Yli puolet kirkolliskokousedustajista on allekirjoittanut aloitteen rukouselämän vahvistamiseksi kirkossa. Kyseessä on poikkeuksellisella tavalla edustajia yhteen erilaisista hengellistä ja kirkkopoliittista taustoista tuova aloite. Aloitteessa muun muassa pyydetään, että piispainkokous pohtii keinoja ihmisten rukouselämän vahvistamiseksi ja ihmisten kutsumiseksi rukoilemaan uusilla tavoilla.
Kirsi Hiilamo, Joni Kumlander ja Eija-Riitta Korhola kertovat, millaista rukouselämää kirkko kaipaa – entä millaista he itse.
***
”Tunne tulee ennen ajatusta ja teologia monta askelta perässä”
Kirsi Hiilamo, pappi, perheneuvoja ja psykoterapeutti, Helsinki:
Korona-aika on muuttanut kaikkien ihmisten elämää perustavalla tavalla. Merkityksellisyyden ja hengellisyyden kaipuu tuntuu kasvaneen. Kovan paikan tullen moni tarttuu ajatukseen: ”Jospa Jumala auttaisi”. Rukous on voimavara, joka kasvaa elämän hyväksymisestä ja iloitsee siitä, mikä elämässä on mahdollista. Laitoin liikkeelle aloitteen, jolla halusin kiinnittää huomiota rukoukseen, sillä se kuuluu kirkon syvimpään identiteettiin. Minulla on sellainen olo, että ihmiset kaipaavat kirkkoon syvällisyyttä. Itse en ainakaan halua mitään helppoja huomiokikkoja.
Aloite luo myös yhteishenkeä kirkolliskokouksessa eri tavalla ajattelevien kesken. Sekin on tärkeää. Jakolinjat ovat avioliittokysymyksen takia syvät. Tämä on aloite, johon on helppo liittyä. Rukousta vastaan ei kenelläkään ole mitään. Kaipauksestahan tässä aloitteessa on kyse.
Jotkut ovat sanoneet, että tämä on pilipalialoite ja kysyneet, missä on konkretia. Yksi esimerkki on, että jos kirkossa haluaisi löytää itselleen vaikka hengellisen ohjaajan, se on tosi vaikeaa. Se, mihin suuntaan kirkon rukouselämää vietäisiin, jättäisin piispojen hengellisen johtajuuden varaan.
***
Rukous läpäisee ihmisen kaikilla tasoilla. Pidän siitä, että rukousta lähestytään mutkattomasti ja vaatimattomasti. Tästä on kirjoittanut hyvin pappi ja retriittiohjaaja Lauri Maarala. Rukous tapahtuu ruumiissa, ei vain hengellisessä sfäärissä. Sen tietää, kun on oikea hätä. Ei silloin pysty pysymään paikoillaan.
Tunne tulee ennen ajatusta, ja teologia seuraa monta askelta perässä. Psalmit ovat ihmisen huutoa ennen kirjoitettua sanaa. Hengellinen uudistuminen alkaa koruttomasti ja mutkattomasti. Tämä liittyy myös ihmiskunnan yhteisiin huoliin. Ilmastonmuutos pitää ratkoa tekniikalla, taloudella ja poliittisella ohjauksella, mutta pohjimmiltaan tarvitaan ihmisen sisäinen muutos.
Maailman tunnetuin rukous on huokaus. Rukous on valtavan intiimi asia. Esirukouksen pyytäminen vaatii suurta luottamusta.
Oikeastihan meidän rukouksiimme on jo vastattu. Jumala on sanonut niihin kerralla aamen Kristuksessa.
Minuun vetoavat hiljaisuuden rukoushetket ja Taizé-rukoukset. Olen kömpelö sanoissani. Ringissä ääneen rukoilemisen olen kokenut ahdistavana. Rukous ei ole taikasauva, vaan ihmisen elämää kokonaisvaltaisesti jäsentävä asia. Kirkkokäsikirjan rukoukset ovat kärjistetysti sanottuna kuin säädöskokoelma.
Jos ajatellaan, että rukous on harjoitusta, teen sitä tosi huonosti. Tuntuu silti tärkeältä, että voin hakea rukouksella yhteyttä Jumalaan siinä missä joku muukin. Kyselevänä, tuskailevana ja levottomana. Rukous ei tarkoita kaiken käyvän hyvin, vaan varmuutta siitä, että kaikessa on jotain mieltä. Käy sitten kuinka tahansa.
”Rukous teki minusta kirkolliskokousedustajan”
Joni Kumlander, koulukuraattori, Valkeakoski:
Lattialle oli tehty kynttilöistä risti. Olin isosena Pirkkalassa ja kuuntelin ristin äärellä iltahartautta, jonka piti toinen isonen. Hän kertoi elämästään ja vaikeuksistaan. Lopussa hän rukoili rukouksen, jonka hän oli kirjoittanut valmiiksi paperille. Sen perään rukoilimme yhdessä Isä meidän -rukouksen, jossa kaikki nivoutui upeasti yhteen.
Se oli käänteentekevä kokemus, ja silti hyvin yksinkertainen. Hetki oli henkilökohtainen, yhteisöllinen, ja kohtasin siinä Jumalan. Voi kai sanoa, että rukous on syynä siihen, että olen kirkolliskokousedustaja.
Innostuin heti, kun kuulin aloitteesta, jossa rukous halutaan tuoda ytimeksi kaikkeen kirkon elämään ja työhön. Niin sen pitää olla. Rukouksessa on salattua voimaa, joka vetää puoleensa.
Jokaisella on siihen kuitenkin omat tapansa. Työntekijöiden ammattitaitoa on se, että seurakunnassa kukaan ei koe omaa tapaansa rukoilla huonoksi tai vääräksi. Olen toiminut kymmenen vuotta eri seurakunnissa nuorisotyönohjaajana ja nähnyt, miten merkityksellistä rukoileminen voi nuorten maailmassa olla. Työurani alussa olin rukouksen suhteen rajallinen ja ehdoton. Oma rukouselämä ja avoimuus lisäävät tässäkin asiassa ammattitaitoa.
***
Minusta nuoriso- ja rippikoulutyöstä voisi ottaa mallia koko kirkkoon. Ei vain puhuta rukouksesta, vaan oikeasti kohdataan Jumala yhdessä. Tämä voi tapahtua monella tavalla. Esimerkiksi riparin iltahartaus saa olla reilusti pitäjänsä näköinen. Relevantti rukous on minusta vapautta rukoilla omalla tavallaan, ja hartaushetki on monesti jo itsessään rukous. Moni kokee tänä päivänä kirkon etäiseksi. Kun seurakunnassa rukoillaan yksilöä koskettavien asioiden puolesta, suhde lämpenee.
Koska ihmiset ovat erilaisia, myös relevanttia rukousta täytyy kirkossa lisätä monilla tavoilla. Yksi tapa on pitää kirkossa avoimena paikkaa, jonne voi mennä rukoilemaan milloin tahansa. Jotkut toivovat vierelleen ihmistä, joka tulee luokse ja rukoilee hänen asioidensa puolesta. Tämä ihminen voi olla esimerkiksi diakoni tai pappi.
Minulle rukouksessa on tärkeää tavallisuus, voin rukoilla missä ja milloin vain, vaikka autoa ajaessani. Nytkin tässä puhellessani voin samalla rukoilla. Kun menen messuun, ammennan paljon yhteisestä rukouksesta.
Raamatun rukoilijoista tärkein esikuvani on Jeesus. Fanitan häntä myös rukoilijana. Jeesuksen vertauksetkin ovat minulle rukousta. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen tuhlaajapoika. Isän ja tuhlaajapojan keskustelu on koskettavaa ja sopii hyvin rukoukseksi myös tähän aikaan.
”Rukous on rakastamisen toinen nimi”
Eija-Riitta Korhola, kirjailija ja poliitikko, Helsinki:
Kirkon olemus ja tärkein tehtävä on rukous, siitä alkaa kaikki. Harva kuitenkaan ehdottaa rukousryhmän perustamista, kun kirkossa ryhdytään päättämään isosta asiasta. Sekin on jo hyvä, että ryhdymme keskustelemaan rukouksen tarpeesta. Siksi ilahduin kovasti kirkolliskokouksen edustaja-aloitteesta, jossa rukous halutaan kaiken elämän ja toiminnan ytimeen kirkossa.
Kirkon kaikkia herätyksiä on edeltänyt rukous, ja ne ovat tuoneet mukanaan rukousta. Minulle rukous on elämän tärkein haaste ja suurin unelma. Haluaisin oppia rukoilemaan. Se on toinen tapa sanoa, että haluaisin oppia rakastamaan. Molemmat alkavat Jumalan tuntemisesta. Häntä ei voi tuntea, ellei vietä aikaa hänen kanssaan.
Myös itsetuntemukseni alkaa rukouksesta. Tehdessäni hiljattain Radio Deille ohjelmasarjaa Isä meidän -rukouksesta melkein järkytyin. Tuttu rukous oli kulunut käytössä tunnottomaksi ja muuttunut rituaaliksi, joka ilmoitti, että varsinainen rukous on loppunut. Nyt löysin siitä valtavan syvyyden. Siinä Jeesus opettaa, mitä meidän pitää rukoilla.
Opetuslapset olisivat voineet pyytää Jeesusta opettamaan ihmeiden tekemistä tai saarnaamista, mutta he pyysivät häntä opettamaan nimenomaan rukoilemista. He olivat nähneet, että Jeesuskin tarvitsi sitä paljon.
Isä meidän -rukous näyttää asioiden järjestyksen. Rukous alkaa palvonnalla. Se jatkuu vastaanottamisella, antautumisella ja kuuliaisuudella. Näiden jälkeen vasta pyydetään.
Isä meidän -rukous näyttää, että pyhän Jumalan ja ihmisen suhde on isän ja lapsen suhde. On tärkeää karistaa rukouksesta pois epäjumalat, vaahto ja rihkama, joita mielemme koko ajan kerryttää. Pyydän Jumalaa parantamaan minun näkökulmani. Tämä tapahtuu, kun keskityn ensin Jumalaan. Rukouksessa on kokonaan kyse armosta ja rakkaudesta. Jeesus lahjoitti maailmalle Isän, ja rukoussuhde on armoon juurtunut rakkaussuhde Isän kanssa.
***
Olen ryhtynyt rukoilemaan psalmeja ääneen ja huomannut, miten ne liittyvät yhteen Isä meidän -rukouksen kanssa. Ne kutsuvat astumaan mukaan, kaikki on jo valmiina.
Psalmit auttavat minua näkemään, että yritän usein olla liian urhea. Minäkin saan marista ja valittaa. Psalmeissa rukoileva ihminen tuntee kaikenlaiset tunteensa peittelemättä. Kun psalminkirjoittaja on lausunut ääneen surunsa, hän kulkee toivoon. Vain yksi psalmi päättyy synkästi. Psalmeissa kuvataan hirveän henkilökohtaista suhdetta rakastettuun, johon rukoilija luottaa.
Jumalan ylistäminen ja palvominen estää sen, ettei rukouksestani tule murehtimista. Ennen kuin alan näyttää Jumalalle pilviäni, annan auringon paistaa sisään.
Kuvat: Olli Seppälä, Rami Nummelin, Jukka Granström