Talonpoika tapaa kirkonmäellä rovastin ja rohkaistuu kysymään:
– Kuka on kirkon jäsen?
Teologin kasvoille ilmestyy vakava ilme, ja hän kallistaa päätään pohtivan näköisenä:
– Minkä kirkon? Niitä kun on niin monta erilaista.
Talonpoika mykistyy. Teologi jatkaa:
– Jos halutaan olla tarkkoja, Suomessa ihminen on ensisijaisesti seurakunnan jäsen ja vasta toissijaisesti kirkon jäsen.
– No, hyvä, sanoo talonpoika empien. – Lähdetään toisesta päästä liikkeelle: mikä on jäsen?
Teologi panee kädet vatsansa päälle ristiin ja sanoo mahdollisimman selkeällä äänellä, jotta keskustelukumppani ymmärtäisi:
– Jäsen on ihminen joka kuuluu johonkin ryhmään. Kirkon jäsen on siis ihminen, joka kuuluu kirkko- tai seurakunta-nimiseen ryhmään. Tällaista jäsentä kutsutaan myös kristityksi.
Talonpoika kiittää keskustelusta ja lähtee toimittamaan arkisia askareitaan.
Ammattilainen astuu näyttämölle
Alkukristityt kuuluivat ryhmään, jota elähdyttivät uudet näkemykset juutalaisuudesta, eritoten Messiaasta. Keskeisessä roolissa olivat Jeesus-nimisen miehen opetukset sekä tämän tunteneiden miesten apostolien lisäopetukset ja tulkinnat.
Kristityt ottivat kasteen kääntymyksen ja uuden vakaumuksen merkiksi. Kasteella oli myös syvällinen, teologinen merkitys.
Alkukristityt kokoontuivat rikkaiden ryhmänjäsenten kodeissa, joissa oli tilaa. Kokoontumisissa kuultiin opetuspuheita, jotka sisälsivät teologisia linjauksia sekä eettisiä ohjeita muun muassa siveellisestä vaelluksesta. Lisäksi ryhmän jäsenet rukoilivat ja viettivät ehtoollista.
Tätä niin sanottua apostolien aikaa kesti noin vuodesta 30 noin vuoteen 70. Uuden yhteisön johtohahmot, kuten Paavali, Jaakob ja Pietari tapettiin 60-luvun alussa, ja Jerusalemin temppeli tuhottiin noin vuonna 70. Syntymässä oleva kirkko irtautui juutalaisuudesta, ja sen jäsenyys alkoi näyttää vaaralliselta.
Ryhmä vanhimmiston ympärillä
Apostolien ajan jälkeisinä vuosikymmeninä kristittyjen ryhmät olivat vielä rakentuneet vanhimmistojen ympärille ja ne ottivat monessa mallia juutalaisten synagogan organisaatiosta. Seurakunnan sisällä alkoi syntyä varsinaisia virkoja. Jäsenyys ja ammattimaisuus alkoivat eriytyä. Jumalanpalveluksesta päävastuun kantoi episkopaatti, josta kehittyi piispa ja niin sanottu monarkkinen piispuus.
Jos aluksi ajateltiin, että Henki johti vapaasti seurakuntia, niin pian kuvaan astui inhimillinen järjestyksen tavoittelu. Syyt saattoivat myös olla käytännöllisiä: mitä isompi poppoo, sen enemmän sählinkiä. Köyhäinapukin piti hoitaa.
Jo Paavali käski naisten vaieta seurakunnissa (lopettaa jatkuva lörpöttely ja epäolennaisuuksien kommentointi). Hän vaati järjestystä ja kuuliaisuutta.
Leijonat uskon testaajina
Kirkon jäsenyys saattoi ensimmäisinä vuosisatoina tulla kalliiksi, sillä riviseurakuntalainenkin joutui leijonien eteen. Jäsenyyttä ja sen aitoutta koeteltiin paitsi valtion organisoimissa kristittyjen vainoissa myös kirkon omissa välienselvittelyissä erilaisten opillisten näkemysten kesken.
Vuoteen 400 mennessä kristinuskosta tuli Roomassa valtakunnanuskonto ja seurakunnan jäsenyydestä kaikin puolin hyväksyttävää.
Kirkko-organisaatio alkoi muotoutua alueellisesti ja kirkon sidokset vallanpitäjiin, erityisesti keisariin, vahvistuivat.
Kirkkohistoriaa on perinteisesti kirjoitettu aatteiden ja organisaatioiden, valtapoliittisten ja teologisten näkemysten kautta. Riviseurakuntalaisen näkökulmaa ei juuri ole pidetty esillä, joskin kiinnostus niin sanottuun mikrohistoriaan on herännyt viime vuosikymmeninä.
Tavallisen seurakuntalaisen asioista ja elämänvaiheista löytyy tietoa muun muassa kirkonkirjoista ja katolisessa kirkossa vaikkapa inkvisition pöytäkirjoista sekä katumusharjoitusrekistereistä.
Kenen maa, sen uskonto
Alkukristittyjen vapaasta, Hengen johdattamasta valinnasta tuli vuosisatojen myötä syntymässä saatu ominaisuus. Kristityksi synnyttiin ja kristittynä kuoltiin, sillä uskonnonvapautta ei varsinaisesti ollut. Tosin meillä ei ole käytössä 1400-luvun kyselytutkimuksia, joten emme tiedä kuinka monta prosenttia vaikkapa ranskalaisista uskoi Jumalaan tiukasti kirkon opettamalla tavalla.
Myöhemmin Saksassa maakirkkojen synnyttyä keisareiden, kuninkaiden ja ruhtinaiden keskuudessa tuli tunnetuksi hokema: kenen maa, sen uskonto, cuius regio, eius religio.
Riviseurakuntalaisen kannalta oli vuosisatoja yhdentekevää, oliko maassa vallitsevana katolinen, ortodoksinen, luterilainen tai anglikaaninen kristinuskon tulkita. Riviseurakuntalaisen tehtävä oli uskoa mitä opetetaan ja pitää hengelliset mölyt mahassaan.
Kirkossa valtaa pitivät oppineet papit ja piispat sekä maallisen vallan edustajat.
Ryhmäytyminen alkaa
Maallikoiden ääni alkoi kuulua kirkossa laajemmin erityisesti 1500-luvulta lähtien. Reformaattorit, Luther ja Calvin etunenässä, alkoivat purkaa katolisen kirkon valtarakenteita.
Tosin reformaattoritkin puhuivat kurista ja järjestyksestä, mutta kun kansanihmiset oppivat vähitellen lukemaan ja pääsivät käsiksi pyhiin kirjoituksiin, alkoi syntyi yksilöllisiä tulkintoja. Niiden mukana syntyi uutta ryhmäytymistä ja jäsenyyttä eli jakautumista ja jopa lahkoutumista. Suomessa syntyivät herätysliikkeet, jotka korostivat jäsenyyttä uskovien kirkkoon enemmän kuin muotokirkkoon.
Suomessa vapaiden talonpoikien ääni alkoi kuulua seurakuntien asioiden hoidossa ja pappi sai olla tarkkana, ettei ryhtynyt liian suureksi herraksi. Kirkollisilla vallanpitäjillä oli kuitenkin takataskussaan maallinen valta ja lakikirja.
Amerikan Yhdysvaltojen on sanottu syntyneen, kun seurakuntien rivijäsenet saivat tarpeekseen valtakirkon päällepäsmäyksestä ja löysivät oman tavan lukea Raamattua. He muuttivat ison veden taakse 1600-luvun alussa. Tähtilipun kansan muistissa pilgrim fathers eli pyhiinvaeltajaisät ovat yhä myyttinen joukko.
Lampaasta tulee demokraatti
Kirkon perusjäsentä on kautta historian kuvattu erilaisilla kielikuvilla, joista suosituin lienee lammas. Seurakuntalainen on lammas, jota paimen eli pappi paimentaa. Pappeja puolestaan paimentaa piispa, ja kaikkia paimentaa eksyneiden lampaiden etsijä, Jeesus.
Lammas-kielikuvan käyttö on (nykyajan näkökulmasta) alamaisuuden, avuttomuuden ja kuuliaisuuden korostamista. Seurakuntalaisen rooli oli Suomessakin vuosisatoja istua kirkonpenkissä, kun pappi saarnasi, opetti, uhkaili helvetillä ja lohdutti taivaan armolla.
Perinteisesti kirkollista hierarkiaa perusteltiin taivaallisella hierarkialla. Kuten taivaassa asioilla on luomisjärjestyksen mukaiset paikkansa, näin oli myös maallisessa elämässä. Säädyt ja syntyperä kertoivat ihmisen paikan.
1900-luvun puolivälin jälkeen syntyi uudenlainen kirkon jäsen, joka mielsi itsensä yhteisöllisen lampaan sijasta demokraattiseksi yksilöksi. Kirkosta, kuten koko yhteiskunnasta, tuli leimallisesti kansanvaltainen. Kirkolliskokousta alettiin sanoa kirkon parlamentiksi. Seurakunnan jäsen oli äänivaltainen ja saattoi vaikuttaa entistä monipuolisemmin kotiseurakuntansa asioihin. Kansankirkko sai kansanvaltaisen luonteen.
Hämmentävä johtopäätös
1990-luku toi kirkolliseen jäsenyyskeskusteluun uuden, hämmentävän käsitteen: asiakas. Kirkon koulutustilaisuuksissa alettiin konsulttien johdolla jumpata asiakkuuden sanomaa.
Aiheesta ilmestyi myös Pirjo Vuokon kirja Asiakaslähtöisyys kirkossa (Kirkon tutkimuskeskus, 1996). Kirjan oivalluksiin kuului sen sanominen ääneen, että ydinsanoma ei välttämättä ole sisäänheittäjä, vaan ihmistä kutsuvat kirkkoon arkiset asiat kuten tunnelma, työntekijöiden ystävällisyys, kahvitarjoilun luonnikkuus ja muut vähemmän syväteologiset asiat.
Ja niin työntekijät alkoivat pitää seurakunnan jäseniä asiakkaina, joille tuotettiin veromarkkojen vastineeksi kirkollisia palveluja.
Ihanteellinen kadunmies
Kirkkoherra tapasi kadunmiehen kauppakeskuksen kulmalla.
– Moikka, ja anteeksi jos häiritsen, mutta halusin keskustella kanssasi kirkon jäsenyydestä.
– Jaa, mitä siitä?
– Kuulutko kirkkoon?
– Totta kai. Tietysti. Ilman muuta.
– Se on hauska kuulla. Miksi olet jäsen, tai siis kuulut kirkkoon?
Kadunmies sanoi jakavansa kirkon arvomaailman, ihmiskuvan ja hengellisyyden tulkinnan. Lisäksi hän korosti kirkon opetuksen ja toiminnan sosiaalista sekä diakonista ulottuvuutta, unohtamatta globaaleja ja ekumeenisia näköaloja. Myös kirkolliset toimitukset ja sakramentit ovat listalla mukana, erityisesti ehtoollinen. Henkilökohtainen usko on kadunmiehellekin tärkeää.
– Sinähän olet ihanneseurakuntalainen!
– Niin olen, mutta se johtuu vain siitä, että sinä näet unta!
Samassa kirkkoherra havahtui ajatuksistaan ja huomasi, että seurakuntien vanhat toimintatilastot ja tekeillä oleva uusi strategia olivat pudonneet työpöydältä lattialle.