Essee: Eskatologian hylkiminen on vahingollista kirkon sanomalle

Siinä missä 1900-luvun alkupuolella vaikuttanut saksalainen liberaaliteologi-filosofi Ernst Troeltsch kuuluutti, että ”eskatologinen toimisto” on suljettu tarpeettomana, muutamia vuosikymmeniä myöhemmin sveitsiläinen katolilainen Hans Urs von Baltahasar ilmoitti toimiston uudelleen avaamisesta ja väitti, että nyt siellä tehdään ylitöitä kiireisen aikataulun keskellä!

Todennäköisesti ei löydy toista kristillistä oppia, joka olisi niin laiminlyöty luterilaisen kirkon ohjelmassa kuin oppi lopunajoista. Toisin on vapaissa suunnissa ja vaikkapa kolmannen maailman kirkoissa. Siellä eskatologia elää ja voi hyvin. Tuntuu uskomattomalta, että eskatologiaan keskittyvää sensaatiomaista ja osin mielikuvitukseen perustuvaa helluntailaisen Tim LaHaeyn kirjasarjaa Left Behind on myyty yli 50 miljoonaa kappaletta maailmalla!

Miksi kirkko karttaa puhetta eskatologiasta? Ei siihen riitä syyksi se, että halutaan varoa syyllistymästä sensaatiomaiseen ja ”sielulliseen” lopunaikoihin liittyvään hysteriaan; eipä sellaisesta näy paljon jälkiä keskuudessamme. Eikä tekosyyksi riitä sekään, että luterilaisissa tunnustuskirjoissamme on ankara tuomio koskien silloisten anabaptistien keskuudessa yleistä tuhatvuotisvaltakunta-oppia – mikä sinällään on harhaanjohtavasti esitetty Augsburgin tunnustuksen artiklassa 17 ja mikä pitäisi korjata.

***

Siinä missä alkuseurakunta Uuden testamentin esimerkkiä noudattaen piti yllä innokasta Jeesuksen toisen tulemuksen odottamista, Augustinuksen aikoihin mennessä, ja osin hänen johdollaan, Rooman valtakunnassa virallisemman aseman saavuttanut entinen syrjitty vähemmistölahko alkoi työntää syrjään eskatologiaa.

Vaikkakin lopunaikojen odotus nosti päätään lähes jokaisen hengellisen uudistuksen keskellä vuosisatojen kuluessa, uskonpuhdistuksen aikoihin tultaessa vähäisempikin eskatologinen innostus liitettiin harhaoppisiin hurmahenkiin. Eskatologia kutistui kapea-alaiseen ja etäiseen kuoleman, viimeisen tuomion, helvetin ja taivaan mainitsemiseen osana kristinoppia.

Valistuksen jälkeinen teologia ei enää löytänyt mitään virkaa taikauskolta haiskahtavalle lopunaikojen puheille ylösnousemisesta, kaikkien kansojen tuomiosta ja tuonpuoleisesta uuden taivaan ja maan luomisesta. Tunnetussa pamfletissaan Mitä on kristinusko (1901) saksalainen liberaali historioitsija Adolf von Harnack hylkäsikin kaikki puheet tuonpuoleisista ilmiöistä ja keskittyi vain yleisen jumalakäsitteen, eettisen kilvoitukseen ja yksilöihmisen ”sielun” arvokkuuteen.

Harnackia ennen evankeliumien tutkijat olivat löytävinään ”historiallisen Jeesuksen”, jonka sanomasta oli pyyhitty pois rankalla kädellä kaikki viittaukset tuonpuoleisiin. Jeesuksesta kehkeytyi kuva kesystä ja salonkikelpoisesta tämänpuoleisiin pyrintöihin keskittyvästä opettajasta. Vaikkakin kriittinen Jeesus-tutkimus lopulta hoksasi, että eihän tuolla Jeesus-kuvalla ole paljonkaan yhteyttä Uuden testamentin evankeliumeissa esitellyn Jumalan valtakunnan tulemista julistavan parantaja–eksorkisti-opettajan kanssa, tämäkään ei johtanut eskatologian uudelleen löytämiseen. Melkein päinvastoin. Legendaarinen Albert Schweitzer, joka otti todesta Jeesuksen kehotuksen seuraajilleen olla valmis luopumaan kaikesta ja joka lähti Afrikkaan lähetyslääkäriksi, katsoi Jeesuksen olleen täysin väärässä lopunaikaisen valtakunnan odotuksessaan!

***

Meidän päiviemme amerikkalainen Jeesus-seminaari on herättänyt henkiin jo moneen kertaan kuopatun kaikesta eskatologiasta riisutun Jeesuksen etsimisen pitäen häntä vain eettisenä opettajana. Edesmennyt professori Heikki Räisänen tunnetussa haastattelussaan muutama päivä ennen kuolemaansa totesikin vastauksena kysymykseen, mitä odottaa kuoleman jälkeen: ”Eiköhän se ole tässä.”

Huomattava osa aikamme papistoa ja teologikuntaa onkin päätynyt olemaan täysin hiljaa eskatologiasta. Toisaalta silloin harvoin kun siihen pitää puuttua, kyseessä on reaktio ylilyönteihin tai sensaatiomaisiin tulkintoihin piireissä, missä lopunajoista vielä puhutaan. Vastakohtana eskatologian tärkeydelle korostetaan sitä, että kirkon on keskityttävä auttamaan ihmisiä arkipäivän kysymyksissä. Pelätään, että sanoma kuolemanjälkeisestä elämästä tulkittaisiin paoksi sosiaalisten ja ympäristöön liittyvien ongelmien ratkaisemisesta.

Mitä tästä voi seurata? Kristillinen sanoma, josta puuttuu toivo tuonpuoleisesta, jättää ihmiset ilman pysyvää toivoa. Me kaikki kuolemme ja ennemmin tai myöhemmin kysymys tuonpuoleisista nousee polttavaksi. Vaikka kristillinen sanoma edellyttääkin tämänpuoleisista huolehtimista, keskittyminen pelkästään niihin tekee kirkon sanomasta hampaattoman. Voidaan kysyä: Mihin kirkkoa lopulta tarvitaan, kun sekulaarit yhteisöt hoitavat tämänpuoleiset paremmin!

***

Kirkon sanomalta puuttuu kestävä perustus eskatologisen toivon hylkäämisen seurauksena. Ajatellaanpa vaikkapa ympäristönsuojelua. Eikö eskatologinen toivo siitä, että luomakunnalla on loppumaton tulevaisuus, voisi olla voimallinen kimmoke tästä maailmasta huolehtimiseen? Eihän ateistin ja Jumalasta piittaamattoman ihmisen tämän päivän pyrinnöillä ole suurtakaan merkitystä, mikäli muutaman vuoden kuluttua voidaan vain todeta: ”Eiköhän se ole tässä.”

Ruumiin ylösnousemuksen toivo edellyttää, että ”uudet taivaat ja uusi maa” ovat jossakin jatkuvuussuhteessa nykyisen maailman kanssa – muutenhan ”ruumiillinen” elämä tuntuu käsittämättömältä. Siksi ponnisteluilla maailmamme säilyttämiseksi on pysyvää arvoa.

Totta kai eskatologista odotusta voidaan käyttää vääriinkin tarkoituksiin – kuten tapahtuu fundamentalistien ja muiden konservatiivien keskuudessa. Siellä välinpitämättömyyttä ympäristöstä ja sosiaalisesta vastuusta puolustellaan sillä, että pian kaikki palaa poroksi. Tuon väärinkäsityksen korjaamiseksi tarvitaankin muistutus siitä, että Raamatusta nousevassa kristillisessä toivossa on kyse dynaamisesta jännitteestä, lopunaikojen tuomioihin liittyvästä kaiken tuhoutumisesta ja lopullista täyttymystä odottavan hyvän luomakunnan uudistamisesta.

Vasta viime aikoina olemme tajunneet uudella tavalla teologiassa sen, että kristillinen toivo koskettaa yksilön ja ihmiskunnan lisäksi koko luomakuntaa ja kosmosta. Nykytieteen valossa tiedämme, kuinka äärettömän suuri kosmoksemme onkaan!

Ei siis riitä, että eskatologiassa askaroidaan vain yksilöihmisen toivon parissa. Toivo koskettaa koko luomakuntaa pienimmästä suurimpaan. Eikä pelkästään meidän planeettaamme vaan koko hurjan suurta kosmosta! Kristillinen toivo sen uudistamisesta ja täydellistämisestä Jumalan valtakunnan tulemisessa inspiroi, voimaannuttaa ja haastaa kristittyjä.

Rohkeneeko kirkko olla tarpeeksi radikaali? Mitä enemmän se hylkii eskatologiaa, sitä ahkerammin ääritulkinnat ja sensaatiomaiset opetukset saavat tilaa.

Mielenkiintoista, että nykypäivän Islamin keskuudessa eskatologinen innostus on huikea! Lisämauste uskontodialogiin!

Kirjoittaja on Kalifornian Fullerin teologisessa seminaarissa työskentelevä professori.

Kuva: Olli Seppälä

Lue myös:

Kommentti: Kuu pimenee, ja taivaan tuijottelu pitää eskatologian kuohkeana

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä

Edellinen artikkeliArvio: Uusi kirkko-ooppera ammentaa seinämaalauksista ja puhuu perusasioista
Seuraava artikkeliKirkkopalvelut myi toimistokiinteistönsä Helsingin keskustassa – talossa sijaitsee Kotimaan toimitus

Ei näytettäviä viestejä