Piispa Teemu Laajasalo mainitsi taannoin haastattelussa kiinnittäneensä huomionsa herännäisyyden alttiuteen politisoitua. Piispa toi esille tunnetut tosiasiat: ”1930-luvulla körteissä oli fasisteja, mutta 2020-luvulla heidän joukossaan onkin punavihreitä aktivisteja.” Moni nykykörtti hätkähti. Tottahan tuo nyt oli, mutta piispan tulkintaa pidettiin epäreiluna. Että ”herännäisyydessä sisältö täyttyy usein maallisella ideologialla”.
Pidin piispan herätyssaarnasta. Historiasta löytyy muitakin esimerkkejä, joissa körttiläisyyden julkisuuskuvaa hallitsi poliittisuus, koska liikkeen piirissä politikoitiin. Voin hyvin kuvitella savolaisen körttivanhuksen rukouksen, kun herännäisperheen nuori kasvatti parran ja pukeutui punaiseen paitaan 1960-luvulla.
Suomesta on aika vaikea löytää toista hengellistä liikettä, joka olisi suhteessaan yhteiskuntaan muuttunut yhtä paljon kuin körttiläisyys. Uusin kirkkohistorian tutkimus valaisee muutosta lisää Eija Taskinen-Tuovisen tuoreessa väitöksessä (19.2.) Itä-Suomen yliopistossa. Tutkija on analysoinut Lapinlahden Portaanpään opiston nuorten käsityksiä ja identiteetin rakentumista aikana, jolloin uusi körttiopisto aloitteli kasvatustoimintaansa keskellä poliittisen modernisaation murrosta.
***
Aatehistoriallinen tutkimusperinne on suurten linjojen tutkimusta, joka harvemmin pysähtyy yksityiskohtien äärelle. Murroksen ja muutoksen keskellä ihmiset eivät kuitenkaan ole vain ideologioiden ja aatteiden vietävissä. He ovat kaiken aikaa myös itse arvioimassa ja tekemässä muutosta, joka voi olla sekä kivuliasta että välttämätöntä.
Mikrohistoriallinen näkökulma körttinuorten elämään tuo esiin tämän ristiriitaisemman kertomuksen. Hurskas, nöyrä ja koreilematon elämä oli Jumalan tahdon mukaista. Maailmaan mukautuminen tansseineen oli kauhistuttavaa. Isänmaa oli vain toissijainen Jumalan valtakunnan rinnalla. Näiden ihanteiden keskellä nuorten arki näytti olevan silkkaa kamppailua muutoksen puolesta tai vastaan. Perinteiset tavat körttipukuineen ja sukupuolijakoineen oli arvioitava uudelleen.
Sodan jälkeen Suomessa otettiin etäisyyttä väkivaltaa uhkuvaan osaan lähimenneisyyttä. Yhdessä tai korkeintaan kahdessa sukupolvessa myös körttiläisyyden kuva ja itseymmärrys muuttui päälaelleen. Kukaan ei tahtonut muistella entistä poliittisuskonnollista uhoa eikä kaivannut kulttuurivihamielistä pietististä umpimielisyyttä. Vähiten körttiläiset itse.
Körttiläisyyden omassa piirissä asia nähdään kai nykyään niin, että muutosalttius on ollut vain parannuksentekoa.
Miksei kehitystä voi tulkita maallistumiseksikin.
Ilkka Huhta
Kirjoittaja on kirkkohistorian professori Itä-Suomen yliopistossa. Kolumni on julkaistu 19.2.2021 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Lue myös:
Petri Järveläisen blogi: Herännäisyyden luopumus käynnistyi 1930-luvulla