Kirkkohistorian emeritusprofessori Juha Seppo on huolissaan tietyistä ajan ilmiöistä, joilla pyritään kääntämään uskonnonvapauden tulkintaa Suomessa negatiiviseen suuntaan.
Tämä tarkoittaa sitä, että uskonnonvapaudessa korostuu vapaus olla uskomatta ja osallistumatta uskonnolliseen toimintaan. Positiivisessa uskonnonvapaudessa taas korostetaan oikeutta uskontoon ja sen harjoittamiseen, myös julkisesti.
Sepon mukaan negatiivisen uskonnonvapauden korostus kasvaa pyrkimyksestä hivuttaa uskonto ja sen harjoittaminen yhteiskunnalliseen marginaaliin siten, että lopulta olisi kyseessä puhdas yksityisasia. Tässä katsannossa uskonto ei saisi näkyä eikä kuulua yhteiskunnassa.
– Tämä eurosekularistisen katsomuksen mukaan uskonto ei millään tavalla kuulu monikulttuurisen yhteiskunnan niin sanottuun yleiseen hyvään, eikä sille haluta varata sille demokraattisessa yhteiskunnassa kuuluvia toimintaedellytyksiä, Seppo sanoo.
Eurosekularismi tarkoittaa Sepon mukaan itseään valistuneina ja edistyksellisinä pitäviä vaikuttajia, jotka lähtevät uskomusten ja arvojen suhteellisuudesta.
– Koko yhteiskunnan toimintoja ajatellen heillä saattaa olla hallussaan monia strategisia avainpaikkoja esimerkiksi koulutusjärjestelmissä, mediassa ja lainvalmistelun ratkaisevissa portaissa.
Sepon mielestä eurosekularistisen katsomuksen ei kuitenkaan pidä antaa yksin sanella uskonnonvapauden sisältöä.
Juha Seppo toimi vuosituhannen taitteessa useita vuosia työskennelleen opetusministeriön asettaman uskonnonvapauslakikomitean varapuheenjohtajana.
Negatiivisen uskonnonvapauden korostaminen jälkijättöistä
Vaikka uskonnonvapauden tulkinta Suomessa on oikeusoppineiden ja valtiovallan tulkinnoissa ollut kauan voittopuolisesti myönteinen ja sellaisena kansainvälisten käytäntöjen mukainen, kuvassa on myös säröjä.
Positiivisen uskonnonvapauden kannalta Suomessa on Sepon arvion mukaan eletty jonkinlaisia vaaran vuoksia. 1990-luvun valtiosääntöuudistuksessa esiintyi Sepon mukaan yritystä pudottaa luterilainen kirkko yhteiskunnan marginaaliin.
– Tämä tuli jossain määrin näkyviin valtiosääntö- ja perusoikeusuudistuksen valmistelussa. Kirkko yritettiin silloin kammeta kokonaan perustuslain ulkopuolelle. Perustuslaki 2000-työryhmän lakiluonnos ei sisältänyt lainkaan niin sanottua kirkkopykälää, Seppo muistelee.
Uuden perustuslain (1995) uskonnonvapaussäädökseen tuli momentti, jonka mukaan kukaan ei ollut omantuntonsa vastaisesti velvollinen osallistumaan uskonnon harjoittamiseen.
– Sekä Kirkkohallitus että kirkolliskokous pitivät negatiivisen uskonnonvapauden korostamista tarpeettoman jälkijättöisenä. Oma lukunsa on, että uskonnonvapaussäädökseen tuli näin mukaan juridisesti vaikeaselkoinen omantunnonvapauden käsite, Seppo sanoo.
Oma ikuisuuskysymyksensä on, miten koulussa pitäisi suhtautua hartauksiin sekä vuotuisjuhliin kuuluviin Enkeli taivaan- virteen ja Suvivirteen. Pitkäaikaisen uskonnonvapauden tutkijan oma kanta on selvä.
– Olisi hyvin kohtuullista ja suomalaisen koulutuspolitiikan kokonaisuuden kannalta suotavaa, että vihdoinkin otettaisiin todesta perustuslakivaliokunnan kanta vuodelta 2003. Sen linjauksen mukaan nämä virret kuuluvat suomalaiseen kulttuuriin. Näin ollen jokaisen olisi hyvä tutustua niihin, vaikka ei itse tunnustautuisikaan kristityksi, Seppo sanoo.
Valtion pitää olla uskontokuntiin nähden tasapuolinen
Monikulttuurinen yhteiskunta sinänsä on Sepon mukaan tosiasia, joka on otettava myös suomalaisessa keskustelussa ja uskonnonvapaustematiikassa huomioon.
– Valtion on oltava kaikkiin uskontoihin ja uskonnottomuuteen nähden tasapuolinen. Uudetkin uskonnolliset ryhmät on otettava myönteisessä mielessä huomioon. Eri uskontokuntien kokoero tietysti vaikuttaa jossain määrin näihin asioihin, Seppo sanoo.
Tällä hän tarkoittaa sitä, että jäsenmäärältään suuren luterilaisen kirkon asemaa suhteessa valtioon on säädeltävä eri tavalla kuin pienten uskontokuntien.
Erilaisia vähemmistökulttuureja on kuitenkin paljon. Ortodoksisuus on Suomessa liki tuhatvuotinen vähemmistökulttuuri. Uusiin kasvaviin ryhmiin kuuluvat muslimit.
– Valtion pitäisi ottaa maahanmuuttajat ja heidän uskonnolliset yhteisönsä huomioon. Uskonnonvapaus on osa kotouttamista. Toivottavasti siitä kaikesta voivat asiallisen dialogin kautta muutkin ryhmät rikastua.
Seppo toivoo, että maahanmuuton myötä yhä moninaisemmaksi muuttuva suomalainen uskonnollinen kenttä säilyisi vuoropuheluun kykenevänä.
– Tänne ei pitäisi tuoda riitoja, joita esimerkiksi eri muslimiryhmillä näyttäisi joissakin islamilaisissa maissa olevan, Seppo sanoo.
Onko kyse omantunnonvapaudesta vai viitsimisestä?
Uskonnonvapaus on todennäköisesti yhteiskunnallisen keskustelun teemana myös lähivuosina. Seppo pitää tärkeänä esimerkiksi sitä, että nykyistä useampi lainoppinut perehtyisi uskonnonvapauslainsäädäntöön monipuolisemmin kuin pelkästään kanteluiden perusteella.
– Tällaisia kansainvälisiä dokumentteja ovat esimerkiksi sopimus kansalaisoikeuksista ja poliittisista oikeuksista (KP-sopimus) sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva yleissopimus (TSS-sopimus). Joukkoon kuuluu myös julistus kaikkinaisen uskontoon ja vakaumukseen kohdistuvan suvaitsemattomuuden ja syrjinnän poistamiseksi, Seppo sanoo.
Toinen tärkeä asia Sepon mukaan olisi keskustella julkisuudessa siitä, mitä omantunnon vapaudella ja vastoin omaatuntoa toimimisella ylipäätään tarkoitetaan juridisissa yhteyksissä: kysymyshän ei voi olla mistä tahansa viitsimisestä.
– Omantunnonvapaus on äärettömän tärkeä, koska se on uskonnonvapauden ydin. Mutta miten esimerkiksi luterilaiseen kirkkoon kuuluva, siis kirkon jäsen, voi omantunnon syihin vedoten vetäytyä luterilaisesta uskonnonharjoituksesta vaikkapa oppilaitoksessa tai puolustusvoimissa? Nyt negatiivinen rajoituslauseke on ulotettu kaikkiin, vaikka se alun perin luotiin suojaamaan sitä, ettei luterilaiseen kirkkoon kuulumaton joutuisi työtehtävissään osallistumaan vakaumuksensa vastaiseen uskonnonharjoitukseen, Juha Seppo pohdiskelee.
Juha Seppo kertoo lisää ajatuksistaan Kotimaasta 22.6. julkaistussa henkilöhaastattelussa.
Kuva: Ville Palonen