Tämä juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Kotimaa-lehdessä 12.2.2021. Suomen lääkärikunnan vanhin, arkkiatri Risto Pelkonen, kuoli eilen 19.8. lyhyen sairastamisen jälkeen. Pelkonen oli kuollessaan 94-vuotias.

Kauniaisissa sataa hiljakseen lunta. Arkkiatri Risto Pelkonen avaa ulko-oven, ja astumme sisään hänen ja Kristiina-vaimon viihtyisään kotiin.

Kahvia odotellessa juttelemme tämän vuoden Yhteisvastuukeräyksestä, joka pureutuu ikäihmisten taloudelliseen ahdinkoon. Myös Pelkonen on ottanut asiaan aktiivisesti kantaa eri foorumeilla.

– Moni ikäihminen elää köyhyydessä. Kun köyhyys, yksinäisyys ja sairaudet kulkevat rinnakkain, hyvä elämä on kaukana. Toivo on lähimmäisenrakkaudessa. Siinä on Yhteisvastuukeräyksen aatepohja.

Risto Pelkonen on tehnyt pitkän uran alalla, joka kiinnostaa nyt kaikkia. Lääkärit, hoitajat ja lääketieteen tutkijat ovat koronapandemian aikana nousseet arvoon arvaamattomaan.

Pelkonen läheisineen on välttynyt pandemialta, mutta poikkeusaika on muuten luonnollisesti vaikuttanut elämään. Yhteyksiä hoidetaan pääasiassa digitaalisesti.

– Helsingin yliopistossa valmistuneiden lääkäreiden valatilaisuus järjestetään tavallisesti keväällä. Arkkiatri pitää siellä puheen nuorille. Nyt juhla pidettiin striimattuna joulun alla. Ihmeen hyvin se onnistuikin.

Maailma on nähtävä kokonaisuutena. On suvaittava erilaisuuksia ja pidettävä yhteistä henkeä yllä.

RISTO PELKONEN on seurannut ihastuneena tieteen vastaiskua erittäin vaaralliselle pandemialle. Ihmiskunnan luovuus ja äly on valjastettu palvelemaan yhteistä hyvää.

– Varsin lyhyessä ajassa virus on tunnistettu. Myös sen rakenne sekä tartuttamismekanismi ymmärretään. Koko globaalin tiedeyhteisön yhteistyö on ollut suurenmoista.

Pelkosen mukaan yksi tärkeä korona-ajan opetus piilee siinä, että yhteistyö on voimaa. Kukaan ei pysty yksin ratkaisemaan pandemian kaltaista massiivista ongelmaa.

– Maailma on nähtävä kokonaisuutena. On suvaittava erilaisuuksia ja pidettävä yhteistä henkeä yllä.

Pelkosen mukaan Suomi on pärjännyt koronan vastaisessa taistelussa ihmeen hyvin. Maailman köyhemmistä maista hän on sen sijaan murheissaan.

– Esimerkiksi Afrikassa ei kaikilla alueilla tule olemaan varaa ostaa rokotetta.

Pelkonen muistuttaa siitä, että koronavirus ei ole syntynyt tyhjästä. Tietojemme mukaan virus ei ole kasvanut ihmisessä vaan luonnossa.

– Lajien sukupuutto on aiheuttanut hyvin suuren epätasapainon. On selvää, että olemme kohdelleet luontoa hyvin huonosti.

Sitä en halua lähteä arvioimaan, onko kuolema hyvä vai paha asia. Se vain on.

KUOLEMA ON niin iso asia, ettei sitä oikein voi pukea sanoiksi, kirjoitti Lassi Nummi runossaan.

Kuoleman tietoisuus on ihmisyyden ytimessä, ja on yksi niistä asioista, joka tekee ihmisestä ihmisen.

Lääkärikuntamme vanhimpana Risto Pelkonen on monella foorumilla nostanut esille kuolemaan liittyviä kysymyksiä. Muutama vuosi sitten hän avasi yhteisvastuuhankkeeseen kuuluvan Hyvä kuolema -tapahtuman.

Arkkiatri totesi silloin, että kuolemasta puhuttaessa ollaan viimeisen rajan kahdella puolella; tässä todellisuudessa ja siinä toisessa, josta emme tiedä mitään. Hapuillaan tiedon ja uskon, pelon ja toivon, surun ja ilon kentässä.

Pelkonen puhuu kuolemasta hyvin kunnioittavaan sävyyn. Hänen mukaansa syntyminen on ihme, elämä on lahja ja kuolema on pakko.

– Sitä en halua lähteä arvioimaan, onko kuolema hyvä vai paha asia. Se vain on.

Arkkiatri näkee elämän päättymisessä paljonkin mysteerin piirteitä. Tiede ei pysty selittämään kaikkea asiaan liittyvää.

Kuolema on koulutetulle lääkärillekin jotenkin häkellyttävä asia. Emme esimerkiksi kovin hyvin tiedä, miten vanhan ihmisen kuolema tapahtuu.

– Elimistön pitää elävänä sielun ja ruumiin välinen vuorovaikutus. Kun tuo järjestelmä vanhenee ja elimistön omat puolustusjärjestelmät ovat heikentyneet, niin tapahtuu romahdus. Silloin ihminen kuolee.

PARANTUMATTOMASTI SAIRAAN ihmisen oireiden hoito, kärsimysten lieventäminen ja kuolevan potilaan arvokas kohtelu ovat inhimillisen lääkintätaidon ydinaluetta.

Kuolevalla ihmisellä herää usein hengellisiä ajatuksia Jumalan olemassaolosta ja elämän jatkuvuudesta. Silloin on tärkeää keskustella sielunhoitajan kanssa.

Sairaalasielunhoitoa Risto Pelkonen kertoo arvostavansa suuresti.

– Kuolevan ihmisen sängyn viereen ei pidä tuppautua, vaan pitää aina kuunnella tarkkaan, mitä potilas odottaa. Hän itse päättää senkin, ottaako avun vastaan.

Pitkä kokemus on opettanut Pelkoselle sen, että kuolinvuoteen äärellä kokenut ammattilainen selviytyy usein noviisia paremmin. Tämä koskee niin lääkäreitä, hoitajia kuin pappejakin.

– Lähestyvästä kuolemasta kertominen vaatii herkkää vaistoa ja hyvää tyylitajua. Sairaan ihmisen voimavarat, elämäntilanne ja rohkeus kohdata kuolema ovat hyvin erilaiset.

Pelkonen näkee papeilla tässä tilanteessa aivan erityistä osaamista.

– Papit ovat sivistyneitä ihmisiä, joita useimpien ihmisten on helppo lähestyä. Luulen, että heitä tullaan aina tarvitsemaan.

Ymmärrykseen tarvitaan älyn rinnalle myötätuntoa, tiedon rinnalle tunteita ja järjen kumppaniksi moraali.

KUOLEMA ON jo pitkään tapahtunut laitosten seinien sisällä. Pelkonen harmittelee sitä, että lääketieteen opiskelijat eivät välttämättä enää opintojensa aikana kohtaa kuolevaa ihmistä.

– Ehdotinkin joskus, että jokaisen lääketieteen opiskelijan pitäisi viettää saattohoitokodissa pari päivää. Siellä hän pääsisi läheltä näkemään, millainen kuoleman prosessi oikein on.

Risto Pelkonen huomauttaa, että keskeistä on välittää kuolevalle ihmiselle läsnäoloa ja toivon hiukkasia. Kuolevan kohdalla toivo ei piile ihmeparantumisen mahdollisuudessa, vaan oireiden lievityksessä sekä ihmisyyden ja arvokkuuden säilymisessä.

– Parantumattomasti sairaankin potilaan vuoteen ääressä lääkäri on toivon tuoja. Sairautta ei enää voi parantaa, mutta sairasta ihmistä voi aina auttaa.

Kipu ja kärsimys ovat asioita, joita ihminen yrittää välttää viimeiseen saakka. Elämän loppusuoralla taistelu niitä vastaan ei välttämättä aina ole helppoa.

– Lääkintäetiikan tutkija Erik J. Cassell on todennut, että vaikka kärsimys voi koskettaa mitä tahansa persoonan aluetta, aina se ottaa ihmisen kokonaan. Kärsimys uhkaa siis koko ihmisen olemassaoloa ja eheyttä.

Pelkonen huomauttaa, että kivun hoidossa vaaditaan tietoa ja taitoa. Kärsimyksen kohtaamisessa puolestaan pitää olla ymmärrystä.

– Ymmärrykseen tarvitaan älyn rinnalle myötätuntoa, tiedon rinnalle tunteita ja järjen kumppaniksi moraali.

Arkkiatri on seurannut tyytyväisenä sitä, että palliatiiviseen hoitoon ja saattohoitoon on viime vuosina panostettu Suomessakin yhä enemmän. Paljon on vielä kehittämistäkin.

Saattohoidon keihäänkärkenä maassamme toimii muutama saattohoitokoti. Ne eivät Pelkosen mukaan ole ratkaisu koko saattohoitokysymykseen.

– Ihmisen tulisi saada laadukasta saattohoitoa myös kotiinsa tai hoitopaikkaansa. Näen näiden asioiden kehittämisessä suuria mahdollisuuksia.

KYSYN RISTO Pelkoselta, millaisena hän sitten näkee hyvän kuoleman. Hänen mukaansa siihen sisältyvät kaikki elämänkaaren tapahtumat ennen viimeistä henkäystä.

Hyvä kuolema on myös sellainen, jossa kuolevaa ihmistä ei missään vaiheessa jätetä yksin, vaan hänen arvokkuudestaan pidetään huolta.

– Silloin ihminen nähdään ainutlaatuisena persoonana, jolla on omat ajatuksensa ja omat tarpeensa. Kuoleva voi kysyä, ja hänen kysymyksiinsä annetaan vastauksia.

Laadukkaaseen kuolemaan kuuluu luonnollisesti myös se, että kärsimystä on mahdollisimman vähän. Lääkärin tai hoitajan tulisi jotenkin ymmärtää ja analysoida se, mitä kärsimys juuri kyseiselle ihmiselle merkitsee.

– Sitähän ei voi tehdä millään muulla tavalla, kuin koittaa löytää sanoja yhdessä potilaan kanssa. Puhutaan kaikesta, mikä on kuolevalle tärkeää.

Kun kuolemaa ja kärsimystä käsitellään, niin eutanasia nousee väistämättä puheeksi. Aktiivinen armokuolema on tällä hetkellä sallittu vain muutamissa maissa, muun muassa Hollannissa, Belgiassa ja Portugalissa.

Risto Pelkonen ymmärtää hyvin sen, että on sellaisia tilanteita ja ihmisiä, joille kuoleman odottaminen on täysin sietämätöntä.

– Usein eksistentiaalinen hätä on suurempi kuin fyysiset kivut, jotka ovat pitkälti lääkkeillä hoidettavissa. Eksistentiaalisia kärsimyksiä on sen sijaan vaikea hoitaa.

Usein eksistentiaalinen hätä on suurempi kuin fyysiset kivut, jotka ovat pitkälti lääkkeillä hoidettavissa.

Pelkonen on kuitenkin jo pitkään ollut johdonmukaisesti eutanasiaa vastaan.

– Vaikka elämä voitaisiin lopettaa yhdellä ruiskeella, niin se ei ole lääkärin työtä. Ammattikuntammehan on elämän, ei kuoleman asialla, hän muistuttaa.

Pelkonen on pohtinut eutanasian sopivuutta suomalaisen hoitokulttuuriin. Miten sen salliminen vaikuttaisi siihen, miten ylipäätään suhtaudumme kuolevaan ihmiseen.

– Jos eutanasiaan olisi mahdollisuus, niin alettaisiinko sitten jopa väheksyä kuolemaa? Asianhan voi hoitaa nopeasti ja helposti.

Hän näkee eutanasiakysymyksellä laajemman merkityksen.

– Kyse on lopultakin ihmisenä olemisesta ja koko ihmisyydestä.

Pelkonen kertoo, että hän ei ole tehnyt hoitotahtoa. Hän luottaa täysin siihen, että saa elämänsä loppumetreilläkin hyvää hoitoa ”kuten kaikki muutkin”.

– Yksi syy asiassa on sekin, että jos nyt kertoisin Kristiinalle ja lapsille, että olen tehnyt hoitotahdon, he kyselisivät heti, että kätkenkö heiltä jotakin kuoleman ennusmerkkiä.

ENTÄ SITTEN Pelkosen suhtautuminen hengellisiin asioihin? Hän arvelee olevansa aika tavallinen luterilainen peruskristitty.

Jumalanpalveluksessa kotikirkossaan hän käy normaaliaikana suunnilleen kerran kuukaudessa.

– Olen etuoikeutettu, koska Kauniaisten kirkossa on hyvät papit, kaunista musiikkia ja oikein kotoisa tunnelma.

Pelkonen kertoo kuuntelevansa erityisen mielellään saarnoja.

– Ne ovat tasokkaita. Saarnaajat antavat jännittäviä vastauksia vaikeisiin kysymyksiin.

Kotikirkossaan hän pyrkii istumaan aina samalle paikalle.

– Ehtoollisella käyn, mutta aina ihmettelen, mikä on suhtautumiseni hengelliseen maailmaan. Ehkä se on vähän pintapuolinen.

ORTODOKSISUUSKIN ON osa Pelkosen elämää. Ensimmäisen maistiaisen idän kirkosta hän sai jo lapsena vuonna 1938. Silloin perhe vieraili komeassa Laatokan Vanhassa Valamossa, joka siihen aikaan kuului Suomelle.

Paljon myöhemmin häntä pyydettiin puhumaan erääseen tilaisuuteen, joka pidettiin Heinäveden Uudessa Valamossa.

– Ihastuin sen miljööseen. Siitä lähtien olemme vaimoni kanssa viettäneet Valamossa aina pääsiäisen jälkeisen kirkkaan viikon.

Pelkonen luonnehtii ortodoksista maailmaa äärimmäisen jännittäväksi. Sellaiseksi, joka herättää koko ajan uusia ajatuksia ja tuntemuksia.

– Se riemun tervehdys, joka tulee Valamossa vastaan pääsiäisen jälkeen, on vaikuttava. On kukkia, värejä ja tuoksuja. Kaunista puhetta ja musiikkia. Siinä voi aistia pyhän kosketuksen.

Ihmisten on löydettävä toisensa ja autettava, ei vihattava.

ELÄMÄN JA kuoleman kysymyksiä Risto Pelkonen kertoo pohdiskelevansa myös hautausmailla.

Kesäisin pariskunnalla on tapana lomailla Savonlinnan lähellä. Sieltä käsin he kiertelevät tutustumassa alueen kirkkoihin ja hautausmaihin.

Kun kesä on kukkeimmillaan, ovat sankarihaudat riipaiseva kokemus.

– Pitkissä riveissä lepää samannimisiä ja samanikäisiä miehiä. Se on ikään kuin viesti siitä, että näin ei voi jatkua. Ihmisten on löydettävä toisensa ja autettava, ei vihattava.

Risto Pelkonen on lähes 90-vuotias, eikä juurikaan ajattele oman elämänsä päättymistä. Hän mainitsee tottuneensa kuoleman läsnäoloon jo sotavuosina. Silloin kuolema oli aivan arkinen puheenaihe.

– Isäni kaatui lääkintäupseerina Kiteellä heti jatkosodan alussa.

Myös muita arkkiatrin sukulaisia ja tuttavia menehtyi noina vuosina.

– Elämä on edelleen kivaa ja ei kannata miettiä sitä kuolemaa. Mutta toki on hyväksyttävä, että se on kohdallani aika lähellä.

IHMISKUNNAN TILAA Risto Pelkonen katsoo melkoisen murheellisena. Erityisesti häntä huolettaa koko ajan etenevä ilmastonmuutos.

Pelkonen uskoo, että suuret katastrofit voivat toimia ihmiskunnalle myös hyödyllisinä opetuksina.

– Havahdutaan siihen, että elämä ei voi jatkua entiseen malliin. Meidän kaikkien onkin nyt toimittava ilmaston hyväksi.

Pelkonen on mielihyvin lupautunut käytettäväksi ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.

– Tammikuussa maamme eri lääkärijärjestöt antoivat yhdessä ilmastohätätilajulistuksen. Toimin sen suojelijana.

Hän ei kuitenkaan halua nostaa itseään mitenkään esimerkilliseksi ilmastoihmiseksi.

– Samanlainen syntisäkki olen kuin muutkin, jos mietitään käytännön tekoja. Mutta kierrätyksessä me olemme hyviä.

KUKA?

Risto Pelkonen, 89.
Juuri nyt katson työhuoneeni ikkunasta punatulkkuja lumisten puiden oksilla. Tuskailen ilmaston hätätilaa ja lajikatoa, jotka piileksivät valkoisen lumen alla.
Elämässäni olen ylpeä siitä, ettei ylpeys kuulu sanastooni. Tiedän että se kulkee lankeemuksen edellä. Mutta en tiedä, mistä itse voisin olla ylpeä.
Tärkein harrastukseni on elämä itse. Toinen on luova joutilaisuus. Dolce far niente. Se toteutuu, kun veistän kaarnaa poutapäivänä kesäpaikassamme Itä-Suomessa.

Tämä arkistojuttu on julkaistu ensimmäisen kerran Kotimaa-lehdessä 12.2.2021.

Ilmoita asiavirheestä