Arkkipiispat ovat olleet viime vuosina suosittuja elämäkertojen ja tutkimusten aiheita. Professori ja piispa emeritus Gustav Björkstrand julkaisi neljä vuotta sitten teoksen heistä ensimmäisestä, eli Jacob Tengströmistä. Sen jälkeen on ilmestynyt laaja ja laadukas Martti Simojoen biografia kaksiosaisena. Sen laati Juha Seppo.
Vanhin nykyaikaiset vaatimukset täyttävä akateeminen elämäkerta arkkipiispasta oli Eira Paunun teos Torsten Thure Renvallista, seuraavaksi Kyllikki Tiensuun teos Edvard Bergenheimistä. Myös Mikko Juvaa tutkitaan parhaillaan. Aleksi Lehtosen kaudesta arkkipiispana kertoo Mika K. T. Pajusen väitöskirja Suomen kirkon Englannin-suhteista. Lauri Ingmanista ovat kirjoittaneet Hannu Välimäki ja Vesa Vares.
Tämä tutkimusten ja elämäkertojen joukko kertoo arkkipiispa-instituution merkityksestä Suomessa. Arkkipiispa ei ole vain Turun arkkihiippakunnan piispa, primus inter pares, vaan hän on koko kirkon keulakuva. Arvovalta kirkon äänenä ei ole juuri ollut lainassa muissa hiippakunnissa, ehkä kerran Kuopiossa ja kahdesti Helsingissä, mutta John Vikströmin kohdalla ei vähimmässäkään määrin.
Tällä viikolla julkaistiin Gustav Björkstrandin teos Elämä on joukkuepeliä. John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana. Kirkkohistorian tutkijana Björkstrand johdattaa lukijansa paitsi aiheeseensa, myös elämäkertaan tutkimuksen ja kirjallisuuden lajina. Tyyppi ja tyyli ovat hyvin hallinnassa ja teos kävisi pienenä metodikurssina.
Käydessään teoksen 502 sivun kimppuun lukija uskaltaa siksi odottaa teokselta paljon. Eikä pety, Björkstrand kirjoittaa tieteellisesti ja tuoreesti, mutta hyvässä merkityksessä kevyesti.
Björkstrand luonnehtii teostaan, että se kertoo elämäntyöstä. Hän on asettanut itselleen tehtävän, jossa on tärkeää löytää ne tapahtumat, elämykset ja kokemukset, jotka ovat muovanneet Vikströmin elämää ja ohjanneet hänen toimintaansa ja näkemyksiään eri tilanteissa. Teos kertoo, kuinka hyvin hän onnistunut. Mielestäni hyvin.
Hyvän kirjan tavoin jotain jää lukijankin prosessoitavaksi. Selostaessaan Vikströmin taustaa ja elämäntehtävää, lukija saa kirjoittaa siltä pohjalta mielessään arvionsa Vikströmin vaikutuksesta. Björkstrand ei nimittäin pureskele kaikkea valmiiksi eikä sorru laatimaan nykyajan hagiografiaa eli suurmiehen pyhimyslegendaa.
Moni seikka liittää kirjoittajan kohteeseensa, minkä hän toteaakin. Yhdistävät tekijät nousevat yhteisestä kielivähemmistöstä, kuten Porvoon hiippakunta ja Åbo Akademi. Sellainen on myös synnyinseudun tausta Keski-Pohjanmaalla ja osallistuminen seudulla vallinneeseen herätysliikkeeseen.
Nämä lähtöasetelmat, eli ruotsinkielisyys ja kansanomainen kirkollisuus, eivät silti kummallakaan piispalla ja teologilla johtaneet konservatiivisuuteen, vaan raamattuvyöhykkeen kasvatit ohjautuivat kirkon uudistajiksi, Vikström välillä kovinkin radikaalin maineen siivittämänä.
Teos kuvaa myös hyvin Vikströmin läpimurtoa vähemmistökielen edustajasta yleisesti tunnustetuksi kirkon johtajaksi. Suomenruotsalaisuus on kuin teesi, joka kohtaa teologiassa ja hengellisyydessä antiteesinsä ja kypsyy koko Suomen arkkipiispuudeksi.
Piispan, ministerin ja yliopistomiehen urat leikkasivat usein toisiaan ja Björkstrandilla on ollut likietuinen paikka Vikströmin elämäkerran laatijaksi. Hän on kuitenkin hyvin tietoinen tästä aiheutuvista haasteista. Kriittisyyttä ja etäisyyttä on kirjoittaja saanut kohteeseensa tukeutumalla laajaan ulkopuoliseen lähdeaineistoon ja toisiin tutkijoihin. Heistä erityisesti professori Hannu Mustakallion asiantuntemus on ollut teokselle hyödyksi.
Kuten on tunnettua, Vikströmin aika oli uudistusten aikaa. Osa niistä oli konkreettisia, suorastaan kouriintuntuvia, kuten uudelleen suomennettu Raamattu ja uusi virsikirja. Myös kirkkolaki uudistettiin ja näkyvimpiin muutoksiin kuului tietenkin pappisviran avaaminen naisille.
Vikströmin johdolla kirkon kansainvälisissä ja ekumeenisissa suhteissa alkoi uusi aikakausi. Arkkipiispan rooliin kuluvissa yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa korostui hänen sosiaalieettinen ammattitaitonsa ja asennoitumisensa. Tämä saattaa olla lopulta merkittävämpää kuin uudet kirjat ja päivitetyt hallintohimmelit.
Vikströmin aikana kirkko käytti puheenvuoronsa yhteiskunnan murroksessa ja lunasti paikkansa muuttuneissa olosuhteissa. Vikströmin kirkko huomasi syrjäytyneet, mutta ei syrjäytynyt itse.
Uran voi nähdä maratonina
Vaikka teoksen otsikko viittaa palloilulajiin, voidaan puhua myös maratonista. Pitkä kausi piispana ja kirkon vaikuttajana kesti niin uusvasemmistolaisuuden radikalismin haasteessa, juppien nousukaudessa kuin lamavuosissa, eikä Vikström hyytynyt ennen aikojaan liian nopean alkuspurtin takia.
Piispan uraa ei helpottanut kirkon sisäinen konfliktiherkkyys, johon teos avaa elämänmakuisen ja todentuntuisen ikkunan. Teos antaa silottelemattoman kuvan suomalaisesta keskustelukulttuurista, oli kysymys sitten viranhausta, harhaoppisyytöksistä tai naispappeudesta.
Björkstrand kuvaa John Vikströmin sukua ja kasvuympäristöä ymmärtäen ja oivaltaen, kaivaen ehkä hieman turhankin syvältä historiasta. Nuijasodasta ja Kälviän separatisteista on toki aina mielenkiintoista lukea, mutta mihin asti ulottuu Björkstrandin selitys siitä, kuinka Vikström oli kasvuympäristönsä lapsi ja sai siellä pääoman, josta saattoi ammentaa koko elämänsä ajan?
Näin voisi sanoa kotiseutujuhlilla, mutta kirkon uudistus ei noussut pelkästä Kruunupyyn mullasta. Eikö uudistusta tapahdu varmimmin siellä, missä uskalletaan ottaa etäisyyttä latteaan traditionaalisuuteen. Näistä kehityslinjoista saamme onneksi lukea pääosan paksusta tiiliskivestä.
Björkstrandin kuvaus John Vikströmin teologian kehittymisestä opiskeluvuosina on valaiseva. Hän ei tyydy monien biografistien tapaan luettelemaan kohteensa yliopisto-opettajia ja kirjaamaan anekdootteja, vaan hän kuvaa teologian ylioppilaan uskonkriisiä, aikakauden ajankohtaisia virtauksia ja niiden merkitystä. Monet myöhemmät arkkipiispan linjaukset tulevat tätä kautta ymmärrettäviksi.
Kiteytettynä voisi kasvuvuosista esimerkiksi sanoa Björkstrandin tavoin: ”Papin pitäisi voida selvittää itselleen, mihin hän uskoo ja miksi.”
Toinen valaiseva silmäys kertoo Vikströmin innostumisesta saksalaisesta kirjasesta Die Welt ist anders geworden (Maailma on muuttunut). Siitähän oli kysymys niin teologina, pappina, piispana ja arkkipiispana. Maailman muuttumisesta. Björkstrandin profiloima John Vikström huolehti siitä, että kirkkokin muuttui, mutta säilyi silti kirkkona.
Kirjoittaja on teologian tohtori Raahesta.
Gustav Björkstrand: Elämä on joukkuepeliä. John Vikström kirkollisena ja yhteiskunnallisena toimijana. Suom. Sirpa Hietanen. Kirjapaja 2016. 502s.
Kuva: Pekka Lempiäinen. Vuonna 1989 arkkipiispa Vikström toimi isäntänä paavi Johannes Paavali II:n vierailulla Turussa.
Lue myös:
John Vikström: En anna kirkon johdolle ohjeita avioliittolaista