Kolumni: Miksi kuulun kirkkoon?

Kuva: Rami Marjamäki

Kun olin lapsi, kaikki tuntemani ihmiset yhtä ortodoksia lukuun ottamatta kuuluivat evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Nyt joka kolmas suomalainen ja luultavasti enemmistö omista tuttavistani ei kuulu. He ihmettelevät organisaatiota, joka julkisuuden perusteella näyttää keskittyvän kanssaihmisten sukupuolielämän kysymyksiin. Asioista paremmin perillä olevat ihmettelevät sitäkin, miksi itsenäisyyttään korostava kirkko tahtoo eduskunnan päättävän siitä, mitä kirkossa uskotaan. Joskus saan selitellä, miksi kuulun tuollaiseen kirkkoon.

* * *

Olen ollut kirkon jäsen elämäni 18 ensimmäistä ja kolme viimeisintä vuotta. Sukupiirini oli etnisesti luterilainen: lapset kastettiin, iltarukous opetettiin ja joulukirkossa käytiin, mutta arjessa uskonnollisuus ei näkynyt. Lyhyt rippikoulun jälkeinen seurakuntanuorivaiheeni päättyi siihen, kun ystäväporukalla päätimme siirtyä parantamaan maailmaa politiikan kautta. Yliopistoon tullessani erosin kirkosta, koska 1970-luvun alkupuolella se näyttäytyi pimeän taantumuksen pesänä.

Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin menin Tampereen seurakuntien toimistoon liittymään takaisin. ”Olet varmaan ollut ennenkin”, arveli virkailija, antoi lomakkeen täytettäväksi ja sanoi seurakunnan ottavan yhteyttä. Karu toimitus.

* * *

Puolessa vuosisadassa kirkko on muuttunut, mutta niin olen minäkin. Kaikista sotkuistaan huolimatta kirkko nyt näyttää humanismin ja ihmisarvon puolustajalta – noin enimmäkseen. Mutta en liittynyt diakonian tai ulkomaanavun vuoksi, vaan jonkin sellaisen, jota en oikein osaa sanoakaan. Ydinasiasta, uskosta, osaan puhua vain hyvin epävarmasti. Jos kysytään, uskonko Jumalaan, en osaa vastata. ”Jumala” on minulle suuri mysteeri, enkä oikein tiedä mitä ”uskominen” on. Uskonko, että Jumala on olemassa, uskonko, että on olemassa jumala…

Sen luulen tietäväni, että haluan mieluummin kuulua joukkoon, jota kysymys Jumalasta ja armosta kiinnostaa, kuin siihen joukkoon, joka pitää tuollaisia asioita höperöinä. Mietin Jumalan puhetta Moosekselle: ”Minä olen se mikä olen”, ja Miikalle: ”Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen.”

Riittääkö tämä? Olenko kunnollinen ja täysivaltainen kirkon jäsen näillä mietteillä? Kohta on seurakuntavaalit. Saattaapa olla, että uskaltaudun äänestämään, ensimmäistä kertaa elämässäni.

Kirjoittaja on gerontologian professori Tampereella.