”Helvetin pimeimmät paikat on varattu niille, jotka säilyttävät puolueettomuutensa moraalisten kriisien aikoina.” Tämä Dante Alighierin nimiin laitettu ajatus kummitteli mielessäni, kun seurasin viime kesänä ties kuinka monetta erää suuresta avioliittokeskustelusta. En nimittäin osallistunut siihen. Mitenkään. Taaskaan.
Ei sillä, että juuri minun mielipidettäni kukaan olisi kaivannutkaan. Kymmenen ikävuoden hujakoilla totesin mäkihyppääjä Andreas Goldbergerin söpöksi ja puntaroin ohikiitävän hetken, että olenkohan minä homo. Kieltävä vastaus varmistui, kun vastustamaton voima veti Hyrynsalmen kunnankirjaston hämyisiin hyllyväleihin haeskelemaan havaintomateriaalia todellisuuden vaginaalisista haaroista.
Kysymys sukupuolineutraalista avioliitosta ei siis ole elämääni juuri liittynyt. Se on ollut liiankin helppo jättää muiden huoleksi. Olipa syyttäminen Dantea tai ei, on minusta kuitenkin alkanut tuntua, että jotain tästä aiheesta on sanottava.
Koska sekularismista nipottaminen on puolijulkinen paheeni, ottaisin mielelläni änkyräkonservatiivin viitan harteilleni. Kysymys siitä, pitääkö kristityn totella Jumalaa vai eduskuntaa, ei ole minusta mikään omantunnonkysymys. Se on retorinen kysymys.
Mitä sen sijaan itse sukupuolineutraaliin avioliittoon ja homoseksuaalisuuteen tulee, en pysty yhtymään konservatiivitovereihini. Kyse ei ole siitä, että he olisivat näkemyksissään liian raamatullisia. Minusta tuntuu pikemminkin, että he ovat liian maallistuneita.
***
Ennen kuin perustelen väitteeni, on syytä huomauttaa, että monissa seksuaalimoraalin kysymyksissä olen samassa veneessä konservatiivien kanssa. Kun katolinen pappi Oskari Juurikkala kuvailee avioliiton ja selibaatin merkitystä, ei minulla ole nokan koputtamista:
”Kristillinen avioliitto ja kristillinen selibaatti eivät ole toistensa vastakohtia, vaan rinnakkaisia polkuja, joiden syvin logiikka on sama: hengen voitto ’lihan’ eli itsekkyyden vallasta. Niiden esikuva on yhtälailla sama: Kristuksen uhrautuva rakkaus kirkkoaan kohtaan. Siinä missä itsekeskeinen seksuaalisuus suuntautuu kohti kuolemaa ja tomua, avioliitto ja kristillinen naimattomuus suuntautuvat kohti hengellistä hedelmällisyyttä ja ikuista elämää.”
Minunkin mielestäni seksuaalisuudessa pitäisi olla kyse ennen kaikkea hengellisestä hedelmällisyydestä. Mutta hengellinen hedelmällisyys ei ole biologinen asia.
Käsittääkseni kukaan ei pidä syntinä syvää rakkautta ja helliä tunteita samaa sukupuolta olevien välillä. Eikä se kovin raamatullista olisikaan, sanoohan itse Daavid Jonatanille, että ”sinä olit minulle rakas, minulle oli sinun ystävyytesi naisen rakkautta ihanampi”.
Siksi kysymys palautuu lopulta aina lihaan.
Ja sitä minun on vaikea ymmärtää.
***
Kun kesäinen Helsinki valmistautui Pride-viikkoon, oli minulla hyvin aikaa ihmetellä, miksi homoseksuaalisuudessa paheksutaan juuri fyysistä aktia. Makasin nimittäin työterveyslääkärin hoitopöydällä, sikiöasennossa, levikset nilkoissa ja maltillisen hieromasauvan kokoinen muoviputki peräaukossani.
Mietin, mitä jos suoleni olisi ärtynyt putken jäykästä muoviseoksesta ja hyvinvoinnistani huolestunut gastroenterologi olisi Hippokrateen valan velvoittamana joutunut turvautumaan vaihtoehtoiseen työvälineeseen, siis penikseensä? Makaisin edelleen hoitotoimenpiteen kohteena, mutta lääketieteellinen tunnustelu suoritettaisiin liikuttelemalla sensitiivistä siitintä sisälläni.
Jos teon tarkoituksena olisi potilaan auttaminen, mutta pakon sanelemana metodina homoseksiin rinnastuva ruumiillinen suoritus, olisiko kyseessä silloin synti? Ja jos ei olisi, miksi henkisen yhteyden, sitoutumisen ja rakkauden ilmaiseminen tekisi samasta teosta jotenkin epäpuhtaan?
En ymmärrä, miksi kysymys palautuu lihaan.
***
Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että minulla on ollut omat ongelmani lihan ja maailman kanssa jo kymmenen vuotta. Se on aika, jonka olen ollut kasvissyöjä. Minusta tuntuu vaikealta hyväksyä, että toisen kuolemalla ruokitaan toisen elämää. Ymmärrän hyvin ajattelijoita, jotka kuvaavat maailmaa ikuisesti veressä kylpevänä uhrijärjestelmänä.
Asuin muutama vuosi sitten perheeni kanssa keskellä korpea. Kuljin päivittäin metsässä koirien kanssa ja ihmettelin, miten kaikki ympärilläni voikaan olla niin kaunista ja väkivaltaista. Olin levoton, koska en pystynyt iloitsemaan maailmasta sellaisena kuin se on. Lopulta livuin päivästä toiseen kuin köyhänmiehen nordic noir -hahmo, aseenani vain Jeesuksen rukous ja Faurén
Requiem.
Mutta ahdistuksen keskellä kasvoi uudenlainen rauha. Hyväksyin, ettei minun ole tarkoituskaan kotiutua maailmaan.
Valistusfilosofi David Hume huomautti aikanaan, etteivät saalistaan raatelevat petoeläimet anna tukea ajatukselle luomakuntaansa rakastavasta luojasta. Samaisen Humen mukaan siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä sitä, miten niiden pitäisi olla. Ehkä Hume oli oikeassa molemmissa huomioissa. Kristityn on nähdäkseni joka tapauksessa turha tunkea päätään Humen giljotiiniin. Pikemminkin siitä, miten asioiden pitäisi olla, kristitty päättelee, miten ne tulevat olemaan.
Kuten G. K. Chesterton on kiteyttänyt: ”Optimistin ilo on proosallista; se perustuu siihen, että kaikki on luonnollista. Kristillinen ilo on runollista; se perustuu siihen, että kaikki on yliluonnolliseen verrattuna luonnotonta.”
Lihan ilot eivät siis ole kristitylle staattisia, langenneen maailman luonnollisuuteen kotiutuneita iloja. Ne ovat ekstaattisia iloja, ne kurkottelevat nälkäisinä kohti Jumalan valtakunnan lopullista toteutumista.
***
Ei ole vaikea päätellä, mihin tähtään. Jos seksuaalisuuden tarkoituksena nähdään vain lisääntyminen, on homoseksi epäilemättä luonnotonta. Mutta miksi langenneen maailman biologisen järjestyksen tulisi olla kristitylle normatiivinen asia? Mistä lähtien kristinusko on ollut luonnollisuuden asialla? Eihän Jeesus edes syntynyt heteroseksin seurauksena.
Kun Paavali toteaa, ettei liha ja veri voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa, ymmärrän asian kirjaimellisesti. Väkivallan ja kuoleman pyörteeseen kytketty liha ei ilmennä Jumalan lopullista tahtoa. Sanoohan Jeesuskin, ettei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi, koska ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa.
Jos homoseksuaalit olisivat himoissaan piehtaroivia kuolaavia petoja, olisi selvää, ettei heidän liittonsa voi ilmentää hengen voittoa tai Kristuksen uhrautuvaa rakkautta. Mutta eivät he ole. Ainakaan sen enempää kuin heterotkaan.
Kun siis väitän, että kielteisesti homoseksuaalisuuteen suhtautuvat konservatiivit ovat liian maallistuneita, tarkoitan yksinkertaisesti, että he antavat biologialle liian suuren painoarvon. He eivät ole tarpeeksi ekstaattisia. Heidän näkemyksensä luonnollisuudesta juurtuu tukevasti maailmaan.
Mutta juuri maailman Kristus tuli voittamaan.
Kirjoittaja on rap-artisti, pastori ja teologian tohtori.
Essee on julkaistu Kotimaa-lehdessä 24.10.2019.
Kuvitus: Päivi Karjalainen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.