Tuoreesta TtM Anja Terkamo-Moision hoitotieteen väitöstutkimuksesta ilmenee, että enemmistö eli 74 prosenttia suomalaisista sairaanhoitajista ja peräti 85 prosenttia muista vastaajista hyväksyy eutanasian osana suomalaista terveydenhuoltoa. Suurin osa vastanneista ajatteli, että Suomi hyötyisi eutanasian sallivasta laista.
Sairaanhoitajat pitivät kuitenkin erittäin tärkeänä oikeuttaan kieltäytyä osallistumasta eutanasiaprosessiin, jos eutanasia laillistetaan. Kyselyyn osallistui 1 003 sairaanhoitajaa ja 2 796 muuta vastaajaa. Tutkimuksen aineistot kerättiin vuosien 2012–2014 aikana.
Kun aihetta tutkittiin tieteellisesti edellisen kerran vuonna 2002, vain puolet suomalaisista olisi sallinut eutanasian. Sairaanhoitajista sallivalla kannalla oli tuolloin 46 prosenttia. Vertailusta kertoi
Helsingin Sanomat
.
Eutanasia tarkoittaa aktiivista toisen ihmisen elämän päättämistä tämän omasta pyynnöstä, silloin kun taustalla on kuolemaan johtava sairaus ja siihen liittyvä kestämätön kärsimys.
Tuoreesta Väitöstutkimuksesta ilmenee myös, että sairaanhoitajat uskovat voimakkaammin kuolemanjälkeisen elämän olemassaoloon kuin kansalaiset yleensä.
Saattohoidon ja sielunhoidon asiantuntija, diakonissa, TM Virpi Sipola Kirkkohallituksesta toteaa, että tutkimus tuo esiin eutanasiakeskustelua leimaavan ongelman.
Hänen mukaansa saattaa olla helppo vastata etäämmältä kysymykseen, sallitko eutanasian. Se ei kuitenkaan ole sama asia kuin käytännön tasolla kohdata ja hoitaa kuolevaa potilasta ja tukea hänen läheisiään, tai toisaalta toteuttaa eutanasiaa, ottaa vastuu toisen ihmisen tappamisesta.
– Eutanasiaa koskevat yksinkertaiset kyllä tai ei -kyselyt tulisi mielestäni kieltää. Tämä on aihe, joka vaatii syvällistä ja laaja-alaista pohdintaa ja keskustelua, Sipola sanoo.
– Myös se, miten eutanasian toteuttava henkilö kestäisi vastuun ja omantuntonsa kanssa askarruttaa sekä kyselyyn vastanneita sairaanhoitajia että minua.
Kaikkia tehokkainkaan kivunlievitys ei auta
Sairaalapappina Sipola on tavannut muutamia kuolevia potilaita, joiden kärsimystä ja kipuja ei saatu hyvästä hoidosta huolimatta täysin lievitettyä.
– Potilaan kärsimys oli äärimmäisen raskasta läheisille ja herätti ahdistusta, voimattomuutta ja turhautumista myös itsessäni. Potilaan kysymys ”miksi sinä et voi auttaa minua?” sattui kipeästi.
Vuosittain tällaisia erittäin vaikeasti autettavia saattohoitopotilaita on Suomessa muutamia kymmeniä.
– Joskus ajattelin, että potilasta olisi voinut auttaa jo paljon varhaisemmassa vaiheessa todettu saattohoidon tarve ja hoidon ennakointi. Hän olisi voinut saada lievitystä myös varhaisen vaiheen sielunhoidollisesta tai psykoterapeuttisesta tuesta.
Sietämättömissä saattohoidon tilanteissa Suomessa on käytössä palliatiivinen sedaatio, joka merkitsee potilaan tajunnan tason alentamista lääkkeillä niin, ettei hän enää tunne lähestyvän kuoleman aiheuttamaa kärsimystä. Sedaation käytöstä on kuitenkin sovittava potilaan kanssa jo silloin, kun hän vielä kykenee ottamaan kantaa hoitoonsa.
– Kärsimyksen kokemus on aina subjektiivinen ja ihmiselle tosi. On kuitenkin kysyttävä, miten määrittelisimme, mikä on riittävä kärsimys oikeuttaakseen aktiivisen eutanasian, Sipola pohtii.
”Avustettu itsemurha ei ole hoitotyötä”
Kirkon mielestä palliatiivinen hoito eli etenevää ja parantumatonta sairautta sairastavan potilaan oireenmukainen hoito tai saattohoito on eutanasiaa parempia vaihtoehtoja elämän loppuvaiheen kärsimyksiin.
Virpi Sipola kuitenkin huomauttaa, että Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta toteaa lausunnossaan vuonna 2011, että eutanasiakeskusteluun on tarvetta. Neuvottelukunnan käsityksen mukaan saattaa olla yksittäisiä tilanteita, joissa ei ole eettistä perustetta täysin sulkea pois eutanasian mahdollisuutta.
Piispa Seppo Häkkinen otti neuvottelukunnan lausuntoon kantaa kolumnissaan
Suomen Kuvalehdessä vuonna 2012 todeten muun muassa, että ”Kirkko ei voi hyväksyä käytäntöä, jossa tarkoituksellisesti lopetetaan ihmiselämä. Sairaan surmaaminen olisi ihmisyyden haaksirikko”.
Virpi Sipola näkee, että keskustelu kuolemasta ja eutanasiasta kiertyy paitsi fyysiseen ja psyykkiseen kipuun ja kärsimykseen myös kysymykseen hallinnantunteesta.
– Monet osa-alueet elämässämme näyttäytyvät sellaisina, että koemme voivamme hallita niitä. Se ei kuitenkaan ole kuoleman luonne. Kuolemassa on sekä yksilön että yhteisön näkökulmasta paljon sellaista, mikä ei ole hallittavissa, ja tämä on meille vaikeaa ja ahdistavaa, Sipola sanoo.
Keskustelun jatkuessa on Sipolan mukaan syytä keskittyä saattohoidon kehittämiseen niin, että moniammatillista ja laadukasta saattohoitoa olisi saatavilla saattohoitokotien lisäksi muissakin hoivayksiköissä.
Itsemurhan edistäminen ei ole Suomen lain mukaan rikos. Se voi toteutua siten, että päätettyään lopettaa elämänsä, potilas ottaa kuolettavan lääkeannoksen itse.
– Tässä en kuitenkaan puhuisi hoitotyöstä. Silloin kun ihminen ilmaisee halua oman elämänsä päättämiseen, on aina tutkittava, mitkä asiat vaikuttavat pyynnön taustalla. Kyse on äärimmäisestä toivottomuudesta, eikä sitä saa ohittaa, Sipola sanoo.
Anja Terkamo-Moision hoitotieteen alaan kuuluva väitöskirja Complexity of attitudes towards death and euthanasia tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston terveystieteiden tiedekunnassa 23.9.2016. Vastaväittäjänä toimii professori Chris Gastmans Leuvenin yliopistosta.
Kuva: Julia Freeman-Woolpert / Freeimages
Lue myös:
Jukka Sariolan kolumni: Eutanasia valkokankaalla
Kanadan anglikaanikirkko hyväksyy avustetun itsemurhan vallitsevana asiantilana
Kansalaisaloite eutanasialaista ei vedä
Emerituspiispa puolustaa kuolinapua Dagens Nyheterissä
Kansliapäällikkö: Suhtautuminen eutanasiaan ei ratkea internet-paneelissa