Kuluneen rippikoulukesän monet julkisuudessa olleet kohut ovat tehneet tästä vuodesta rippikoulutyön kannalta poikkeuksellisen. Tätä mieltä on kirkon jumalanpalvelus ja kasvatus -yksikön johtaja Jarmo Kokkonen.

Tapahtuneiden epäiltyjen epäasiallisuuksien ja väärinkäytöksien vakavuudesta kertoo, että osa kohuista on uutisten mukaan johtanut rikosilmoituksiin tai poliisitutkintaan.

– En aikaisemmilta vuosilta muista, että saman kesänä olisi tullut julkisuuteen niin paljon riparijuttuja, joiden keskiössä olisi ollut nimenomaan työntekijöiden epäasiallinen tai sellaiseksi epäilty käytös. Siinä mielessä tämä kesä on ollut poikkeuksellinen, Kokkonen sanoo.

Kirkko on myös totuusyhteisö ja epäkohtien pitääkin tulla julki.

KOKKONEN EI halua kommentoida mitään yksittäistä rippikoulukohua. Mutta tämän kesän tapahtumien perusteella kirkon pitää hänen mielestään joka tapauksessa katsoa itseään kriittisesti peiliin: kertovatko tapaukset sittenkin jostakin sellaisesta, joka ei olekaan kiinni yksittäisistä tekijöistä, vaan laajemmasta muutoksesta, johon kirkossa pitäisi nyt varautua paremmin ja jota pitäisi ennakoida?

Yksi selittävä tekijä voisi Kokkosen mukaan ilmeisesti olla sekin, että nuorten kynnys reagoida rippikoulujen vetäjien huonoon tai sopimattomaan, tai sellaiseksi koettuun käytökseen alentunut.

– He ovat entistä avoimempia ja rohkeampia, samoin heidän perheensä. Jos jotakin tällaista sattuu, seurakunnan mainetta ei nähdä tarpeelliseksi suojella: sellaista ajattelua on vähemmän, kuin joskus aiemmin.

– Toki kirkko on myös totuusyhteisö ja epäkohtien pitääkin tulla julki. Siten niihin päästään käsiksi. Avoimuus on hyvästä, Kokkonen toteaa.

Kohujulkisuuden huono puoli on Kokkosen mukaan se, että sosiaalinen media ruokkii ongelmien esiin tullessa myös erilaisia asiaan puuttuvia ”raateja” ja ”totuuskomissioita”.

– On esimerkiksi vahvoja mielipiteitä siitä, kuka kulloinkin on syyllinen ja ketä pitäisi rangaista. Mutta työntekijälläkin on oikeusturvansa. Ja epäillyissä rikostapauksissa poliisi selvittää asioita, eivät sivulliset, Kokkonen toteaa.

Rippikoulujen isosten valinnoista Kokkonen korostaa, että hekin ovat alaikäisiä nuoria. Mutta erityisesti täysi-ikäisten vapaaehtoisten tai palkkaa saavien kesätyöläisten rekrytoinnissa tietyntyyppinen väärä sinisilmäisyys pitää hänen mielestään unohtaa.

– Heiltä on vaadittava riittävää ammatillisuutta ja asiallista käyttäytymistä. Pelkkä motivaatio ei riitä.

Leirityö on kirkon perinteinen vahvuus ja sitä pidetään tärkeänä. Muut toimijat eivät enää tee sellaista työtä samalla tavalla.

RIPPIKOULUKESÄ 2024 on siis ollut kohujen puolesta poikkeuksellinen ja vielä on aikaista sanoa, onko se ollut tilastollinen piikki vai oire jostakin laajemmasta muutoksesta. Kokkonen pohdiskelee kuitenkin myös sitä mahdollisuutta, että rippikoulujen toimintaympäristö, seurakuntien työntekijät ja leiriläiset ovat muutoksessa. Tällöin kyseessä olisi huomattavasti yksittäisiä kohuja laajempi ja syvällisempi kehitys.

– Leirityö on kirkon perinteinen vahvuus ja sitä pidetään tärkeänä. Muut toimijat eivät enää tee sellaista työtä samalla tavalla. On toki esimerkiksi kunnallisia leirejä, mutta kirkon perinne ja mittakaava siinä kontekstissa on ihan toisenlainen, Kokkonen toteaa.

Hän mainitsee syitä, jotka kenties ovat mahdollisten kulttuurinmuutoksien taustalla. Ensimmäinen niistä on perheiden, lasten ja nuorten elämän yksityistyminen.

– Samanaikaisesti leirityö vaatii vahvaa yhteisöllisyyttä, jakamista, elämistä, yhteisiin periaatteisiin sitoutumista. Omaa yksityisyyttä ei normaalilla tavalla ole. Tällaista kokemusta on lapsilla ja nuorilla – ja kirkon työntekijöillä – entistä vähemmän, Kokkonen toteaa.

Hän arvioikin, että kirkossa mennään tässä suhteessa kulttuurinmuutoksen vastavirtaan.

– Olisiko nyt sitten niin, että se vahva oksa eli rippikoulutyö alkaakin olla reliikki? Se kohtaa yhteiskunnallisen muutoksen ja silloin kipinöi, Kokkonen mietiskelee.

Rippikoulutyö ei ole kaikille helppoa, eivätkä kaikki papit esimerkiksi leirejä erityisesti odota.

KOKKONEN MUISTUTTAA, että rippikoulut ovat seurakuntien työssä ”pitkiä vetoja”. Kyse ei ole vain viikon leirijaksosta, vaan rippikoulutyötä on jo talvella ja keväällä paljon. Seurakunnissa olisi hänen mukaansa hyvä tiedostaa ja ottaa työnjohdollisesti todesta, että eri papeilla osaaminen on erityyppistä. Rippikoulutyö ei ole kaikille helppoa, eivätkä kaikki papit esimerkiksi leirejä erityisesti odota, vaikka leirityötä toki tekevätkin.

– Ilman muuta olisi hyvä, että ne, joilla olisi motivaatiota ja edellytyksiä, tekisivät nuorten parissa eniten työtä, Kokkonen toteaa.

Kokkosen mukaan ei kuitenkaan ole käytännössä mahdollista, että rippikoulutyötä tekisivät vain ne, jotka ovat siinä aivan ”ässiä”.

– Ei se niinkään voi mennä, että muut eivät sitten tekisi rippikoulutyötä lainkaan. Mutta vaatii rohkeutta ja suoraselkäisyyttä johtamisen näkökulmasta myöntää, että seurakunnissa eri henkilöillä on erilaiset mahdollisuudet hoitaa leirejä.

– Uskon, että seurakunnissa johtajat tietävät, keiden kohdalla erilaiset ”riskit” ovat suurimpia leirin onnistumisen kannalta. Jokainen pappi osaa sitten jotakin muuta ja tekisi sitä enemmän.

Olemme kirkossa epäonnistuneet rekrytoinnissa, koska emme ole pystyneet artikuloimaan auki rippikoulutyön hyviä puolia.

TYÖKULTTUURI MUUTTUU, kirkossakin. Oma iso asiansa Kokkosen mukaan on, että kirkon työntekijäkunnassa kasvatus- ja leirityö eivät enää ole niin suosittuja, kuin ennen. Taustalla on erilaisia syitä, sekä ennestään tiedostettuja että uusia.

– Meidän kirkon kasvatustyömme vetovoima on työntekijöiden keskuudessa kiistatta vähentynyt, Kokkonen tietää.

Nuoremmat työntekijät havaitsevat Kokkosen mukaan sen, että heille on kysyntää myös yhteiskunnan muissa tehtävissä. Silloin viikonloput ovat vapaat ja palkkakin on Kokkosen mukaan kirkon palkkoihin verrattuna vähintään kilpailukykyinen, tai parempi.

– Kirkko maksaa vaativasta ja aikaa vievästä leirityöstä hyvin vähäisiä lisäkorvauksia. Lisäksi kirkon kasvatustyössä työ on epäsäännöllistä ja sitä on paljon esimerkiksi kesällä, kun muut tässä yhteiskunnassa ovat lomalla.

Ylipäätään perinteistä ja vahvaa kutsumustietoisuutta on Kokkosen mukaan kirkon kasvatuksen töissä vähemmän kuin aikaisemin. Tilanne on hänen mukaansa se, että seurakunnilla on nyt kokonaisvaltainen rekrytointiongelma. Esimerkiksi pätevistä nuorisotyönohjaajista alkaa olla pulaa ja sillä on rippikoulullekin suuri merkitys.

– Ilman nuorisotyönohjaajia ei voi kuvitella nykymuotoista rippikoulua. Ajattelen niin, että olemme kirkossa epäonnistuneet rekrytoinnissa, koska emme ole pystyneet artikuloimaan auki rippikoulutyön hyviä puolia: se on palkitsevaa työtä, jossa vapausaste on suuri. Rippikoululaisten kanssa voi esimerkiksi liikkua luonnossa, tehdä vaelluksia tai temaattisia asioita.

Seurakuntiin tarvittaisiin jatkuvasti lisää osaavaa ja motivoitunutta rippikoulutyövoimaa.

– Saammeko siis vaativaan leirityöhön parhaita voimia, vai menevätkö ne parhaat voimat muualle? Pärjäilläänkö rippikoulutyössä vanhoilla konsteilla ja ikääntyvillä työntekijöillä? Kokkonen pohdiskelee.

Se perinteinen rippikoululeiri vain ei sovi enää kaikille.

RIPPIKOULULAISETKAAN EIVÄT Kokkosen mukaan ole enää samanlaisia, kuin joskus ennen. Yksi näkökulma koronan pitkässä jäljessä nuorisotyössä on hänen mukaansa monien nuorten entistä suurempi pahoinvointi.

– Yksinäisyys, masennus, lääkkeiden käyttö, sosiaaliset ongelmat, perheiden rikkonaisuus, sitä kaikkea tulee nykyisin vastaan rippikoulutyössä jokseenkin aina. Ennen sellaiset ongelmat olivat yksittäisiä poikkeustapauksia.

Tätä taustaa vastaan on Kokkosen mukaan niin, että se perinteinen rippikoululeiri vain ei sovi enää kaikille. Siksi tarvitaan jatkuvasti uusia innovaatioita kaupunki- ja viikonloppurippikoulujen kehittämiseksi.

– Oireilevat nuoret, jotka eivät selviydy normaalissa koulussa, millä tavalla he sitten normaalirippikoulussa ja varsinkaan leirissä selviäisivät?

Uudenlaisia rippikouluja kehittämällä saadaan Kokkosen mukaan hyviä kokemuksia.

– Siihen voi liittyä retkiä ja tutustumiskäyntejä. Ryhmä pidetään pienenä ja silloin pärjäävät paremmin nekin nuoret, joilla on elämässään ja jaksamisessaan paljon haasteita. Tällaiset uudet asiat rippikoulutyössä voivat olla tosin myös resurssikysymys. Mutta sellaisessa ei tarvitse olla koko ajan aktiivinen ryhmän jäsen ja joka yö päästään kotiin nukkumaan.

Rippikoulutyöstä on Kokkosen mukaan kuitenkin jatkuvasti huolehdittava ja nähtävä vaivaa sen kehittämisessä.

VIIME VUONNA 73,3 prosenttia 15-vuotiaiden ikäluokasta kävi rippikoulun. Osuus laski 0,7 prosenttiyksikköä edellisvuodesta. Helsingin, Porvoon ja Kuopion hiippakunnissa osuus kuitenkin nousi edellisvuodesta.

Noin 90 prosenttia tuosta joukosta kävi Kokkosen mukaan leiririppikoulun. Kirkon ”menestystuote” näyttää siis olevan edelleen myötätuulessa. Rippikoulutyöstä on Kokkosen mukaan kuitenkin jatkuvasti huolehdittava ja nähtävä vaivaa sen kehittämisessä.

– Rippikoulun käyvien osuus ikäluokasta ja kävijöiden määrä on ollut jo vuosikymmenien ajan hitaasti laskeva. Välillä on ollut tasaisia vuosia, jolloin pienentymistä ei ole ollut, Kokkonen tietää.

Asia kytkeytyy hänen mukaansa kirkkoon kuulumiseen ja kasteiden määrään. Molemmissa tilastokäyrät ovat jo kauan osoittaneet kaakkoon.

– Rippikoulun alamäki on kuitenkin ollut kirkon jäsenmäärän tai kasteiden määrän laskua loivempi. Samaan aikaan rippikoulussa kastettavien nuorten määrä on kuitenkin suuresti kasvanut, Jarmo Kokkonen sanoo.

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä