Tuoreessa kirjassa Taantuvan tasa-arvon kirkko sanotaan, että kirkkoon mahtuu edelleen vain kaksi sukupuolta, ja sukupuoli on ahdas lokero. Kehollisuus loistaa kirkossa poissaolollaan, koska sen pelätään johtavan seksiin.
Tällä viikolla julkaistussa kirjassa neljätoista kirjoittajaa pohtii omakohtaisesti tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tilaa Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.
Teologi ja freelancer-kirjoittaja Salla Rannan mukaan naisen ongelma kirkossa on hänen sukupuolensa, vaikka se tuntuisikin omalta. Monen on vaikea tunnistaa itsessään naiseuteen liittyviä stereotypioita.
”Vaikka ei olisi syntynyt väärään ruumiiseen, oman sukupuoleen voi liittyä paljon raskaita asioita, joita pitää tavalla tai toisella raahata mukana ja sietää”, Ranta kirjoittaa.
Näillä asioilla hän viittaa esimerkiksi tytöttelyyn, ylistämällä alistamiseen, kähmimiseen tai seurakunnan tarjoamiin kahvinkeittotehtäviin. Rannan mukaan suomalaisessa kasvatuksessa ihanuus orjuuttaa tytöt ja ihanuuden puute pojat. Se on vääryys molempia kohtaan.
”Kirkossa on kahdenlaista naisten alistamista: toisaalta konservatiivisuuden läpäisemää teologista ja raamatullista argumentaatiota naisten tehtävien rajaamiseksi ja toisaalta alaspäin katsomista, ohittamista, tytöttelevää hempeää paikalleen laittamista sanoin ja elein”, Ranta kirjoittaa.
Ensiksi mainittua hän pitää reilumpana, koska sen voi nähdä ja siihen voi tarttua.
Ranta vaatii, että sukupuolista luovutaan vallan välineinä ja välineellistämisen perusteina. Kaikkien on saatava olla viime kädessä vain vapaita ja syntisiä ihmisiä.
”Raamatun lehdillä vilisevät orjat ja orjattaret, tyttäriä myydään ja leskiä siirrellään kuin eläimiä. Ihmisenä olemisen kristilliset ihanteet on löydettävä jostain muualta kuin näistä historiallisista suvuista ajalta ennen tasa-arvoisen rakkausavioliiton, yksilön ja kansalaisen keksimistä”, Ranta kirjoittaa.
Hänen mukaansa on mahdotonta saada vastausta siihen, onko sukupuoli synnynnäinen vai sosiaalinen asia.
”Ei ole pääsyä siihen osaan ihmistä, joka olisi olemassa kulttuurista riippumatta.”
Työuupumus ja ikoni Taizéssa synnyttivät transteologiaa
Islamin, luterilaisen uskonnon ja elämänkatsomustiedon opettaja Selja Purovaara avaa omassa artikkelistaan mielenkiintoista, omaehtoista transteologiaansa. Purovaara kertoo olevansa muunsukupuolinen tai oikeastaan sukupuolestaan eläköitynyt.
Oltuaan sairauslomalla työuupumuksen vuoksi hän vietti aikaa Taizé-yhteisössä Ranskassa. Yksinkertaiset arkirutiinit ruokailuineen, rukouksineen ja pienine työtehtävineen auttoivat elämässä eteenpäin. Päivän kuumimpaan aikaan hän otti tavakseen laskeutua lukemattomia portaita Pyhän Tapanin lähteen hiljaisuuteen.
”Hiljaisuuden lähdettä kiertävän polun varrella on Kristuksen kirkastumista kuvaava ikoni. Sen äärelle palasin päivästä toiseen: jokin kuvassa kiehtoi minua. Kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin mistä oli kyse. Olin alkanut nähdä Kristuksen kirkastumisen eräänlaisena kaapista ulos tulemisena – huomaamattani olin siis alkanut tehdä ikonin äärellä transteologiaa”, Purovaara kirjoittaa.
Purovaaran mukaan Jeesus halusi kirkastusvuorella näyttää rakkailleen todellisen itsensä. Samalla hän säilytti vain itsellään luvan jakaa tätä tietoa eteenpäin.
”Kun aloin käyttää hormonikorvaushoitolääkkeitä, muistan ensimmäisen pillerin tuoneen kasvoilleni uuden, hurjan, rajoittamattoman hymyn. Tässä kertomuksessa näen saman valon Kristuksen kasvoilla: ”hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko”. Uskaltaisiko kirkastusvuoren Kristus antaa valon loistaa kasvoillaan luterilaisten piispojen nähden?” Purovaara pohtii.
Hän viittaa yhdysvaltalaiseen queerteologiin Patrick S. Chengiin ja sanoo, että kristinuskoa ja sateenkaariajattelua yhdistää radikaalin rakkauden käsite. Molemmissa tavoitteena on tunnustaa ihmisen arvo juuri sellaisena kuin hän on. Ihmisen ominaisuuksia ei tarvitse tehdä näkymättömiksi tai peitellä, vaan ne otetaan todesta ja kohdataan ihminen sellaisenaan.
”Pääsiäisaamu ja tyhjä hauta julistavat, että rajoista suurin ja lopullisin, elämän ja kuoleman raja, on sekin pyyhitty pois”, Purovaara päättää tekstinsä.
Kirkossa kehollisuuden pelätään johtavan seksiin
Pappi ja kuvantekijä, Kotimaan entinen kolumnisti Eeva-Kaisa Rossi kirjoittaa artikkelissaan, kuinka yhteiskunnassa on nykyään yleisesti hyväksyttyä ja jopa suotavaa tavoitella nautintoa ja fyysisiä kokemuksia, mutta kirkosta ja sen toiminnasta ihmisen keho on rajattu lähes kokonaan pois.
”Yksi keskeisimmistä tavoista harjoittaa kristillistä uskoa kehollisesti on kautta aikojen ollut kieltäymys. [–] Koska seksin varominen ja välttely on ollut niin tärkeää, on moni muu kehollinen toiminta nähty vaarallisena ja tuomittavana siksi, että sen on pelätty johtavan (ajatukset) seksiin”, Rossi kirjoittaa.
Hänen mukaansa kehollisuus loistaa suomalaisessa luterilaisuudessa poissaolollaan myös rituaaleista ja sakramenteista. Kaikki on niin symbolista, että muuttuu vain varjokuvaksi siitä, mihin se viittaa. Pelkkä Sana riittää, muu on epäoleellista.
”Ihmisen syntisyyden upottaminen kasteveteen on pelkistynyt pään valeluksi vedellä ja ehtoollisleipä ohentunut läpikuultavaksi hituseksi siitä leivästä, joka joskus murrettiin yhdessä. Viini sentään on hyvää, mutta sitäkään ei ole juotavaksi asti.”
Rossi kaipaa kirkkoon taiteen ilosanomaa, elämyksellisyyttä, imetys- ja synnytysvirsiä ja rajua kirkkotanssia. Hänen unelmiensa kirkossa papit eivät tarvitsisi kuristavia pantakauluksia, ja kirkkotilassa olisi mahdollisuus kulkea, pötkötellä ja polvistua. Joukosta ei siivottaisi ketään pois millään perusteella.
Kuva: Taantuvan tasa-arvon kirkko -kirjan kansi.
Lue myös:
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.