Miksi Suomessa luterilaisessa kirkossa on paineita sateenkaariparien vihkimiseen, mutta ortodoksisessa kirkossa ei? Itä-Suomen yliopiston tutkija Pekka Metso tarkastelee Ennen ja nyt -verkkolehdessä julkaistussa tieteellisessä artikkelissaan samaa sukupuolta olevien parisuhteista vuodesta käytyä keskustelu Suomen ortodoksisessa kirkossa.
Keskustelu samaa sukupuolta olevien parisuhteista ja laajemminkin homoseksuaalisuudesta virisi Suomen ortodoksisessa kirkossa virisi 1990-luvun alussa, Metso toteaa. Hänen mukaansa kirkko on nyt tilanteessa, jossa sen johto etsii uudenlaista tapaa jäsentää paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja myös omien jäsentensä paikkaa aiempaa moniarvoisemmassa yhteiskunnassa.
”Piispojen viesti on, että ihmisten elämäntodellisuudessa ei yksittäisissä tapauksissa vaadita ihanteitten täyttämistä vaan voidaan etsiä ratkaisuja, jotka mahdollistavat homoseksuaalina elämisen kirkon yhteydessä”, Metso kirjoittaa.
Metson artikkelissa käsitellään arkkipiispa Leon julkisuudessa antamia kannanottoja, joiden mukaan avioliitto on yksinomaan miehen ja naisen välinen eikä siihen voi rinnastaa mitään muuta yhteiselämän muotoa.
”Vaikka SOK:N [Suomen ortodoksisen kirkon] virallinen opetus näyttäytyy arkkipiispan linjauksissa selkeänä, muuttumattomana ja – katsantokannasta riippuen – jyrkkänä, kirkon sisällä eletyn elämän todellisuudessa hän on edustanut keskustelevampaa ja suvaitsevaisempaa linjaa. Vastapainona virallisen kannan muuttumattomuudelle arkkipiispa on muun muassa todennut, että kirkon avioliittokäsitys on kehittynyt aikojen saatossa, ja että yhteiskunnalliset realiteetit ovat vaikuttaneet siihen”, Metso kirjoittaa.
Arkkipiispaa Leo on todennut, että seksuaalivähemmistöjen edustajia palvellaan seurakunnissa kuten muitakin kirkon jäseniä eli heidän lapsensa kastetaan ja kotinsa siunataan.
Metso: On kolme syytä, miksei ortodoksiseen kirkkoon ole kohdistunut niin paljon paineita muuttaa suhtautumistaan avioliittoon
Metso summaa artikkelissaan, että keskusteluun osallistuneet piispat tunnistavat seksuaalivähemmistöjen olemassaolon kirkossa, mutta eivät ole järin voimakkaasti ajaneet heidän oikeuksiaan.
”Yksittäistapauksissa arkkipiispa on asettunut tukemaan seksuaalivähemmistöön kuuluvaa kirkon maallikkotyöntekijää. Piispojen varovainen mutta suvaitsevaisuutta etsivä asenne kielii siitä, että kirkon johdossa on hyväksytty yhtenäiskulttuurin murroksen ja perhemuotojen moninaistumisen.”
Paineet muuttaa suhtautumista avioliittoon eivät ortodoksisessa kirkossa ole olleet yhtä kovia kuin luterilaisessa. Syitä Metso löytää ainakin kolme. Ensinnäkin kirkoilla on erilaiset opit, etiikka, käytännöt ja toimintakulttuuri. Toisekseen kirkoilla on erilainen suhtautuminen vuoropuheluun yhteiskunnallisten virtausten kanssa. Luterilaiset nojaavat reformaation avoimempaan perinteeseen, ortodoksit puolestaan bysanttilais-slaavilaisesta perinteeseen, jossa suhtautuminen kristillisen elämän ja ajankohtaisten ilmiöiden suhteeseen on kriittistä.
”Vähemmistökirkkona SOK [Suomen ortodoksisen kirkon] ei ole ollut samanlaisten yhteiskunnasta nousevien odotusten ja vaatimusten kohteena kuin SELK [Suomen evankelis-luterilainen kirkko], jonka yleisessä katsannossa odotetaan jakavan vallalla olevat arvot, kuten tasa-arvon ja ihmisten yhdenmukaisen kohtelun, sekä toimivan päätöksenteossaan demokraattisten pelisääntöjen mukaan”, Metso kirjoittaa.
Kuva: Olli Seppälä