Kuopion tuomiokirkon penkkiin 1960-luvulla istahtanut kirkkovieras saattoi muutaman käyntikerran jälkeen kysyä mielessään, miksi yhtenä sunnuntaina alttarille saapuva pappi oli pukeutunut mustaan papinpukuun, mutta toisena sunnuntaina taas valkeaan messupaitaan. Syy ei tuntunut olevan ehtoollisen vietossa, jota tuolloin toteutettiin kerran kuukaudessa.
Aikalaistodistajien mukaan syy oli varsin inhimillinen. Jos piispa Olavi Kares istui kirkonpenkissä, pappi asteli alttarille mustissa, jos taas piispa oli virkatehtävissä muualla, saattoi pappi pukeutua vapaammin. Jotta tietäisi kuinka pukeutua, oli liturgin seurattava kirkkokansan kokoontumisen henkilögalleriaa sakastin ovenpielestä.
Kuopion hiippakunnan piispana vuosina 1962–1974 toiminut Kares kantoi piispanristiä ainoana tunnuksena virastaan eikä hyväksynyt termiä piispan vihkimys, vaan kutsui tapahtumaa virkaan asettamiseksi. Pappien liturgisista vaatteista hän kirjoitti: ”Sanotaan, että messupuku peittää ihmisen. Tekisi mieli kysyä, eikö naamiaispuvulla ole sama tarkoitus?”
Kysymykset pappien pukeutumisesta ja kirkkojen halusta koreuteen nousevat esiin tänäkin päivänä. Luterilaisen Maailmanliiton toukokuisessa yleiskokouksessa pääesitelmöitsijä kysyi, onko oikein, että kirkkojen johtajat pukeutuvat usein kuin prinssit. Ja entä, kun meillä on kirkoissamme kultaisia ristejä. Riittäisikö puinen risti yhtä hyvin?
Vaatteet on mun aatteet, lauloi Maukka Perusjätkä vuonna 1980. Ajatusta soveltaen voi todeta, että vaatteet ovat kristillisen yhteisön aatteet. Ne kertovat siitä, miten ymmärrämme kristinuskon ytimen ja mikä on papin identiteetti seurakunnan kaitsijana.
Papin vaatteet kertovat siitä, miten ymmärrämme kristinuskon ytimen ja mikä on papin identiteetti seurakunnan kaitsijana.
Kun itse aloitin säännöllisen kirkossa käymisen 1960-luvun alussa Tampereella, papit muistini mukaan pukeutuivat mustaan, taakse kiinnitettävään kaapuun eli kappaan koko jumalanpalveluksen ajaksi. Joillakin papeilla oli tapana riisua kappa saarnan ajaksi ja saarnata pelkässä kaftaanissa, papinpuvussa. Kirkkovuoden suurimpina juhlapäivinä liturgi puki ylleen messupaidan ja sen ylle kasukan.
Jumalanpalvelushuoneen värimaailma muuttui kuitenkin nopeasti. Jo 1970-luvulla useimmissa kirkoissa olivat käytössä liturgiset vaatteet, joista ainakin alttaria peittävä liina, antependium, ja papin valkoisen alban päällä kantama pappeuden merkki, stola, seurasivat kirkkovuoden pyhän mukaan vaihtuvaa väriä.
Iso muutos tapahtui myös konfirmaatiokäytännöissä. Vielä 1960-luvulla rippikoululaiset saapuivat konfirmaatiokirkkoon omissa rippipuvuissaan, pojat mustissa, tytöt valkoisissa. Mutta jo 1970-luvun alussa alkoi useimmissa seurakunnissa olla käytäntönä, että konfirmoitavat saapuivat kirkkoon ristiä seuraavana kulkueena ja että kaikilla oli vaatetuksenaan seurakunnan juhlaan lainaama valkoinen alba, kastepuku.
Yleisvärin muuttuminen mustasta valkoiseksi ja liturgisten värien kirjo kertovat kirkon avautumisesta kansainvälisille, ekumeenisille vaikutteille, mutta myös halusta tuoda armoa ja iloa esille kristinuskon perussanomana.
Jumalanpalvelushuoneen värimaailma muuttui nopeasti.
Muutokset eivät syntyneet tyhjästä. Keskustelua jumalanpalveluksesta käytiin eri puolilla kirkkoa. Monet kokivat, että jumalanpalvelusta vaivasi tylsyys, se ei vahvistanut yhteisöllisyyttä ja ehtoollista vietettiin liian harvoin. Turun seudulla toimi jopa Liturgiset veljet -niminen liike johtohahmonaan arkkipiispa Aleksi Lehtosen sihteerinä toiminut Toivo Harjunpää.
Liikkeen piirissä kritisoitiin tuolloista jumalanpalvelusta. Sen sanottiin olevan valistusaikaisen opetus- ja kasvatustilaisuuden luonteinen tapahtuma, ”jossa jumalanpalveluksen toimittajan ja seurakunnan suhde on kuin opettajan suhde opetettaviin. Tämän luontoisena jumalanpalvelus kohdistuu ihmiseen ensi sijassa älyperäisesti jättämällä hänen syvän uskonnollisen tunteensa ja uskonelämänsä tarpeet koskemattomiksi. Jumalanpalvelus kantaa tällöin ’tämän maailman luontoisen’ puhetilaisuuden leimaa, jonka peruspiirteenä on ihmiskeskeisyys.” (Teologian tohtori Lauri Apajalahti kirjoituksessa Liturginen liike ja evankelinen kirkkomme.)
Oli myös ihmisiä, jotka näkivät asiat toisin. Olavi Kares, joka toimi tuolloin Turun kristillisen opiston rehtorina ja Turun tuomiorovastina, ja hänen hengenheimolaisensa painottivat suomalaisen kristillisyyden perustuvan nöyryydelle, sisäiselle tunnolle ja totuudelle.
Heidän mielestään liturgisen linjan papit ja kirkkomuusikot painottivat vääriä asioita, kuten ulkonaisia muotoja ja silmillä nähtävää kauneutta. Kares ja kumppanit näkivät nousevassa kiinnostuksessa jumalanpalvelusta kohtaan anglokatolisuutta ja korkeakirkollisuutta, luterilaisuudelle vieraita katolisia vaikutteita ja uudistuslinjan, joka tarjosi nälkäisille ihmisille leivän sijaan kiviä.
Vielä 1960-luvulla rippikoululaiset saapuivat konfirmaatiokirkkoon omissa rippipuvuissaan, pojat mustissa, tytöt valkoisissa.
Kävin nuorena silloin tällöin myös helluntaiseurakunnan kokoontumisissa. Siellä tilaisuuden johtaja, joka monesti oli samalla saarnamies, oli pukeutunut tummaan pukuun ja kravattiin. En kiinnittänyt tähän tuolloin mitään huomiota, koska evankelisessa liikkeessä, jonka piirissä olin kasvanut, puhujat pukeutuivat samalla tavalla. Useimmissa evankeliumijuhlissa tummiin pukeutuneita maallikkopuhujia oli enemmän kuin pappeja.
Näin on helluntailaisuudessa vielä tänäänkin. Valtter Luoto, helluntailaisuuden ytimessä koko elämänsä elänyt, näkee, että suomalaisessa helluntailaisuudessa on vahva perinne yleisestä pappeudesta. Sen vaikutuksesta on pyritty välttämään erityisen pappeuden näkyvää korostusta.
Mutta muutosta tapahtuu täälläkin: ennen pidettiin selvänä, että jumalanpalvelusta suorittava on pukeutunut moitteettomasti pukuun, kauluspaitaan ja solmioon tai naisena hameeseen. Nyt osa väestä, erityisesti nuoremmat, kyselee rennomman pukeutumisen perään. Mustat puvut ja solmiot ovat vaihtumassa farkkuihin. Ilmiöön vaikuttaa karismaattisen liikkeen rento meno.
Jumalanpalveluselämälle sydämensä antanut Heikki Kotila kirjoitti aikanaan, että ”aidon ja puhuttelevan liturgisen ilmaisun löytäminen edellyttää samanaikaisesti uskollisuutta tradition sisällölle ja rohkeutta etsiä ilmaisumuotoja, jotka tuovat tuon sisällön ilmi juuri nyt käsillä olevassa tilanteessa”.
Pappi asteli alttarille kantaen päällään nuorten elämää ja elämäntilannetta. Kirkkovieras saattoi odotellessaan ehtoollispöytään polvistumista katsella viitan kuvia ja lukea tekstejä.
Nerokas tapa yhdistää traditio ja elämäntilanne tuli esiin sukulaispojan konfirmaatiossa.
Pappi Teemu Reinikainen kertoo miettineensä työtovereidensa kanssa, miten nuoret voisivat näkyvästi osallistua konfirmaatiomessuun ja miten kristinuskon perussanoma armosta kaiken mittana voisi nousta esiin nuorten omasta maailmasta, jossa monia vaivaa huijarisyndroomaksi kutsuttu psykologinen ilmiö.
Huijarisyndroomasta kärsivä ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta, vaan odottaa sitä suunnatonta häpeää, joka tulee hänen osakseen, jos muut tajuavat, miten tyhmä hän todellisuudessa on.
Ratkaisuksi löytyi työskentely, jossa luomisen teeman käsittelyn yhteydessä jokainen nuori sai eteensä pienen kangaspalan. Tehtävä oli piirtää tai kirjoittaa näkyville jotain, joka olisi ikään kuin oma kädenjälki, tekisi juuri hänet ainutlaatuisena Jumalan luomuksena näkyväksi. Teemu lupasi, että myöhemmin kangaspalat neulotaan yhteen ja niistä muodostuu viitta, jota hän kantaa konfirmaatiomessussa kasukan päällä.
Ja näin todella tapahtui Joutjärven kirkossa. Pappi asteli alttarille kantaen päällään nuorten elämää ja elämäntilannetta. Kirkkovieras saattoi odotellessaan ehtoollispöytään polvistumista katsella viitan kuvia ja lukea tekstejä.
Kun perinteiset liturgiset vaatteet, esimerkiksi kasukat, ovat ammattilaisten suunnittelemia ja neulomia, monesti vanhoja sekä maksavat melkoisesti rahaa, olikin nyt Teemun päällä oleva vaate kertaluonteinen, rosoinen sekä aikaan ja paikkaan sidottu. Papin vaatetuksessa yhdistyivät niin ajaton ja ajallinen kuin traditio ja nykyhetki.
Suurin osa nuorten kirjoituksista, joiden seassa oli sydämen, tähtien, silmien, palmun, kitaran ja jalkapallon kuvia, oli kirjoitettu englanniksi. En tiedä, johtuiko tämä siitä, että englanti on nuorten yleiskieli vai siitä, että liikutaan niin henkilökohtaisilla alueilla, että sanojen löytäminen on vaikeata.
Tekstien viesti kertoi selviytymisen toivosta:
Everything is hard before it is easy, kaikki on ensin vaikeaa, kunnes se on helppoa.
You’re part of the past but now you’re the future, olet osa menneisyyttä, mutta nyt olet tulevaisuutta.
For every dark night there is a brighter day, jokaista pimeää yötä kohden on valoisa päivä.
No matter how you feel, get up, dress up, show up and never give up, vaikka miltä tuntuisi, nouse ylös, pukeudu, lähde ulos, äläkä koskaan luovuta.
But without the dark, we’d never see the stars, ilman pimeyttä emme koskaan näkisi tähtiä.
Olen onnellinen, että elän kirkossa, jossa nämä molemmat suuntaukset elävät.
Kirkon musiikkijuhlien toukokuisessa messussa Helsingin senaatintorilla ehtoollista jakavat papit olivat pukeutuneet albaan ja stolaan. Auringonpaisteessa heitä oli kaunis katsella. Valkoinen jono kertoi jatkuvuudesta, mutta myös voimallisesta läsnäolosta torin historiallisessa ympäristössä.
Heinäkuussa olivat herättäjäjuhlat Nilsiässä. Siellä papit jakavat ehtoollista mustissa juhlapuvuissaan. Siitäkin näystä tulee kirkas ja juhlallinen olo.
Olen onnellinen, että elän kirkossa, jossa nämä molemmat suuntaukset elävät. Vaikka yksi ystäväni puhuukin pappien pukeutumisesta retonkikristillisyytenä, mutta toinen ystävä taas aseteltiin arkkuun itse itselleen teettämässä kasukassa.
Lähteet: Mikko Malkavaaran artikkeli Liturginen liike ja jumalanpalveluksen uudistus; Heikki Kotila: Liturgian lähteillä, Kirjapaja 2004; www. kirkonkellari.fi.
Kirjoittaja on helsinkiläinen pappi ja kirjailija.
Kuvitus: Päivi Karjalainen