Kolumni: Nuoret kysyivät minulta, mitä oikein ajattelimme rakentaessamme yhteis­kuntaa, joka perustuu jatkuvaan kasvuun

Piispa Bo-Göran Åstrand. Kuva: Jukka Granström

Joitakin viikkoja sitten kutsuin joukon nuoria pizzailtaan Porvoon piispantaloon. Halusin kuulla, mitä he ajattelevat pandemia-ajasta ja mitkä asiat heitä huolestuttavat. He ottivat esiin muutamia asioita, kuten yksinäisyyden ja rajoituksista ja kiusaamisesta nousevan pahoinvoinnin. Selkeästi heitä huolettivat myös ilmastokriisi ja maapallon tulevaisuus.

On ilman muuta selvää, että ilmastokriisi vaivaa nykynuoria. Heille kyse on nimenomaan heidän omasta tulevaisuudestaan. He miettivät, millainen maailma on, kun he ovat aikuisia. Mitä heille jää jäljelle? Onko maapallo riittävän puhdas heidän lapsilleen? Uskaltaako maailmaan edes synnyttää lapsia?

Nämä ovat aivan oikeutettuja kysymyksiä.

***

Mielestäni pahinta, mitä me vanhempien sukupolvien edustajat voimme tehdä, on kiistää tosiasiat. Tutkijat ja nuoret puhuvat samasta asiasta, mutta eri tavoin. On ihan tosissaan aihetta huoleen. Asiaa ei auta se, että me reagoimme sapekkain ja kovin sanoin.

Ongelma ei katoa mihinkään sillä, että mieltään osoittavat nuoret kannetaan poliisiautoon ja kuljetetaan pois mielenosoituksesta. Päivänpolttavat kysymykset ja haasteet ovat silti jäljellä.

Muutaman nuoren kanssa keskustellessani huomasin, että heidän huolensa taustalla on myös jotain muuta. He tiedustelivat, mitä me vanhemmat oikein ajattelimme rakentaessamme nykyajan yhteiskuntaa, joka perustuu kulutukseen ja jatkuvaan kasvuun. Uskoimmeko tosissaan, että maapallon resurssit ovat loputtomat eivätkä rajat tule vastaan?

Yritin selittää, että minun sukupolveni ja vanhempieni sukupolvi loimme tämän kaiken, koska me ja he uskoimme saavamme aikaan jotain hyvää ja halusimme tuleville sukupolville hyvän tulevaisuuden. Halusimme lapsillemme ja lapsenlapsillemme hyvää.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Se, että maailman johtajat yli 200 maasta kokoontuvat Glasgow'hun neuvottelemaan, mitä on tehtävä kestävän tulevaisuuden eteen, on selvä merkki tilanteen vaarallisuudesta. Ja kun Glasgow'n konferenssin päätöskokouksessa puheenjohtaja purskahtaa itkuun viime hetken sopimusmuutosten vuoksi, meidän on syytä pysähtyä hetkeksi.

***

Jokaisen uuden sukupolven on saatava uskoa tulevaisuuteen. Huolestuneet nykynuoret eivät tarvitse tyhjiä lupauksia siitä, että kaikki järjestyy kyllä itsestään.

Heidän on kuultava, että me, joilla ei ole edessämme niin pitkää tulevaisuutta kuin heillä, otamme heidän huolensa vakavasti. Heidän on kuultava, että yhdessä heidän kanssaan me teemme voitavamme, jotta heidän perimänsä maapallo tarjoaa heille ja heidän lapsilleen hyvän elämän.

Kirjoittaja on Porvoon hiippakunnan piispa. Kolumni on julkaistu 19.11.2021 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä. Ruotsista kääntänyt Freija Özcan.

***

Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.

Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden tai näköislehden täältä.