Aloitin 1980-luvun puolivälissä toimittajana Helsingin seurakuntien Kirkko ja kaupunki -lehdessä. Toimituksessa puhuttiin lehtiseurakunnasta, ihmisistä, joille seurakuntalehti oli ainut linkki kirkkoon.

Toimitukseen tuli viestejä, jotka tukivat lehtiseurakunnan olemassaoloa. Ihmiset lukivat lehden tarkkaan ja tekivät sen pohjalta omat päätelmänsä kirkosta. Heille riitti hengelliseksi evääksi ja kirkon jäsenyyden siteeksi viikoittainen painotuote.

Ajatusta lehtiseurakunnasta on sittemmin käytetty seurakuntien viestinnässä perusteluna oman lehden julkaisemisen tärkeydelle. Lehti sitouttaa vastaanottajan seurakuntaan, vaikka hän kotiin tullessaan loikkaisi postiluukusta eteisen matolle pudonneen seurakuntalehden ylitse ja heittäisi sen roskiin.

Nykyisin tuskin kukaan enää puhuu lehtiseurakunnasta. Ilmiö on sähköistynyt ja muuttunut mediaseurakunnaksi. Samalla ihmisestä on tullut sosiaalisen median lonkeroiden ja netin verkostojen toimija, ei enää pelkkä vastaanottaja. Tämä vain korostaa erillisyyttä fyysisestä yhteisöstä ja konkreettisesta paikasta.

HIEMAN MYÖHEMMIN, 1990-luvun vaihteen tietämillä törmäsin käsitteeseen believing without belonging eli uskominen ilman kuulumista. Käsitteen teki tunnetuksi sosiologi Grace Davie, joka käytti sitä kuvaamaan 1980-luvun uskonnollista tilannetta Isossa-Britanniassa.

Sittemmin käsitteellä on haluttu muuallakin länsimaissa kuvata nykyihmisen suhtautumista kirkkoon. Instituutio ei enää innosta eikä kiinnosta, sitoutuminen ei ole nykyaikaa. Usko ja uskominen on yksityinen asia.

Uskonto ei ole hävinnyt, mutta usko on uskomista ilman, että kokee tarvetta kuulua mihinkään vakiintuneeseen yhteisöön. Perinteinen jäykkä ja sitoutunut uskonnollisuus on korvautunut kevyemmällä ja joustavammalla hengellisyydellä.

Believing without belonging on edelleen ajankohtainen havainto. Kuulin sitä käytettävän jokin aika sitten radion aamuhartaudessakin.

Ovet auki -nimisessä luterilaisen kirkon strategiassa kuvataan uskomisen mutta ei kuulumisen ajatusta näin:

”Uskonnollisuus on länsimaissa muuttunut voimakkaasti. Instituutioihin kytkeytyneen uskonnonharjoituksen ohella uskonnollisuus saa yhä enemmän omaehtoisia, yksilön omiin valintoihin pohjautuvia muotoja. – – Kehitys korostuu nuorilla aikuisilla. Kirkon jäsenenäkin yksilön uskonnollinen maailma on luonteeltaan riippumaton ja yksilöllinen.”

Hengellisen maiseman yksilöllistyminen tekee paikkaan ja rajoihin sitoutuneen seurakunnan ja kirkon toiminnan hankalaksi. Se mitä tarjotaan, ei vastaa sitä mille on kysyntää.

MONET KYSELYTUTKIMUKSET ovat jo vuosia kertoneet samaa viestiä: uskonnollisuus sinänsä ei ole kadonnut, mutta se on muuttanut muotoaan. Suomalaista on tullut myös uskonnollisesti suvaitsevaisempia – vain pieni joukko ajattelee, että vain heidän omassa uskonnossaan on kaikki totuus.

Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimuksen perusteella neljä viidestä suomalaisesta ei enää jaa ajatusta perinteisestä kristillisestä pelastushopista.

Vielä vuonna 1999 suomalaisista 47 prosenttia uskoi kristilliseen Jumalaan. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin eli 2019 kristilliseen Jumalaan sanoi uskovansa enää 25 prosenttia.

Uskonnollisten ja vakaumuksellisten käsitysten muutos näkyy myös kirkkoon kuulumisena. Vielä vuonna 2000 suomalaisista 85 prosenttia kuului evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Vuoden 2023 lopussa heitä oli 65,5 prosenttia. Kirkkoon kuuluminen vähenee noin yhden prosenttiyksikön vuosivauhdilla.

Tilastoista aukeaa maisema, joka asettaa perinteisen kuulumisen ja sitoutumisen ihanteet kyseenalaiseksi. Parokiaalinen eli maantieteellisiin rajoihin perustuva seurakuntamalli kaipaa vähintäänkin ravistelua.

Peruskysymys kuuluu, onko kirkkoa ilman maantieteellisiä, tunnustuksellisia tai kulttuurisia rajoja? Vastaus on kyllä. Todetaanhan Nikean uskontunnustuksessa, että ”uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon”.

Laajassa teologisessa katsannossa on siis viime kädessä olemassa vain yksi universaali Kristuksen kirkko, jonka ilmentäjiä kaikki paikalliset kirkot ja seurakunnat ovat.

”YLITSE KAIKKIEN rajojen”, lauletaan virressä 429. Se ei kuitenkaan ole ilmaus laajemmasta toiminnasta. Missä on tosi Kristityt ilman rajoja -liike?

Vastaukseksi ei tässä yhteydessä kelpaa, että lähetystyössä, jossa ainakin juhlapuheissa halutaan ylittää rajoja. Vaikka evankeliumi eli sanoma kristillisestä pelastusdynamiikasta on perusmuodossaan globaali, saa se paikallisissa ilmaisuissa rajallisia ja toisia poissulkevia tulkintoja esimerkiksi ehtoollisyhteyden puuttumisen muodossa.

Myöskään ekumenia eli kristillisten kirkkojen ja tunnustuskuntien pyrkimys opilliseen ja toiminnalliseen yhteisymmärrykseen ei nykymuodossaan ole vastaus rajattomuuteen.

Mutta miten pelastusdynamiikan eli -opin kokee suomalainen somesielu? Netti avaa pääsyn kaiken maailman henkisiin ja hengellisiin opetuksiin. Sieltä voi noutaa sielunhoidollista täsmäapua.

Verkko, kirjat, sähköinen ja sosiaalinen media synnyttävät universumin, josta löytyy vastauksia yksilön uskollisiin kiinnostuksenkohteisiin. Hän löytää itselleen verkosta myös virtuaalisia yhteisöjä, jotka tukevat ja voimaannuttavat häntä. Paikallista pikkusieluisuutta ei tarvita.

Kirkkomusiikin tarpeen saa tyydytettyä vaikkapa Risto Nordellin ja kumppanien Yle 1:ssä soittama vanha musiikki. Se on usein mitä kirkollisinta, vaikkakaan ei luterilaista. Ylipäätään musiikin vaikutusta hengellisyyden ylläpitämisessä ei tule vähätellä.

Radion hartaus- ja jumalapalvelustarjonta synnyttää omanlaatuisen rajattomuuden yhteisön: seurakunnan joka muodostuu kaikista samaa lähetystä seuraavista. Lähetykset myös altistavat kuulijan eri kirkkokuntien puhetavalle ja sisältöpainotuksille.

KORONAPANDEMIAN AIKANA moni opiskeli vastenhtahtoisestikin etäseurakuntalaisuutta. Messujen striimaukset antoivat riittävän kuulumisen tunteen, vaikka osa toki kaipasi elävää vuorovaikutusta.

Voisiko virtuaalinen ja globaali kristillisyys olla tulevaisuuden trendi? Eikö se ole trendi jo nyt? Monet saavat tarvitsemansa hengelliset eväät etänä, täysin virtuaalisesti tai lukemalla kirjoja.

Niin kauan kuin verkkosivujen ja someyhteisöjen takana on todellisia ihmisiä oikeine ajatuksineen ja vilpittömine pyrkimyksineen, asiassa tuskin on isoa ongelmaa.

Uudessa rajattomassa uskomisen todellisuudessa, aidosti virtuaalis-hengellisessä kirkossa ei ole virkateologisia tai avioliittoon vihkimiseen liittyviä ristiriitoja. Vain se mikä yhdistää, synnyttää elämää.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Kotimaan julkaisupäällikkö.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä