"En ole halunnut vaieta vääryyksistä pelon vuoksi" – Antti Pentikäinen täyttää 50 vuotta

Vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisällä on syvä, käsittelemätön, hoitokokouksista johtuva trauma, joka näkyy ulossulkemisen pelkona ja jonka vuoksi haavoittuneet jatkavat yhä haavoittavaa toimintaansa, sanoo tänään perjantaina 50 vuotta täyttävä Antti Pentikäinen.

Erityisen vaikeaa Pentikäisen on ymmärtää, miten USA:n vanhoillislestadiolaisten keskuudessa syntynyt kriisi on hoidettu. Tilanne johtaa hänen mukaansa ennemmin tai myöhemmin pelon lisääntymiseen myös Suomessa.

Pentikäinen on omistanut elämänsä konfliktien ratkaisujen etsimiselle, sovinnolle, hengellisen väkivallan torjunnalle ja rauhalle. Herkkä ja peloton, jääräpäinen mies joutuu usein taakankantajaksi ja tunnistaa, että itsensä uhraamisen kierteestä ei seuraa vain hyvää. Nuorena herännyt pappiskutsumus ei ole toteutunut – vielä.

Rauhanvälitys on ollut Pentikäisen mukaan jo laajemmin syvässä kriisissä, eikä Ukrainan sota ole helpottanut asiaa. Hänellä on ehdotus, miten maailman tulisi reagoida mahdollisen ydinaseen laukaisun yhteydessä, jotta maailmanlopun näyt vältetään.

Haastattelu on osa Kotimaan verkkolehden syntymäpäivähaastattelujen sarjaa.

Antti vuonna 1988.Kuva: Pentikäisen kuva-arkisto

Millainen oli lapsuutesi ja nuoruutesi? Millaisia hengellisiä eväitä sait?

– Olen syntynyt Turussa ja muuttanut vauvana Helsinkiin. Varhaislapsuuteni vietin Käpylässä ja Yhdysvalloissa. Itse asiassa meinasin syntyä ennenaikaisesti USA:ssa, kun vanhempani olivat siellä isäni veljen häissä. Jos näin olisi käynyt, minulla ei olisi ollut viisumiongelmia.

– Meitä on seitsemän sisarusta, joista synnyin kolmantena. Mikael on minua kahdeksan vuotta vanhempi ja Katja neljä vuotta vanhempi. Elin villin pikkupojan elämää. Isommat sisarukset joutuivat kantamaan enemmän vastuuta. Nuoremmat siskot Hanna, Mari (joka on nykyään piispa), Mirja ja Aino saivat osansa villin pojan touhuista: fyysinen levottomuuteni lakkasi vasta vaihto-oppilasvuonna 1989–90, kun minussa kypsyi kyky ajatella ja analysoida.

– Toisaalta minulla on ollut lapsesta saakka oma mielikuvitusmaailmani, jota en juurikaan jakanut muiden kanssa. Nyt viisikymppisenä on tullut tarve tulla näkyväksi kokonaisena itsenäni, hauraampienkin puolieni kanssa. Olen sekä herkkä että peloton. Tällaisella persoonallisuudella kertyy paljon kannettavaa ja eräänlainen itsensä uhraamisen kierre, jossa ei aina tiedä, miten siitä selviytyy. Minulla on neljä lasta puolisoni Johannan kanssa, mutta silti olen mennyt työni vuoksi hyvin vaarallisiin tilanteisiin. Se on ollut osittain haavoittavaa. Mutta on suuri lahja, että olemme perheenä jaksaneet senkin vaiheen. Olen tästä puolisolleni todella kiitollinen.

– Vanhoillislestadiolaisessa kodissa opin ansaitsemattoman armon syvän merkityksen. Se on minulle yhä rakas ja tärkeä. Opiskelin aikanaan teologiaa, ja minulla on kutsumus papiksi. Piispa Eero Huovinen yritti aikanaan houkutella minua toistuvasti pappisvihkimykseen. Arvostan syvästi kirkkoa, mutta työni Yhdysvalloissa on vielä kesken. Kun sieltä joskus kokonaan palaamme, papin työ voisi olla silloin yksi vaihtoehto.

Mitkä ovat tärkeimmät elämänarvosi nyt ja miten pystyt sovittamaan ne yhteen vanhoillislestadiolaisuuden kanssa?

– Minulle usko on ollut aina tärkeä asia, vaikka se ei useinkaan ole sopinut ihmisten piirtämiin rajoihin. Tiedän myös olleeni äidille ja isälle rakas. Siitä minuun on tullut jonkinlainen luottamus myös ihmisen hyvyyteen ja kykyyn rakastaa. Rakkaus on elämää ja ihmisyyttä uudistava, syvä voima, joka saa yhä uusia muotoja kun sille annetaan tilaa. Hyvyys voi vallata alaa. Se on niin upeaa meissä ihmisissä ja ympärillämme, että sen täytyy olla yhteydessä johonkin meitä suurempaan. Olen yrittänyt tehdä parhaani, että olisimme totta toisillemme ja tälle ihmiskuntaa kantavalle hyvyydelle. Olen yrittänyt toimia niin, etten pelkäisi puhua totta tai kohdata suoraan myös sitä, mikä haavoittaa.

– Vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisällä on syvä, käsittelemätön, hoitokokouksista johtuva trauma, joka näkyy muun muassa ulossulkemisen pelossa. Aivokuvissa se, että tulee suljetuksi ulos yhteisöstä vastoin omaa tahtoaan, näkyy samanlaisina jälkinä kuin kidutus. Kyse on siis vakavasta väkivallasta ja sen aiheuttamasta traumasta. Käsittelemätön trauma johtaa myös siihen, että itse haavoittuneet jatkavat toisten vahingoittamista luullen tekevänsä oikein. Pahimmillaan kuvitelma yhteisön erehtymättömyydestä vedetään sitten oman vallanhalun ja synnin verhoksi. Minusta tämä on ristiriidassa liikkeen syvimmän sanoman kanssa. Anteeksiantamus on käsittämättömän suuri lahja, mutta kun ihminen yrittää tehdä siitä vallankäytön välineen, hukkuu armo.

– Tiedostan, etteivät kaikki liikkeessä pidä minusta, koska olen ollut välillä aika suorapuheinen. Pitää yrittää varoa kuitenkin, ettei itse kuivuisi. Ilman rakkautta ei voi tässäkään saada aikaan mitään hyvää. Jos menettää rakkauden, menee itsekin rikki.

– USA:n lestadiolaisten keskuudessa tapahtunut kahden seurakunnan ulosajaminen uskovien yhteydestä on aiheuttanut minulle kuitenkin kriisin suhteessa herätysliikkeeseen. Minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi SRK (Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) on sulkenut Suomessa korvansa Yhdysvalloista tulleilta avunpyynnöiltä. Sen täytyy olla myös Suomen keskusjohdolle raskasta, koska vahingon aiheuttaminen toiselle vahingoittaa aina myös itseä, vaikka sitä ei tunnistaisi tai myöntäisi. Se näkyy somaattisina oireina ja terveyden heikkenemisenä. Yhdysvaltojen tapahtumat johtavat ennemmin tai myöhemmin siihen, että myös Suomessa ilmapiiri tiukkenee liikkeen sisällä. Yhä useampi alkaa tuntea pelkoa.

Antti Pentikäinen tapaamassa Libyan vaikutusvaltaisinta heimojohtajaa Sheik Farejia, joka johtaa Obaidad heimoa maan itäosissa. Kuva: Pentikäisen kuva-arkisto

Millainen on ollut työurasi ja mille asioille palat? Mikä työssä on innostavinta ja haastavinta?

– Vähän vierastan töideni luettelemista. Olen jostain syystä halunnut aina etsiä konkreettisia ratkaisuja isoihinkin ongelmiin. Minua on kiinnostanut eräänlaisten sosiaalisten innovaatioiden kehittäminen ja sovinnon etsiminen konflikteissa. Opiskeluaikana vuonna 1994 perustin Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa Sukukansaohjelman. Pääsin myös uudistamaan Euroopan yliopisto-opiskelijoiden etujärjestöä. Martti Ahtisaaren kanssa pääsin perustamaan nuorena avustajana konfliktinratkaisujärjestö CMI:tä.

– CMI:stä kirkko rekrytoi minut Kirkon Ulkomaanavun (KUA) johtajaksi. Nuorena ja kokemattomana pääsin johtamaan monia uudistuksia. Sain olla mukana perustamassa nuorisoverkosto Changemakeriä, naisia ammattiin ja yrittäjyyteen kouluttavaa Naisten Pankkia, opettajia ja opetusalan asiantuntijoita kehitysyhteistyöhankkeisiin lähettävää Opettajat ilman rajoja -verkostoa sekä Uskonnollisten ja perinteisten toimijoiden rauhanverkostoa.

Antti Pentikäinen on kansainvälisellä urallaan keskittynyt rauhan ja sovinnon rakentamiseen. Kuva: Pentikäisen kuva-arkisto

– Tärkeintä nyt on, jos voin auttaa ihmisiä muistamaan, että sopiminen on mahdollista, Kuvitteellista tai todellista vastustajaa ei tarvitse tuhota tai ajaa ulos. Siksi KUA:sta siirryin Yhdysvaltoihin ja perustin sovintoprosessien kehittämiseen erikoistuneen Mary Hoch Center for Reconciliation -keskuksen Washingtonin George Mason -yliopiston yhteyteen. Toimin siellä edelleen tutkimusprofessorina. Tutkimme ja tuemme sovintoprosessien kehittymistä maailmanlaajuisesti. Viime vuonna perustimme sovintoprosessien tukemiseksi vielä Think Peace -järjestön.

– Yhdysvalloissa on tällä hetkellä noin 100 paikallista totuus- ja sovintokomissiota, joiden kautta pyrimme synnyttämään kokemusta siitä, kuinka toisiaan vastaan nousseet yhteisöt voisivat rakentaa Yhdysvaltoja yhdessä. Maa on syvissä vaikeuksissa. Jos Yhdysvaltojen demokraattiset instituutiot murtuvat, sillä on todella laajat kansainväliset vaikutukset vuosikymmeniksi. Silloin siirrymme Kiinan ja Venäjän johtamaan globaaliin järjestykseen, ja täällä idässä voi tulla aika kylmä.

– Olemme ainakin tämän syksyn Suomessa pääosin perhesyistä. On kiinnostavaa nähdä, voinko olla täälläkin jotenkin vielä avuksi. Sen jälkeen kun jäin pois Helsingin Diakonissalaitoksen, Suomen Lähetysseuran ja Helsingin seurakuntayhtymän #sovinnosta, olen auttanut Suomen Sovittelufoorumia kansainvälisen ohjelman rakentamisessa ja sovittelukoulutuksen kehittämisessä Suomeen. Sovittelufoorumi on yhdistys, jonka tavoitteena on, että sekä yksilöt että yhteisöt Suomessa käyttäisivät sovittelua yleisenä konfliktin ratkaisumenetelmänä.

– Toisinaan työssä kokee selkään puukottamista, mutta olen ajatellut, että työ on niin tärkeää, että joskus on hyvä vain väistyä ja antaa anteeksi. Olen toki jäänyt miettimään, miksi kiusanteko sallitaan joissakin työyhteisöissä. Sovintoprosesseissakin tulee vastaan melkoista kiusantekoa, mutta olen ajatellut, että haavoittuneissa yhteisöissä on paljon kipua ja sen osuminen minuunkin on lopulta luonnollista. On kunnia kantaa taakkaa niiden kanssa, jotka ovat olleet sorron kohteena.

Mitä ajatuksia Ukrainan sota sinussa rauhanvälittäjänä herättää? Mitä vaikutuksia sillä on rauhanaatteelle?

– Rauha ei voi olla todellisuudesta irrallinen utopia. Rauhanvälitys on ollut jo laajemmin syvässä kriisissä, joka on traagista samaan aikaan syvenevän ilmastonmuutoksen kanssa. Rauhanvälitystä joudutaan uudistamaan yhdessä kansainvälisten instituutioiden, kuten YK:n kanssa. Toivottavasti sitä ei jouduta tekemään ydinaseiden käytön jälkeen. Olen esittänyt, että ydinaseen käyttö tai ydinvoimalan tuhoaminen ja ydinjätteen levittäminen olisi aina automaattisesti sodanjulistus koko maailmaa vastaan. Sen pitäisi johtaa niitä käyttäneen valtion eristämiseen kaikesta kansainvälisestä yhteistyöstä, kunnes päätöksen tehneet on luovutettu kansainvälisen oikeuden eteen.

– Eri aikoina vallanpitäjät ovat tehneet vakavia virhearvioita, jotka perustuvat kuvitelmiin omasta voimasta ja ylivertaisuudesta. Siitä tässäkin Venäjän hyökkäyksessä Ukrainan on varmaan kysymys, vähän samaan tapaan kuin Yhdysvalloissa Irakin ja Afganistanin sotien alla. Rauhanneuvottelut vaatisivat, että molemmat osapuolet hyväksyisivät, ettei toista osapuolta voida taistellen tuhota eikä taistellen saavuteta omia tavoitteita. Nyt paine sodan jatkamiselle ja eskalaatiolle on kuitenkin vielä suurta. Sota näyttää jatkuvan pitkään, ja hinta siitä on ihmishenkinä todella suuri.

Antti Pentikäinen Saamelaiskäräjien puheenjohtajan Tuomas Aslak Juuson kanssa YK:ssa. Kuvassa myös Ida-Maria Helander, Eduardo González ja Victoria Tauli-Corpus.Kuva: Pentikäisen kuva-arkisto

Olet pyytänyt, että kaikki mahdolliset 50-vuotismuistamiset ohjattaisiin Kolttakulttuurisäätiölle kielen ja kulttuurin säilymisen tukemiseksi. Miten saamelaiskysymys tuli sinulle tärkeäksi?

– Saamelaisille totuus- ja sovintoprosessin käynnistäminen on ollut vaikeaa. Keskeisenä ongelmana on luottamuksen puute niin valtiota kohtaan kuin sisäisesti. Erityisen vaikea on kysymys siitä, kenellä on äänioikeus saamelaiskäräjien vaalissa. Saamelaisille ja monille alkuperäiskasoille koko ihmiskuntaa koetellut teollinen vallankumous on ollut erittäin raskas, koska heidän parantajansa oli tapettu ja perinteensä yritetty tuhota. Ylisukupolvisen taakan kanssa selviämiseen tarvitaan tämän perinteen elvyttämistä ja heidän omien parantajiensa tukea. Tämä on työ, jonka lopulta vain saamen kansa itse voi tehdä.

– Kirkonkin on tärkeä tunnistaa ja tunnustaa, että se on ollut toteuttamassa saamelaisten parissa kulttuurista kansanmurhaa eikä vastuusta voi päästä yhdellä tai kahdella anteeksipyynnöllä. Olen oppinut afroamerikkalaisilta, että korvaukset ja hyvittäminen voivat olla keino lisätä luottamusta ja ajattelin yrittää tehdä oman osani. Hyvittäminen on myös jotain, jota jokainen ihminen voi konkreettisesti omien mahdollisuuksiensa rajoissa tehdä. Toivon, että tähän keräykseen osallistuisi mahdollisimman moni ja että jatkossakin nähtäisiin tällaisia keräyksiä eri saamenkielen ryhmien hyväksi.

Lisätietoa syntymäpäiväkeräyksestä löytyy täältä.

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!