Diakoniatyö ei reagoinut vuonna 2008 alkaneeseen talouskriisin yhtä pontevasti kuin 1990-luvun alun kriisiin, selviää sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamon tutkimuksesta. Tutkimus on julkaistu tuoreessa Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä.
Hiilamo havaitsi että kirkon diakoniatyön asiakaskontaktit eivät ole lisääntyneet vuoden 2008 talouskriisin jälkeen. Työikäisten asiakkaiden osuus tosin kasvoi, mutta selvästi vähemmän kuin 1990-luvulla.
Hiilamon tutkimusoletuksena oli, että diakonia pyrkii lievittämään köyhyyttä, ja että kun köyhyys lisääntyy, diakonia aktivoituu. Hiilamo etsii myös syitä sille, miksi oletus ei pitänyt paikkaansa.
”Yhtenä syynä erilaiseen reagointiin voi olla 2000-luvun taantuman hiipivä luonne verrattuna 1990-luvun alun äkilliseen romahdukseen. 1990-luvun alussa Suomessa ei juuri ollut pitkäaikaisköyhyyttä, kun taas 2000-luvun laman aikana autettavana on ollut niitäkin, jotka eivät koskaan selviytyneet kunnolla 1990-luvun alun lamasta. 1990-luvun alussa köyhyys ja syrjäytyminen olivat marginaalisia ilmiöitä verrattuna vuoden 2008 tilanteeseen”, Hiilamo kirjoittaa.
Hiilamo etsii syitä myös tilastointitapojen erilaisuudesta, takuueläkkeestä sekä perusturvan ja toimeentulotuen tasokorotuksista.
”Diakoniatyön asiakasmäärien laskua voi tulkita myös siten, etteivät taloudellisista ongelmista kärsivät ihmiset enää halua tai jaksa etsiytyä diakoniatyön asiakkaiksi. Toki syynä voi olla yleinen sekularisaatio. Ehkä köyhät ovat vieraantuneet kirkosta kuten muutkin eivätkä enää hae apua yhtä aktiivisesti kirkon diakoniatyöstä kuin 1990-luvulla”, Hiilamo pohtii.
Kirjoituksensa lopussa Hiilamo toteaa, että tulokset antavat aiheen kysyä kriittisesti, kohdistuuko diakoniatyö 2010-luvun Suomessa niihin, joiden hätä on suurin ja joita ei muilla tavoin auteta.
Kuva: Olli Seppälä