Helluntai on kirkon syntymäpäivä. Jo sitä ennen oli taivaaseen astuva Kristus sanonut oppilailleen, että näiden on mentävä kaikkeen maailmaan, kastamaan ja opettamaan. Ja jo sitä ennen oli Mestari kertonut samalle joukolle, että mentyään pois hän lähettää heille Puolustajan.

Näihin tapahtumiin kytkeytyen on selvää, että lähetystyö, erilaisten rajojen ylittäminen ja kirkon istuttaminen yhä uusiin paikkoihin, on alusta alkaen ollut kristinuskon kovaa ydintä. Se on ollut välillä kauan katveessa, mutta aina se on noussut uudelleen.

Jo alkanut kirkollinen kesäkausi on täynnä erilaisia kesäjuhlia. Usein järjestävä seura on samalla tai alun perin ja varsinkin lähetysjärjestö. Kertoohan sekin jotakin lähetyksen teologisesta painoarvosta.

LÄNSIMAISTEN KIRKKOJEN merkitys globaalissa missiossa on kutistunut ja muuttunut. Joskus länsimainen lähetysjärjestö on muuttunut voittopuolisesti kehitysyhteistyötä tekeväksi organisaatioksi. Mikäpä siinä, se työ on tärkeää. Ja onhan vakavasti otettava lähetystyö aina sisältänyt myös rakkaudenpalvelua ja ihan profaanien taitojen opettamista.

Mutta mission muutoksessa on voinut käydä postmodernina aikana joskus niin, että järjestöjen käyttämät kielipelitkin ovat muuttuneet, ideologisoituneet tai politisoituneet: niistä on tullut tällöin profaania hyvää sanomaa, jota voidaan toki koristella kristinuskon sopivilla fraaseilla. Kyse on myös eräänlaisesta identiteettipolitiikasta, joka taas voi kytkeytyä esimerkiksi rahoituksen ongelmiin.

Asiaan voi liittyä myös lähetystyöntekijän katoaminen tai transformaatio. Ajat tietenkin muuttuvat ja missiokin kehittyy. Mainitsemani asiat voivat olla jossain määrin veteen piirrettyjä viivoja. Mutta jokin tässä kaikessa särähtää. Muukin kuin ne munankuoret, joilla näin sanoessani kävelen.

Kristityt ovat aina huutaneet avukseen Pyhää Henkeä, Kristusta kirkastamaan. Ilman Pyhää Henkeä ei ole kirkkoa. Henki ”paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä on tuomio” (Joh. 16:8).

Tämä evankeliumin ääni on kovaa tekstiä. Kirkon missiossakin sitä tietysti kuullaan. Eikä kukaan ei ole ajamassa Pyhää Henkeä kirkosta tai sen työaloilta tiehensä. Pelottavassa maailmanajassamme Hengen lämpö voi herättää ja tehdä eläväksi, jos kirkko uhkaa nukahtaa.

Mutta kirkon kaikessa työssä keskipisteessä on Jumala, ei ihminen. Se tarkoittaa, että Pyhä Henki tulee tai menee aivan kuten tahtoo. Kirkkojen ainoaksi tehtäväksi jää tuntea Jumalan ilmoitus Kristuksessa, tutkia sitä rukoillen, nöyrästi ja parannusta tehden, ja antaa sen vaikuttaa kaikkeen tehtävään työhön.

Henki armon tuoja, lohdutuksen suoja – asu luonani!

Jussi Rytkönen

jussi.rytkonen@kotimaa.fi

Kirjoittaja ottaa kantaa ajankohtaisiin teologisiin aiheisiin