Kun emeritustoimittaja Hannu Taanilalta kysyy, mikä oikeastaan tekee virrestä virren, vastauksesta tulee perusteellinen.
Taanila lähtee liikkeelle reformaation ajan Saksasta. Siellä alkoi Martti Lutherin sekä hänen erittäin oppineitten teologi- ja muusikkokavereittensa voimin 1520-luvulla taanilalaisittain ilmaistuna ”Wittenbergin demokraattinen laululiike”.
– Lutherin tykö Wittenbergiin tuli Leipzigista Tuomas-kanttori Georg Rhau. Siellä hääräsi Lutherille ja Lutherin kanssa myös Torgaun loistava kanttori Johann Walter. Paljon oli muitakin. Tämä porukka kehitti virren, Taanila aloittaa.
Tällainen virsi tuli Taanilan mukaan ulkonaisesti olemaan ihan samanlainen kuin kaikki ne maalliset laulut, joita ihmiset lauloivat lemmestä, viinistä, sodasta, kaipauksesta, kurjuudesta, tytöistä, onnesta ja murheesta.
– Wittenbergiläiset eivät kuitenkaan säveltäneet uusia melodioita, vaan tietoisesti ottivat käyttöön näitä kansan jo vanhastaan osaamia sävelmiä ja laittoivat niihin uudet sanat, uuden tekstin. Se oli uuden opin tekstiä ja sanomaa.
Tämä oli Taanilan mukaan nerokasta ja tehokasta politiikkaa.
– Vanhojen sävelmien kantamana, korvakuulon myötä, uusi oppi levisi uskomattoman tehokkaasti. Niinpä Enkeli taivaan -virren melodia on tuolloin kaikkien osaaman lasten leikkilaulun melodia, jota nyt sitten aikuiset posket pullollaan ja vakavina uusin sanoin – eivät laula – vaan veisaavat.
Taanila tähdentää, että tämä virsirunous oli nimenomaan säkeistömuotoista runoutta, kuten olivat ne maallisetkin laulut.
– Kun maallinen säkeistörunous näin sai seuraajakseen hengellisen tai kirkollinen säkeistörunouden, tämä puolestaan tuotti Euroopan kirjallisuuteen lopullisesti säkeistömuotoisen lyriikan, Taanila sanoo.
Pietismi pilasi vanhan virren
Taanila on urkumusiikin ja vanhojen virsien ystävä. Suomalaisen virsikirjan huippu on hänen mielestään itse asiassa ensimmäinen suomalainen virsikirja, vuonna 1583 julkaistu Jacobus Finnon (Jaakko Suomalainen) virsikirja Yxi Wähä Suomenkielinen Virsikirja.
Finnon virsikirja toi muun muassa Lutherin virsiä ensi kertaa suomeksi painettuna kaiken kansan käyttöön. Virsiä siinä oli noin sata.
Toinen suomalainen virsikirja, Hemminki Maskulaisen laajempi 242 virren kokoelma vuodelta 1605 saa vielä Taanilalta hyväksynnän.
– Maskun Hemminki on niin suloisen mahtava runoilija, hän sanoo.
Mutta sitten tulivat luterilainen ortodoksia ja varsinkin pietismi, jotka Taanilan mukaan pilasivat virren.
Vuoden 1701 niin sanottu Vanha virsikirja sisälsi jo 413 virttä. Taanilan mielestä tämä ”karoliinivirsikirja” edusti kuitenkin jo virsikirjan rappiota.
– Siellä ovat tietysti mukana Finnon ja Maskulaisen virret. Mutta mukana on valtavasti ortodoksian ja pietismin virsiä, joiden runoudessa subjektina on yleensä ”minä”. Mutta Lutherilla ja aiemmilla suomalaisilla virsikirjantekijöillä se subjekti oli yhteisöllisesti ”me”, Taanila sanoo.
Tämä vanhimpien virsien piirre Taanilan mukaan havaittavissa jo kirkkoisä Ambrosiuksella (k. 397) : ”Jeesus Kristus meille nyt” jne.
– Mutta 1600-luvun myötähän alkaa hiljalleen porvariston nousu ja siihen liittyen myöhemmin syntyy tämä kammottava pietismi. ”Me” häviää ja tilalle tulee tekopyhästi ”minää” runoudessa ja virsirunoudessakin voihkiva porvari, Taanila lataa.
Tämän minäkeskeisyyden myöhäisenä suomalaisena ilmentymänä on Taanilan mielestä herännäisyys eli körttiläisyys.
– Niinpä esimerkiksi Juho Kytömäki, tämä tönkköhurskas körtti, runoilee jouluvirressään että ”suo joulu minulle”. On totisesti ero Milanon piispalla ja Raudaskylän hurskimuksella!
Körttinen ”minä” konttaa Taanilan mielestä otsanahalla ojanpohjaa ja rukoilee armoa.
– Mutta sehän on jumalatonta! Jo Paavali sanoo, että armo on tullut ylenpalttiseksi. Ei sitä tarvitse anoa, se on työajan tuhlausta, jossa menee koko elämä, Taanila ihmettelee.
Rock-konsertit ovat kapitalismin herättäjäjuhlia
Reformaatioajan virsistä lähtenyt säkeistölyriikka alkoi Taanilan mukaan elää laulumusiikkina sitten taas maallisellakin puolella. Aikanaan syntyi lied, jonka parhaat kukat kukkivat 1800-luvulla Schubertilla ja Schumannilla.
– Lied on säkeistölaulua ja subjektina liedissäkin on aina ”minä”. Siis yksilö, joka kokee ahdistusta, eroa, haikeutta. Liedissä ei ole objektiivista maailmaa. Sen sijaan orpo yksilö usein kulkee mykässä, kafkamaisessa maailmassa, josta hän ei tiedä mitään. Sen tunnetuin esimerkki on Schubertin laulusarja Winterreise.
Taanila vetää liedistä langat nykyajan iskelmään.
– Lied, joka on varsin herrasväkinen, tuottaa iskelmän, joka on taas rahvaallisempi. Tämän hetken varsinaista elävää virsirunoutta, siis kapitalismin hengellistä musiikkia, onkin kaikki se, mitä laulavat esimerkiksi Katri Helena, Jenni Vartiainen, Lauri Tähkä, Jari Sillanpää tai vaikka Cheek, tämä nykykapitalismin Paul Gerhardt.
Taanilan mukaan kapitalismin kirkot eli rock-festivaalit vetävät hyvin. Salit ja kentät täyttyvät ihmisistä.
– Rock-konsertithan ovat nykyajan varsinaisia herättäjäjuhlia! Ne ovat kapitalismi-pietismin juhlia. Siinä musiikissa on yleensä aina haikeus, kaipaus, ahdistus, yksinolo. Riemu, ilo, onni eivät oikein käy. Eikä subjektina ole koskaan ”me”, siis tyyliin ”pannaanpa porukalla haisemaan ja tehdään jotakin”. Sitä ei ole. Sellaista affektia ei ole.
Samoin ei kapitalismi-pietismin maailmassa Taanilan mielestä ole luokka-, tuotanto- tai yhteiskuntasuhteita.
– Ei yhteiskuntaa, ei mitään konkreettisia ongelmia, on vain pietistisen sielun kaipaus, eksistentiaalinen yksinolo, ahdistus. Kapitalismi-pietismin nykyinen kuningas, sen Wilhelmi Malmivaara, on jokin Vesa-Matti Loiri, joka on yhtä massiivisen ahdistava kuin Malmivaara, Taanila tulittaa.
Takaisin vanhoihin virsiin. Taanilan mukaan niissä on se jokin, mitä uuden ajan virsissä vain harvoin on tavoitettu.
Taanila ihailee esimerkiksi virren 266 Oi Jeesus Kristus Herramme sanoja.
– Siinähän on täydellinen kristologia! Ja tämä on paras mahdollinen hautajaisvirsi. Hautajaiset ovat hyvät, kun ensin lasketaan kukat. Sitten veisataan tästä virrestä kaksi säkeistöä. Sitten annetaan papin tehdä temppunsa ja lopuksi lauletaan säkeistöt kolme ja neljä. Virren sävelmä on iloisen rauhallisessa duurissa, Taanila säteilee.
– Virsi on Geneven kuuluisan kanttorin Louis Bourgeoisin tekoa, vuodelta 1551, kun Mikael Agricola oli Turussa piispana. Suomenkieliset sanat on kirjoittanut Elias Lönnrot, joka oli kyllä nero. Mutta eivät suomalaiset tätä virttä enää osaa, Taanila valittaa.
Vanhoissa virsissä seurakunta sanoo Taanilan mukaan sen, minkä pappi, selebrantti, lausuu alttarilta.
– Vanhassa virsikirjassa eli Finnolla ja Hemmingillä on ensinnäkin kirkkovuosi. Sitten siellä on oppi ja sitten on toimitukset. Se on se runko, jolla pärjätään, Taanila paaluttaa virsien vähän ja tarpeellisen.
Sen sijaan uusissa virsissä on hänen mielestään todellakin hyvin vähän kehuttavaa.
– Perkele jo varhain ruvennut sekaantumaan asiaan. Perkele teki vuoden 1701 virsikirjauudistuksen. Virsikirjasta tuli pakkoyhteiskuntaoppia. Perkele on tehnyt myös tämän nykyisen (1986) niin sanoakseni Mauno Koiviston virsikirjan. Ja Perkele on tehnyt nämä upouudet lisälehdet. Perkele on hyvin tuottelias runonsuoltaja, Taanila julistaa.
Virsikirjan lisävihko ”pyhittää joka asian”
Haastattelutilanteessa Taanila selaa läpi, välillä pysähtyen, uuden virsikirjan lisävihon. Se otetaan käyttöön tänä adventtina.
Päätään puistellen Taanila lausuu tuomionsa. Hän lähtee liikkeelle lisävihon esipuhetta siteeraten.
– ”Lisävihko tarjoaa uutta tekstisisällöllisesti, kielellisesti ja musiikillisesti. Esillä on aiemmin vähälle huomiolle jääneitä aiheita kuten talvi, kaupunkilaisuus, isänpäivä, paastonaika ja luonnonsuojelu.” Miksi? Tämä tällainenhan on virren väärinkäyttöä, Taanila lämpiää.
Hän esittää kriittisen peruskysymyksen: Miksi pitää olla uusia virsiä?
– Eihän uskontunnustuksesta, Isä meidän -rukouksesta tai Herran siunauksesta tehdä uusia versioita! Tästähän ei puutu enää kuin golfaajan virsi, virsi verosuunnittelua alettaessa, osingonnostajan virsi, vegaanin virsi, virsi kilpailun vääristämistä vastaan, virsi dopingin paljastuessa, sijoitusasunnon ostajan virsi. Lisää lisälehtiä! Taanila ironisoi.
Taanila ihmettelee enemmänkin uusien virsien aihevalintoja.
– On siis esimerkiksi talvea ja kaupunkilaisuutta ja luonnonsuojelua. Mutta eipä ole yhtään ainoata virttä köyhyydestä, asunnottomuudesta, nälästä, epäoikeudenmukaisuudesta, yksinhuoltajien ahdingosta tai vaikka naisten pahoinpitelystä. Ei ole, eikä tule.
Taanila kritisoi sitä, miksi jokaisen asian ja tilanteen johdosta pitää olla virsi ja joka ainoa asia näin hengellistetään.
– Tämä muka-pyhittäminen leviää kaikkialle kuin homesieni. Se tekee kaikesta hurskaudellista tai hengellistä tai kristillistä. Se hävittää, se tappaa kaiken pyhän. Pyhää ei enää ole.
Taanila ei kuitenkaan ole oikeastaan ihmeissään. Hänen mukaansa ei ole edes mahdollista, että virsiä oikeudenmukaisuudesta lisävihossa olisi.
– Tämä lisävihon agenda sopisi ihan täsmälleen niihin virsiin, mitä esimerkiksi Katri Helena ja Jari Sillanpää laulavat. Kyllä niiden sopii talvesta laulaa ja kaikkea sellaista. Ihmettelen vaan sitä, miksi ne olisivat virsikirjassa.
Taanilan mukaan tämä kaikki on vain nykykapitalismin hengellisyyttä.
– Eihän tämä sen ihmeellisempää ole. Nuo ovat asioita, jotka ovat kapitalismin kannalta legitiimejä, Hannu Taanila toteaa.
Lue lisää aiheesta Kotimaasta 24.11.
Kuva: Esko Jämsä
Lue myös:
Timo Alakotila: Virren säveltäminen oli kuin sudokun tekoa
Säde Bartling: Virret ovat kirkon suurinta pääomaa