 2020 maatamme kohtasi koko maailmaa koetellut koronapandemia. Se jätti pitkään näkyvät jäljet moneen paikkaan. Se toi paljon surua ja ongelmia. Suomessakin tuhansia kuoli ja monet saivat pitkäkestoisia oireita. Se vaikutti kokoontumisiin, perhejuhliin, se heikensi taloutta, eristi ihmisiä, hidasti hoitoon pääsyä, heikensi yksinäisten ja asunnottomien asemaa ja lisäsi perheväkivaltaa.
Myös seurakunnissa pandemian seuraukset olivat moninaisia. Muotoutuuhan seurakunnan toiminta paljolti yhteisistä kokoontumisista, jotka pahimpina pandemia-aikoina oli supistettu minimiin. Muun muassa rippikoulu- tai isoskokemus jäi monilta nuorilta kokematta, tai perheessä vietetty kirkollinen toimitus jouduttiin toteuttamaan hyvin pienellä joukolla.
Kävimme muutama viikko sitten kirkkoherrojen kanssa läpi korona-ajan kokemuksia. Hieman yllättäen myönteiset vaikutukset olivat runsaampia kuin kielteiset. Kokemukset voi tiivistää kolmeen ryhmään: digiloikka, johtaminen ja työn uusiutuminen.
Seurakunnissa, kuten monissa muissakin instituutioissa korona edesauttoi tekemään sellaisen digihloikkauksen, johon olisi normaalioloissa mennyt vuosia.
Se tarkoitti seurakunnan tilaisuuksien siirtämistä verkkoon, mikä puolestaan mahdollisti osallistumisen kotisohvalta vaikkapa jumalanpalvelukseen missä päin Suomea tahansa. Näin tavoitettiin esimerkiksi palvelukoteja ja tiettyjä ikäryhmiä entistä paremmin. Se tarkoitti koulutusten siirtymistä nettiin ja sen myötä matalampaa osallistumiskynnystä. Myös hallinnollinen työskentely verkossa lisääntyi. Kaiken ohella työntekijöiden kynnys seistä kameran edessä madaltui.
Toiseksi koettelemus tiivisti johtamistyöskentelyä ja suhdetta yhteistyökumppaneihin. Se paransi muutos- ja kriisivalmiutta ja antoi kokemuksen selviämisestä haastavassa tilanteessa. Se osoitti selkeiden ja perusteltujen ohjeiden tärkeyden. Työntekijöiden työnkuvat laajentuivat.
Kolmanneksi pandemia jätti ison jäljen seurakunnan perustyöhön. Monet toiminnot eivät ole palautuneet volyymiltaan entiselle tasolleen, mutta samalla jonkin verran vanhaa ja muutosta odottanutta toimintaa karsiutui pois ja antoi tilaa uudelle. Monin paikoin yhteisöllisyys vahvistui ja sosiaalisten kohtaamisten merkitys ja tarve lisääntyi. Kirkon perustehtävä selkeytyi, ehtoollisen merkitys korostui.
Koronan vaikutus näkyy pitkään. Pandemia-aika muutti yhteisöjen elämää pysyvästi. Se toi mukanaan menetystä, mutta oli samalla monella tavalla iso askel uuteen. Ehkä terveyttävä kokemus oli huomata sekin, että kaikki ei tässä elämässä ole omissa käsissämme, vaan tarvitsemme edelleen turvaa itseä suuremmasta.