Rippileirin luontopäivän alussa pyysin leiriläisiä etsimään itselleen ulkoa leirialueelta kohdan, jossa olisi hyvä istua parikymmentä minuuttia hiljaa itsekseen. Tuon luonnon ja hiljaisuuden aikana sai tunnustella lausetta ”luonto… minua”.
Kun kaunista kesäpäivää oli kulunut sovittu hetki, kokoonnuimme takaisin yhteen. Nuoret kirjoittivat lauseitaan taululle: Luonto rauhoittaa minua. Luonto koskettaa minua. Luonto ruokkii, hoitaa, rakastaa, kuuntelee, rentouttaa, ymmärtää, auttaa. Luonto lohduttaa minua. Sekaan mahtui myös syvää vakavaa: luonto ei tarvitse minua.
Nuorten käsitys ja kokemus luonnosta oli puhutteleva. Kukapa ei kaipaisi elämäänsä rauhaa, lohtua, ymmärrystä tai kuuntelijaa, joka ei keskeytä. Muistin lämmöllä sitä 15-vuotiasta itseäni, joka istui onkivavan kanssa rantapenkalla kaikkien suurten kysymystensä kanssa ja luonto kantoi minua.
AIKOINAAN OPETIN rippikoulussa ristikuviota, jossa Jumala oli ylhäällä, sen alla poikkiviivalla minä ja lähimmäinen ja näiden alapuolella oli luonto. Kuvion vika oli alisteinen suhde luontoon ja se, että aivan kuin kaikki olisivat irrallisia yksiköitä kaukana toisistaan. Jumala kaukana, luonto kaukana metsässä ja ihmisetkin erillään.
Kuva tarkentui. Nyt siinä on kolme sisäkkäistä ympyrää: Jumala, luomakunta ja ihmiskunta. Jumala kaikkein suurimpana, ympäröiden luomakuntaa. Luomakunnan ympäröimänä on ihmiskunta. Ihmistä ympäröi kaikkialta Jumalan, ihmiskunnan ja luonnon todellisuus.
Ihminen ei ole koskaan kohdassa, joka ei olisi osa luomakuntaa. Luonto omistaa ihmisen pidempään kuin ihminen luonnon. Ja Jumala vieläkin pidempään.
Tämä aika tarvitsee syvää luomakuntasuhdetta: keinoja selviytyä viheliäisesti vahingoittuneen maailman keskellä, elää ihmisenä ja ihmiskuntana luomakunnan osana. Seurakunnan kaikki toiminta tapahtuu aina luomakunnan keskellä. Ehkä kirkko voisi olla vielä vahvemmin se paikka, johon luontoyhteyttä etsivä ihminen voisi suunnistaa. Luontoyhteyden viitoittaminen mielletään toisinaan muiden hengellisyyksien vahvuudeksi.
KUN ”LUONTO… minua” -lauseet oli koottu seinälle, kokeilimme sanan ”luonto” tilalle sanaa ”äiti”. Äiti ruokkii minua. Äiti lohduttaa, kuuntelee, ymmärtää, auttaa ja rakastaa. Tiesin, että yleistämme, mutta ymmärsimme, miksi puhutaan luontoäidistä.
Vaihdoimme vielä kerran sanaa. Jumala rakastaa minua. Jumala lohduttaa, hoitaa, kuuntelee, auttaa, ruokkii. Jumala ymmärtää minua. Toivon, että tavoitimme jotain luomakunnasta, jossa pyhä koskettaa.
Kirjoittaja on lähetystyön asiantuntija Suomen https://www.kotimaa.fi/tilaa-kotimaa-lehden-naytenumero-ilmaiseksi/täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!