New Yorkin kaksoistornit kaatuivat 20 vuotta sitten ja Yhdysvallat valloitti Afganistanin. Iskujen jälkeen Euroopassakin on tapahtunut useita terroritekoja ja Afganistan on joutunut taas talibanien hirmuvaltaan.

Presidentti Martti Ahtisaaren CMI-järjestöön rauhantyöhön 27-vuotiaana rekrytoitu Antti Pentikäinen on johtanut Kirkon Ulkomaanapua sekä uskonnollisten ja perinteisten johtajien kansainvälistä rauhanvälitysverkostoa. Nyt hän valmistelee Yhdysvaltojen sisäistä sovintoprosessia.

Mitä kokenut rauhantyöläinen ajattelee, lisääntyvätkö hyökkäykset lännessä, kun terroristit saavat kasvualustaa Afganistanissa?

– Valitettavasti todennäköisesti. Talibanit eivät ole olleet aktiivisia terrori-iskujen tekemisessä omien alueidensa ulkopuolella, mutta Isisin ja Al-Qaidan kaltaiset järjestöt saattavat löytää Afganistanista uusia alueita iskujensa suunnitteluun.

Positiivisia skenaarioita ei juuri nyt ole, sillä voimiensa tunnossa olevilla talibaneilla ei ole välttämättä halua jakaa valtaa tai motivaatiota esiintyä hyväntekijöinä.

– Oli naiivia ajatella, että talibanit olisi voitu painaa maanrakoon taistelemalla. Toisen osapuolen voi vain harvoin tuhota kokonaan. Kostaminen ja väkivalta ovat ylipäätään huonoja lähtökohtia valtion rakentamiseen, varsinkin, jos taustalla on aseteollisuuden tukema into sotimiseen.

Pentikäinen katsoo, ettei Taliban-liikkeelle pidä kääntää selkää. On tärkeää keskustella heidän kanssaan ruoka-apuun, maan jälleenrakentamiseen ja ihmisoikeuksiin liittyvistä asioista.

Samalla pitää tukea talibanien pyrkimyksiä luoda maahan koalitiohallitus, uudistaa omia toimintatapojaan ja rauhoittaa maa. Esimerkiksi naisjärjestöt neuvottelivat talibanien kanssa vielä kesällä, ja näitä keskusteluja tulisi jatkaa.

Turvaksi maahan tarvittaisiin muiden kuin Yhdysvaltojen tai sieltä jo vetäytyneiden maiden joukkoja. Turkki Nato-maana olisi siihen kenties sopiva.

– Pakistanin kanssa pitäisi sopia, miten Afganistanista pääsee matkustamaan väliaikaisilla rajalla myönnettävillä matkustusasiakirjoilla. Talibanien pitää osoittaa olevansa luottamuksen arvoisia, jotta ihmiset haluavat jäädä tai palata.

Ensi vuonna paluu Suomeen

Yhdysvalloissa viime vuodet työskennellyt Antti Pentikäinen on perustanut keskuksen, joka tukee sikäläisiä totuus- ja sovintoprosesseja. Niissä käsitellään historiallisten väärinkäytösten ja yhteiskunnan rasististen rakenteiden lisäksi esimerkiksi mustiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa.

Sovinnontekijät rakentavat koulutuspaketteja, vertaisoppimisalustoja, tukimekanismeja ja malleja ruohonjuuritasolla tehtävään tervehtymistyöhön.

Pentikäinen kirjoittaa parhaillaan presidentti Joe Bidenin hallinnon käyttöön muistiota, jossa hahmotellaan orjiksi tuotujen afroamerikkalaisten ja valkoisen valtaväestön sovintoprosesseja.

Monien mielestä orjien jälkeläisten tulisi saada rahallinen korvaus esi-isiensä kärsimyksestä.

– Korvaukset eivät voi keskittyä vain menneiden vahinkojen korvaamiseen, vaan myös uusien vahinkojen tuottaminen tulisi estää. Siihen tarvitaan mielenmuutos, ja tämä on vaikeaa.

Ongelmia ratkaistaan pureutumalla maan perusideologiaan ja kaikkien kansalaisten ihmisarvoon.

– Valkoiset ovat Yhdysvaltojen perustamisesta lähtien orjuuttaneet tai estäneet muiden oikeuksia. Lähtöasetelmien tasoittamiseen tarvitaan useita sukupolvia.

Ensi vuonna Pentikäisen perhe palaa ainakin väliaikaisesti Suomeen. Hän on viritellyt aiemmin sovintoprosesseja Suomen Lähetysseuran, Diakonissalaitoksen ja Helsingin seurakuntayhtymän kanssa. Jos Suomesta löytyy rahoitusta, hän toivoo voivansa perustaa sovintoprosesseihin erikoistuneen kansainvälisen osaamiskeskuksen.

– Katsotaan sitten, löytyykö tähän Suomesta tahtotilaa.

Konfliktien selvittäjän pitää ymmärtää traumojen syntyä

Pentikäinen on havainnut, että aivotutkimus on hyödyllistä, kun yritetään ymmärtää konfliktien toistumisen syitä. Syvästi ihmisiä vaurioittavat kokemukset siirtyvät usein sukupolvien yli.

Ihminen reagoi uhkaaviksi kokemiinsa asioihin ja ihmisiin ensisijaisesti tiedostamattomalla tasolla.

– Olennaista on ymmärtää, miten merkittävä on traumojen vaikutus reaktioihimme: mitä itsessäni, toisissa ja meidän välillämme tapahtuu traumaattisten kokemusten seurauksena.

Traumatietoisuus antaa tarvittavaa etäisyyttä konfliktin tuottamiin tunteisiin ja reaktioihin. Rauhanvälittäjänkin pitää pyrkiä ymmärtämään ihmisten psyykkisiä taustoja ja taakkoja, jotka vaikuttavat siihen, mitä nämä tuovat neuvottelupöytään.

– Miten voitaisiin odottaa vaikka sissiryhmien johtajilta vastuullista toimintaa, ellei ymmärretä yhtään heidän taustaansa ja auteta heitä tervehtymään?

Sovintoprosesseja on usein julkisuudessa tarkasteltu riitoja sankarillisesti ratkaisevan rauhanvälittäjän kautta.

– Paljon tärkeämpää jatkossa on osapuolten keskinäinen prosessi, jossa määritellään yhdessä luottamuksen, yhteistyön, reiluuden ja oikeudenmukaisuuden lähtökohdat.

Luottamuksen ja vastapuolen arvostuksen synnyttäminen perustuu monesti neuvottelijoiden ja avaintoimijoiden henkilökohtaisiin suhteisiin. Suomalaisia on pidetty hyvämaineisina ja luotettavina rauhantekijöinä. Onko maineelle yhä katetta?

– Suomesta on tullut ilahduttavan paljon toimijoita rauhantyön alalle. Kansalaisjärjestöt ovat olleet tehokkaita rauhanomaisten ratkaisujen löytämisessä.

Pekka Haaviston ulkoministeriöön perustama rauhanvälityskeskus lisää entisestään ammattimaisuutta. Suomi on ollut kuitenkin rauhanrakentajana ”hieman hidas ja passiivinen”.

– Suomi voisi kantaa enemmänkin käytännön vastuuta ja tarttua tosissaan maailman ongelmien ratkaisemiseen, sillä pienellä maalla on joustavuutta ja paljon liikkumavaraa.

Euroopan valta ja kasvu perustuivat aikanaan kolonialismiin.

– Edelleen ajatellaan, että valkoinen ihminen jakaa pelastajana apua niille ryhmille, joita on riistetty.

Rauhanvälitys- ja kehitysyhteistyössä on jälkikolonialistisia rakenteita. Riskit siirretään pääosin sodan keskellä oleville ihmisille. Järjestöt määrittelevät, miten avustusrahat käytetään, vaikka olennaista olisi paikallisten toimijoiden omistajuus ja sitoutuminen prosessiin rahoittajien aikatauluista huolimatta.

– Tarvitsemme kolonialistisen ajattelun purkamista, vallansiirtoa niille yhteisöille, joita asia koskee. Paljon tekopyhyyttä liittyy siihen, että auttajat markkinoivat itseään ongelmien ratkaisijana. Vaikeuksien alkaessa häivytään usein kuitenkin paikalta.

”Luoja on antanut lahjaksi vähän erikoisen pään”

Antti Pentikäinen johti Kirkon Ulkomaanapua vuosina 2004–2015. Ulkomaanapu palkkasi työkentillä mahdollisimman paljon paikallisia ihmisiä. Tällä periaatteella toimittiin myös vuonna 2007 käynnistyneessä sovitteluprosessissa Somaliassa. Se kuulostaa olleen Pentikäisen uran suurin onnistuminen.

– Somalia oli sen ajan Syyria, jossa ei aluksi tuntunut olevan mitään toivoa.

Kirkon Ulkomaanapu teki – muslimimaassa – pohjatyötä heimojen kanssa noin viidessäkymmenessä sovintoprosessissa. Pentikäinen kokee saavuttaneensa monien somalialaisten vaikuttajien syvän ystävyyden ja luottamuksen. Sovintoprosessit alkoivat avautua näiden henkilökohtaisten siteiden kautta.

Ulkomaanavun väki otti pian vastuuta koko rauhanprosessista paikallisten yhteisöjen kanssa.

– Teimme hienoja asioita ja uskalsimme olla paikan päällä läsnä riippumatta kuoleman vaarasta. Se vaati kanttia. Kun pieni ryhmä pelottomia ihmisiä laittaa itsensä likoon täysillä, tervettä itsesuojelua ei aina pysty toteuttamaan.

Eikö Pentikäinen pelkää henkikultansa puolesta?

– Luoja on antanut minulle lahjaksi vähän erikoisen pään. Mieleni on sellainen, ettei se oikein pelkää. Alaisteni turvallisuus on minua kuitenkin aina huolettanut.

Turvallisuusuhkat, terroristit ja rauhanhankkeen vastustus sekä Ulkomaanavun sisältä että ulkopuolelta olisivat saattaneet lopettaa Somalian sovintoprosessin. Pentikäinen pitää avunaan kykyä olla antamatta periksi mahdottomankaan edessä.

– Tämä voi olla luonnevika, mutta niin pääni toimii.

Rohkeasta kritiikistä huolimatta yhä vanhoillislestadiolainen

Antti Pentikäinen arvioi persoonassaan olevan myös erityisherkän ihmisen piirteitä.

– Aistin helposti ihmisten välillä olevia jännitteitä. Tähän liittyy tarve analyyttisesti ymmärtää, mistä on kysymys, ja eettinen velvollisuudentunne yrittää tehdä asioille jotain.

Tämä asenne on ulottunut myös Pentikäisen omaan taustayhteisöön. Tapasin keväällä 2000 alle kolmikymppisen teologin, joka saarnasi Helsingin rauhanyhdistyksellä. Teimme tuolloin juttua lestadiolaisten käsittelemättömistä kipukohdista, kuten hoitokokouksista.

Uskonyhteisöönsä sitoutunut ja rakentavaan kritiikkiin pyrkinyt teologi halusi avata keskustelun herätysliikkeessään esiintyneestä hengellisestä väkivallasta. Pentikäinen ehdotti, että liikkeen pitäisi pyytää anteeksi loukatuilta.

Liikkeen johto SRK ei ollut siihen valmis, vaan se lensi Oulusta Helsinkiin nuhtelemaan ja varoittamaan ankarasti nuoria kellokkaitaan: hiljaa tai ulos!

Keskustelu liikkeen kuoliaaksi vaietuista ongelmista käynnistyi myöhemmin toden teolla, kun väärin hoidetut hyväksikäyttötapaukset ja hoitamatta jääneet hoitokokoustraumat tulivat julkisuuteen 2010-luvun alkuvuosina. SRK:n johto pahoitteli tällöin hengellistä väkivaltaa – pitkälti samoin ajatuksin kuin aiemmin hiljennetyt teologit.

Kansainvälisissä konflikteissa karaistunut Pentikäinen osallistui tuolloinkin keskusteluun. Hän herätteli reippaasti herätysliikettään sen ongelmista muun muassa Kotimaan kolumneissaan.

– Ymmärrän nyt, että vaikeiden asioiden käsittely vie valtavasti aikaa. On yritettävä ymmärtää, miksi yhteisö on vaurioitunut, ja miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat. En puhuisi ehkä enää niin vaativasti kuin ennen.

Huolimatta harvinaisen rohkeasta kritiikistään, joka olisi saattanut johtaa takavuosina yhteisöstä erottamiseen, Pentikäinen on yhä vanhoillislestadiolainen. Hän kiittää liikettä saamastaan ansaitsemattoman armon opetuksesta.

– Olen vaatimattomalla panoksellani yrittänyt auttaa liikettä hengellisen väkivallan kohtaamisessa. Kaikki eivät ole siitä pitäneet, mutta suorapuheisuuttani on siedetty, eikä minua ole pakotettu valitsemaan rehellisyyden ja sovinnaisuuden välillä.

Ongelmattomia yhteisöjä ei ole. Mitä enemmän ongelmia kierrellään ja vähätellään, sitä enemmän ne vievät tilaa. Käsittelemättömät ja vaietut ongelmat, virheet ja traumat toistuvat helposti – ja siirtyvät lasten sukupolvelle.

– Jos ihmiset tunnustavat virheensä ja syntisyytensä, myös rakkaus lisääntyy. Siellä missä rakkaus kylmenee, vääryys saa vallan. Sielunhoito ei saa koskaan olla haavoittavaa sakinhivutusta tai vallankäyttöä, vaan sen on oltava vapaaehtoista ja turvallista.

”Uskon, että jokainen voi muuttua”

Vuosina 2015–2019 Pentikäinen johti uskonnollisten ja perinteisten johtajien rauhanvälitysverkostoa, jonka perustivat muiden muassa YK ja Islamilaisen yhteistyön organisaatio (OIC).

Hän piti tärkeänä muslimien saamista toimintaan, mutta koki pettymyksiä joidenkin islamilaisten toimijoiden kanssa. Ne ylläpitivät suhteita läntisiin vaikuttajiin ja esiintyivät rauhan elkein, mutta samaan aikaan sortivat aggressiivisesti vähemmistöjä ja laajensivat poliittista vaikutuspiiriään.

– Näillä tahoilla ei ollut välttämättä oikeasti motiivia käydä rakentavaa dialogia, vaan ne halusivat yhteistyöpyrkimyksillään luoda sumuverhon varsinaisten tavoitteidensa peittämiseksi.

Niin naisia kuin seksuaalivähemmistöjä, kristittyjä tai rauhanomaisempaa suufilaisuutta on jatkuvasti vainottu.

Sunnimuslimien tilanne on huolestuttava.

– Olisikohan heillä tarve uskonpuhdistukselle?

Pentikäinen painottaa, että väkivallan takana on vain pieni osa maailman muslimeista. Tämä vähemmistö haluaa saada aikaan pelon ja epäluulon ilmapiirin. Jos muslimit eristetään tämän seurauksena, islam Euroopassa radikalisoituu.

Sovittelijaa on välillä vedätettykin.

– Olen ollut joskus naiivin sinisilmäinen sen agendan suhteen, mikä tietyillä Suomessakin vaikuttavilla, vähemmistöjä kivittävillä tahoilla on. Ne ovat taitavia tarjoamaan tilanteita, joissa vaikuttajat voivat patsastella parrasvaloissa. Tavoitteena voi olla kritiikin vaientaminen.

Pohjoismaiset toimijat voivat aiheuttaa vahinkoa, jos ne lähtevät tähän sokeasti mukaan eivätkä kuule vähemmistöjä ja puutu naisten, seksuaalivähemmistöjen tai kristittyjen sortoon.

– Epäkohdat pitäisi ottaa esiin, ja jos toinen osapuoli ei ole valmis keskustelemaan niistä, pitää vetää rehelliset johtopäätökset yhteistyöstä.

Jotkut ovat arvostelleet Antti Pentikäistä liiasta luottavaisuudesta neuvottelukumppaneita kohtaan. Hän uskoo silti yhä mieluummin ihmisistä lähtökohtaisesti hyvää.

– Jos olisin kyynisempi, osaisin ennakoida paremmin selkäänpuukotuksia, jotka ovat vieneet voimiani. Uskon kuitenkin, että jokainen voi muuttua. Ketään ei pitäisi arvioida vain sen mukaan, mitä hän on tehnyt väärin, vaan myös sen mukaan, mitä hyvää hän voi vielä tehdä.

Ovatko iskut selkään haavoittaneet?

– On oma valintani, kuinka paljon annan niiden vaikuttaa. Jos joku on haavoittanut minua, pyrin antamaan anteeksi. Koetan myös suhtautua kiitollisuudella vaikeisiinkin asioihin, jolloin vaikeudet voivat muuttua voimavaraksi.

Pentikäinen viittaa taas itseään innostavan aivotutkimuksen löytöihin. Aivot voivat toipua myös traumojen jättämistä jäljistä, ja ihminen voi oppia pois perityistä, haitallisista toimintatavoista.

– Jumala on luonut ihmisaivoihin huikean kyvyn tervehtyä ja parantua.

Ilmoita asiavirheestä