Syyskuun lopulla julkaistiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon strategia vuoteen 2026. Strategian nimeksi ja jokaisen tavoitekohdan otsikkoon nostettiin kehotus ”Ovet auki”. Strategiassa ovet ovat auki ulospäin, kirkkoon, kasvuun, kaikille, yhteiselle työlle, kumppanuuksille, uusille mahdollisuuksille ja tulevaisuuteen.
Juuri ennen strategian julkaisemista korkein hallinto-oikeus (KHO) oli julkaissut päätöksensä, jonka mukaan Oulun tuomiokapituli sai antaa varoituksen papille, joka oli vihkinyt avioliittoon samaa sukupuolta olevan parin. Useat piispat tuntuivat huokaisevan helpotuksesta: kirkko saa edelleen päättää omista asioistaan, kirkon ei tarvitse reagoida sen ympärillä tapahtuneisiin muutoksiin.
Minä olin pettynyt ja turhautunut. Olin toivonut, että KHO:n ratkaisu olisi osaltaan vauhdittanut asioiden eteenpäin menemistä kirkossa.
***
Strategian lukeminen KHO:n päätöksen jälkeen tuntui irvokkaalta. Kirkko näyttäytyi jälleen kerran ahtaana huoneena, josta pelokkaina kurkitaan verhojen välistä pahaan maailmaan. Ovea ei uskalleta avata, ei edes raottaa hieman ikkunaa. Pahin pelko tuntui olevan se, että maailma tulee ja muuttaa kirkon. Ovien avaamiseen eli strategian toteuttamiseen lähdetään vuosikymmenten mittaiselta takamatkalta.
Kirkon strategiassa nähdään viisaasti, että kirkon sanoma alkaa olla ihmisille yhä vaikeammin ymmärrettävä. Ratkaisuksi tähän esitetään sitä, että kirkko ei voi käpertyä itseensä, vaan pitää suunnata sinne, missä ihmiset ovat, pitää puhua kieltä, jota ihmiset ymmärtävät, ja pitää kuunnella, mitä ihmiset haluavat sanoa. Miksi tämä sitten on niin vaikeaa?
Ovien avaaminen on vaikeaa. Se vaatii portinvartijan vallasta luopumista ja sen hyväksymistä, että me ihmiset emme omista totuutta. Meidän tehtävämme on kutsua seuraamaan totuutta ja rakkautta.
***
Minä olen tie, totuus ja elämä. Näin sanoo Jeesus itsestään Raamatussa. Kovin usein tuo lause muuttaa muotoaan: Minulla on tie, totuus ja elämä, sanomme me kristityt. Miten turvallista olisikaan omistaa totuus. Silloin tietäisi aina, mikä on oikein ja mikä on väärin, miten kannattaa toimia ja mikä johtaa parhaaseen lopputulokseen.
Varmaankin Jumala olisi voinut halutessaan kirjoittaa oppikirjan, jossa kerrottaisiin totuus ja annettaisiin ohjesääntö jokaiseen tilanteeseen. Jostain syystä Raamattu on kuitenkin ihmisten satojen vuosien aikana kirjoittama moninainen kirjakokoelma, jossa Jumalan tahto kietoutuu osaksi hyvinkin rosoisten ihmisten kertomuksia.
Ovien avaaminen vaatii silmien, korvien ja sydämen avaamista ihmisten tarinoille ja elämälle. Ehkä ovien avaaminen helpottuisi, jos totuuden kertomisen sijasta uskaltaisimme kysyä toisiltamme: Mitä sinä näet, kun katsot kohti Jeesusta?
Hanna Mithiku
Kirjoittaja on Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja ja projektipäällikkö. Kolumni on julkaistu 9.10. ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Lue Hanna Mithikun muita kolumneja:
Kolumni: Jos olen hiljaa, muut määrittelevät minut kirkossa
Kolumni: Kirkko ei ole puolueeton, sillä Jeesuskaan ei ole
Kolumni: Kirkko asettuu yläpuolelle, jos se menee erikseen hädänalaisen luo
Kolumni: Kehotus puhua kirkosta pelkkää hyvää palvelee usein valtaapitäviä
Kolumni: Kristittynä elämisestä suurin osa tapahtuu muualla kuin kirkossa