Kolumni: "Anteeksi" on suuri sana – mutta toimiiko se institutionaalisten syntien osalta?

Heinäkuun alun Pride-päivänä Suomen Psykoanalyyttinen yhdistys esitti julkisen anteeksipyynnön siitä, miten sen vaikutuspiirissä on kohdeltu homoseksuaalisia sekä trans- ja muunsukupuolisia ihmisiä, ja siitä, ettei ole pyytänyt anteeksi aikaisemmin. On hyvä, että tästä ihmisarvon vastaisesta ja kärsimystä aiheuttaneesta toiminnasta puhutaan ja vaikutusvaltainen järjestö vihdoin ottaa siitä vastuun.

* * *

Monta sinänsä aiheellista anteeksipyyntöä on viime vuosina esitetty kirkonkin piirissä. Evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokous pyysi anteeksi suhtautumistaan kahdeksan juutalaisen Saksaan luovuttamiseen toisen maailmansodan aikana. Kotimaa-lehti on pyytänyt anteeksi saman ajan saksalaissympatioitaan ja Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys 1970-luvun hoitokokouksiaan.

Kaikki nämä teot ovat julkisen esille ottamisen ja katumisen arvoisia. Jokin tässä puheeksi ottamisen tavassa, instituution esittämässä julkisessa anteeksipyynnössä, minua kuitenkin hiertää. Uskaltaisiko sanoa, että joskus vähän falskiltakin haiskahtaa. Olisiko katumuksen joukossa myös maineenhallintatyötä? Kun vuosikymmenten takaisista asioista puhutaan, anteeksipyytäjissä on enää harvoin ketään, joka olisi ollut kaduttavaa toimintaa toteuttamassa. Voiko instituutio vakavassa mielessä pyytää anteeksi ja voivatko aikanaan väärin kohdeltuihin nyt samaistuvat ihmiset antaa anteeksi jo tuonilmaisiin poistuneiden puolesta?

* * *

Kristinuskossa anteeksianto on perustavanlaatuinen asia. ”Anteeksi” on suuri sana. Sen mukana katoaa syyllisyys, mutta eikö ideana ole sekin, että sitten syntejä ei enää muistella, ne ovat kokonaan kadonneet. Institutionaaliset synnit, se, miten yhteiskunnassa valtaa omaavat ovat sortaneet, syrjineet ja pahimmassa tapauksessa surmanneet erilaisina pitämiään, vieroksumiinsa vähemmistöryhmiin kuuluvia ihmisiä, on eri asia. Näitä tekoja anteeksipyyntö ei tee tekemättömiksi, vaikka suhtautuminen tekijöihin oman aikakautensa ihmisinä voikin ajan myötä muuttua ymmärtävämmäksi. Jos historian pimeät vaiheet unohdetaan anteeksipyyntöjen alle, lähdemme tulevaisuuteen paljon huonommin eväin.

Vakavan katumisen paras osoitus on, ettei ”enää syntiä tee”. Eikö riittäisi, jos historiassaan ongelmia huomanneet instituutiot kertoisivat huomanneensa, että ovat tehneet väärin ja olevansa siitä pahoillaan, ja näyttäisivät uskottavasti, että nyt toimitaan kokonaan toisin. Tässäkin, kuten monessa muussa asiassa, teot ovat periaatteen paras mittari.

Kirjoittaja on gerontologian professori Tampereella. Kolumni on julkaistu 8.7. ilmestyvässä Kotimaassa.

Lue myös

Kolumni: Digi­natiivikin vanhenee, eivätkä digin tuomat ongelmat siksi katoa

Kolumni: Riittääkö sata vuotta elämän mitaksi?

Kolumni: Terveyden ylläpito on noussut elämän tavoitteeksi – mutta kaikkeen ei tahtomme pure

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä yhden kerran.

Antoisia lukuhetkiä!