Työ on ilomme, palkka surumme, Riitta Hiedanpää siteeraa Lastentarhanopettajaliiton vanhaa iskulausetta.
– Jotkut muut kirkossa näyttävät aina tietävän alan ammattilaisia paremmin, minkälaista diakoniatyön kulloinkin tulisi olla, keiden sitä tulisi tehdä ja johtaa ja minkälaisella koulutuksella.
Hiedanpään mukaan diakoniatyöntekijät ovat kirkon sisällä joutuneet toistuvasti perustelemaan osaamistaan ja puolustamaan ammattikuntansa tarpeellisuutta. Kun diakoniatyöntekijöitä jää eläkkeelle tai virkoja vapautuu muista syistä, niitä jätetään huolestuttavan paljon täyttämättä. Helsingin tuomiokapitulissa ei ole enää diakonian hiippakuntasihteeriä. Joissakin seurakunnissa papit tai kanttorit tekevät epäpätevinä diakoniatyötä.
– Kirkko ei ole kirkko ilman diakoniaa. Tämä on ehdoton lähtökohta. Työnkuvien laajentaminen voi johtaa puoskarointiin. Ammattitaidolla tehty työ sen sijaan vahvistaa ihmisten luottamusta kirkkoon ja halua olla sen jäsen.
Porilainen Riitta Hiedanpää hakeutui aikanaan isosiskonsa tavoin diakonissaopintoihin. Hän on valintaansa edelleen tyytyväinen. Lapsuudenkodistaan hän muistaa ihmisistä välittämisen.
– Aina kun joku sukulainen tai tuttava tuli Poriin sairaalaan, isä riensi häntä tapaamaan ja vei mennessään termospullollisen kahvia ja äidin leipomaa pullaa. Talkoisiinkin osallistuttiin ahkerasti.
Diakoniaopinnot olivat innostavia ja harjoittelupaikoista on jäänyt Hiedanpäälle huikeat muistot. Hämeenlinnan vankilassa nuorelle harjoittelijalle uskottiin talon avaimet ja hän sai olla mukana kaikessa missä halusi. Seurakuntaharjoittelussa Jyväskylän kaupunkiseurakunnassa hän sai hyvän kokemuksen diakoniatyöstä ja vielä minimipalkkaakin, joka oli silloin uutta ja harvinaista herkkua. Tätä ammattiyhdistysaktiivi muistaa erityisellä lämmöllä.
Valmistuttuaan keväällä 1976 Riitta Hiedanpää haki ja pääsi diakonissaksi Porin Teljän seurakuntaan. Tehtyään kolme vuotta töitä Porissa Hiedanpää näki Kotimaa-lehdessä ilmoituksen, jossa Suomen Kirkon Sisarliitto haki vuodeksi sijaista järjestösihteerille. Hän tuli yllätyksekseen valituksi, sai virkavapaata ja aloitti työt.
– Sukulaiseni epäilivät, miten pärjään vaativassa tehtävässä jäyhän ujona satakuntalaisena. Porin Diakoniaopiston opettajana toiminut Eila Jantunen kuitenkin rohkaisi minua: kyllä sinä siitä vuodesta selviät.
Työ opetti tekijäänsä ja ahkeruus kantoi hedelmää. Sijaisuuden loppuvaiheessa edeltäjä sanoi itsensä irti ja liiton hallitus valitsi Hiedanpään jatkamaan tehtävässä.
Neljän vuosikymmenen aikana diakoniatyön olennaisin asia eli ihmisten avuntarve ei ole muuttunut. Sen syyt ovat kuitenkin vaihdelleet ja moninaistuneet.
1970–80-luvuilla talouden rattaat pyörivät. Diakoniatyössä painottui virkistys ja ennaltaehkäisevä toiminta kuten kerhot, retket ja leirit. Toimitiloja ja leirikeskuksia rakennettiin. Kotikäyntejä tehtiin myös paljon.
Kun 1990-luvun lama rävähti päälle, diakoniatyöntekijät käärivät hihansa ja ottivat asiakkaita vastaan ovista ja ikkunoista. Taloudellisesta avustamisesta tuli keskeinen tehtävä.
– Sielunhoidollinen kohtaaminen uhkasi jäädä vähemmälle. Yksilöiden ja perheiden voimaantuminen edellyttää riittävää perehtymistä myös ongelmien syihin, Hiedanpää toteaa.
Aiemmin vain diakonit olivat käyttäneet vihreää virkapaitaa ja sokeripalaa kauluksessaan. Lamavuosina muutamat Helsingin ja Espoon diakonissatkin ryhtyivät käyttämään samanlaista asua. Siihen eräät arkkihiippakunnan diakonit suhtautuivat kriittisesti.
– Päätimme selvittelyjen jälkeen liiton hallituksessa, että vihreä paita sopii sekä diakoneille että diakonissoille. Lamakaaoksen keskellä työntekijöillä oli tarve tunnustaa väriä kirkon työntekijöinä ja viestittää ammatillisuuttaan myös virka-asulla.
Diakonian asiakaskunta on nuorentunut ja monimuotoistunut 2000-luvulla. Virtuaaliostosten myötä joidenkin ihmisten talouden ja arjenhallinnan ongelmat ovat lisääntyneet. Suuret asuntolainat, työttömyys, sairaus tai avioero aiheuttavat taloudellista ja muuta ahdinkoa. Myös lasten kalliit harrastusmaksut eriarvoistavat.
Kaikki eivät myöskään pysy kärryillä teknistyneessä maailmassa, jossa henkilökohtaiset palvelut ovat vähentyneet. Jos käytössä ei ole nettiä eikä itseltä tai läheisiltä löydy atk-osaamista, käännytään diakoniatyöntekijöiden puoleen.
– Päihteiden käytössä on uusi tilanne, kun niin sanottu märkä sukupolvi on nyt eläkeiässä. Eläkeläisten, erityisesti naisten, päihteiden ongelmakäyttö on lisääntynyt, Riitta Hiedanpää kertoo.
Hyvän peruskoulutuksen lisäksi diakoniatyöntekijät ovat aina arvostaneet lisäkoulutusta. Se tukee myös työssä jaksamista ja työn kehittämistä.
Työssä jaksamisen välttämättömiä edellytyksiä ovat Hiedanpään mukaan lisäksi hyvä esimiestyö ja riittävät resurssit, työntekijöille osoitettu arvostus ja osaamisen kunnioittaminen.
– Diakoniatyöntekijöiden suorittama ylempi ammattikorkeakoulututkinto on harmittavan vähän tunnettu ja hyödynnetty kirkossa.
Riitta Hiedanpää muistuttaa, että diakoniatyön imussa oma elämä ja omat tarpeet voivat unohtua. Työntekijä tarvitsee virkistymisen ja palautumisen aikoja.
– Kaikkeansa ei pidä antaa työlle. Se on ammattitaidottomuutta.
Kun keskustelee Diakoniatyöntekijöiden liiton eläkkeelle jäävän toiminnanjohtajan kanssa, ei voi sivuuttaa diakonaattia eli kirkon virkakeskustelua. Peruskysymys kuuluu, onko diakonian virka hengellisesti ja teologisesti osa kirkon virkaa vai ei. Tulkinta on vaihdellut.
Riitta Hiedanpään mielestä vuosikymmeniä velloneessa keskustelussa on diakoniatyöntekijöiden näkökulmasta samoja piirteitä kuin terveyssisarilla aikoinaan kansanterveyslakia valmisteltaessa ja toteutettaessa.
– Terveyssisarten asiantuntemus terveyden edistämisessä, työn kehittämisessä ja johtajuudessa jätettiin paljolti huomioimatta. Näin on käynyt myös diakoniatyöntekijöille.
– Minua jaksaa hämmästyttää diakonaattiasian ratkaisemattomuus. Sen täytyy selittyä sillä, että papeilla ei ole kirkossa valmiutta valtasuhteiden muuttamiseen.
Eläkkeelle jäämisen kynnyksellä Riitta Hiedanpää on elänyt läpi monenlaisia tuntoja. Päällimmäisenä on nöyrä kiitollisuus.
– Sain hyvän osan. Rikkautta ovat tuoneet osaavat ja aktiiviset liiton jäsenet. Työ liiton innostavien puheenjohtajien, toimivan hallinnon ja työtoverien kanssa on ollut monella tavalla palkitsevaa. Olen saanut elämässäni enemmän kuin osasin toivoa. Terveydestäkin kiitän.
Uransa järjestöllisesti merkittävimpänä asiana Hiedanpää muistaa sen, kun Suomen Diakonien Liitto lakkautettiin ja sen jäsenet liittyivät lähes kaikki Diakoniatyöntekijöiden Liittoon vuonna 1991.
– Iso kiitos tästä kuuluu Erkki Jeskaselle, Diakonien Liiton viimeiselle puheenjohtajalle. Yhteistyö uudistuneessa liitossamme oli heti saumatonta.
Hiedanpää iloitsee myös siitä, että järjestöyhteistyö kirkon ydintehtävissä toimivien nuorisotyönohjaajien, pappien ja kanttoreiden kanssa on nykyisin avointa ja tavoitteellista. Liittojen toimistot sijaitsevat samalla käytävällä Akava-talon toisessa kerroksessa. Akavan nykyisen puheenjohtajan Sture Fjäderin kirkkomyönteisyyskin ilahduttaa.
– Seuraajalleni minulla ei ole tarvetta jättää erityistä testamenttia, koska Tiina Laineella on vankka kokemus diakoniatyöstä ja liiton toiminnasta.
– Jään uteliaana odottamaan pitkää sunnuntaita, joksi eläkkeellä oloa huomaan kutsuttavan. Siunausta ja varjelusta toivon riittävän uusillekin poluilleni, Riitta Hiedanpää sanoo.
Kuva: Esko Jämsä