Tie Oulusta itään Pudasjärvelle on pohjoissuomalaista luontoa hehkeimmillään, kun suuntaan auton ensimmäistä kertaa elämässäni kohti vanhoillislestadiolaisten Suviseuroja. Sinne on odotettu 75 000 kävijää, ja aurinko paahtaa taivaan täydeltä.

Tielle on luvattu ruuhkia, mutta perjantaiaamun liikenne etenee sujuvasti. En kuitenkaan ehdi avajaisiin, mutta ei hätää, sillä Suviseurojen ohjelmaa voi kuunnella suorana lähetyksenä radiosta.

Suomen rauhanyhdistysten keskusyhdistyksen (SRK) johtokunnan puheenjohtaja Valde Palola avaa juhlat. Pitkästä ja polveilevasta puheesta löydän heti linjauksen: Täälläkin huolestuttaa piispainkokouksen esitys kahden avioliittokäsityksen mallista. Ja linja on selvä, kristillinen avioliitto kuuluu vain miehen ja naisen välille.

Välillä Palolan ääni sortuu liikutuksesta, etenkin kun hän puhuttelee ”rakkaita lapsia”, mikä kuulostaa suloiselta. Harvemmin suomalaisittain lapsia julkisissa puheissa rakkaiksi sanotaan. Palola muistuttaa heitä uskossa pysymisen tärkeydestä.

Päivän mittaan useampi seurapuhuja sanoo samaa ja painottaa lapsille, että pyhäkoulussa ja raamattuluokassa on syytä käydä. Jokaisessa puheessa murehditaan syntejä, annetaan synninpäästö Jeesuksen nimessä ja veressä ja lopuksi myös puhuja pyytää saada itsekin syntinsä anteeksi.

YLEENSÄ SEURAPUHEET kestävät puoli tuntia, mutta yli tunninkin pituisia puheita on kuultu, tietää kertoa Vantaan aluekeskusrekisterin johtaja Kalervo Pöykkö.

Pöykkö on vanhoillislestadiolaisuudessa valtuutettu seurapuhuja ja pappi. Paikallinen rauhanyhdistys kutsui hänet puhujan tehtävään, kun hän vielä opiskeli teologiaa.

Pääasiassa puhujat puhuvat oman alueensa rauhanyhdistyksen tilaisuuksissa, mutta heitä kutsutaan myös vierailemaan muissa rauhanyhdistyksissä. Tällä kertaa Pöykkö on kutsuttu puhumaan Suviseuroihin.

– Seurapuhe pitää sisällään sanoman syntien anteeksiantamuksesta. Sen tarkoitus on toisaalta vahvistaa uskoa, tarjota evankeliumia uskossaan väsyneille, mutta sitten siinä on aina myös yleensä kutsu Jumalan valtakuntaan eli kehotus parannukseen, Pöykkö luonnehtii.

Puheissa myös selitetään Raamattua.

Mikkelin piispan erityisavustajana aiemmin toiminut Pöykkö on lestadiolaisesta kodista lähtöisin ja kulkenut seuroissa pienestä pitäen. Tärkeintä hänelle lestadiolaisuudessa on sanoma.

– Olen ajatellut, etten muualta löydä sitä, että syntinen saa uskoa syntinsä anteeksi. Sen kautta Jumala synnyttää ja vahvistaa uskoa. Se kantaa tästä ajasta ikuisuuteen.

Samaa sanomaa hän odottaa Suviseuroiltakin.

– Lapsiperhearkea kun on eletty, eihän siinä ihan hirveästi kuunnella koko ajan. Mutta kun tuolla käveleskellään, samalla kuuluu seurapuheet, Pöykkö toteaa.

PUDASJÄRVEN LAAKEALLA lentokentällä tosiaan käveleskellään mutta myös istuskellaan ryhmittäin varjojen alla retkituoleissa. Kovaääniset kaiuttavat puheita. Kenttää reunustavat valkoiset teltat ja asuntovaunut. Väen määrä tekee vaikutukseen.

Erityisesti kaksi asiaa kiinnittää väistämättä huomion: kenttä vilisee rakkaita lapsia ja kaikki seurapuhujat ovat miehiä.

SRK:n pääsihteeri Arto Tölli vahvistaa huomioni:

– Puhujan tehtävää koskien pitäydymme siinä raamatullisessa käsityksessä, että tämä tehtävä on annettu miehelle, hän toteaa.

Töllin mukaan kysymys ei ole tasa-arvokysymyksestä, vaan Jumalan sanaan liittyvästä ymmärryksestä, jota ei haluta muuttaa.

– Tästäkin kysymyksestä on keskusteltu ja keskustellaan Raamatun pohjalta.

SRK:n sivuilla törmää kuvaan johtokunnasta, joka sekin koostuu vain miehistä. Se ei Töllin mukaan kuitenkaan ole sääntö, ja eri rauhanyhdistyksissä on ajoittain käyty keskustelua siitä voisiko johtokunnassa olla myös naisia.

– Rauhanyhdistykset esittävät vuosikokouksessa jäseniä SRK:n johtokuntaan. Tehtävään ei kukaan yleensä pyri, eikä toivottavasti ketään tehtävään ajeta sukupuolen tai muun ulkoisen paineen perusteella, Tölli sanoo.

Omaa pääsihteerin tehtäväänsä Tölli pitää erittäin mielenkiintoisena palvelutehtävänä.

– Kysymys ei ole siitä, että minä johtaisin liikettä. Jotta näin laaja toiminta on mahdollista, se edellyttää organisoitua toimintaa. Tämä on se hengellinen koti, jossa olen saanut elää ja kasvaa ja josta saan omakohtaisen uskon ravintoa. Se merkitsee, että minä saan asua elävässä Jumalan seurakunnassa.

Entä miltä vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuus pääsihteerin mielestä näyttää?

– Meille jokaiselle omakohtainen usko ja Jumalan valtakunnan osallisuus on kaikkein tärkeintä. Sinällään emme kanna huolta ”liikkeen” tulevaisuudesta, vaan luotamme siihen, että Jumala siunaa valtakuntansa työtä kussakin ajassa ja paikassa. Yhteinen usko saa toimimaan evankeliumin eteenpäin viemiseksi ja uskossa säilymiseksi, Tölli sanoo.

Tulevaisuutta selkeästi kasvatetaan Suviseuroissa. Lapset eivät vain hengaile kavereidensa kanssa juhlakentällä vaan ottavat innokkaasti vastuuta kantaakseen. Jäätelön myynti näyttää olevan haluttu tehtävä. Roskia kuskaa joukko valkoisiin kertakäyttöhaalareihin puettuja nuoria.

Toisaalta myös kaikenlaista sattuu. Perjantain aamukuulutuksessa kerrottiin, että neljän–viiden aikaan yöllä juhlakentältä oli löytynyt yksinäinen 3–4-vuotias. Kenttää reunustavista teltoista yhden oven päällä lukeekin teksti: Eksyneet lapset.

LAUANTAINA SÄÄ muuttuu. Kun saavun Oulaisiin evankelisten Evankeliumijuhlaan, vettä sataa kaatamalla. Nyt ollaan pienemmissä puitteissa vehreässä maisemassa Oulaisten puukirkon katveessa. Penkkirivit on asetettu koivukujan varjoon, ja elämän hauraudesta muistuttaa vieressä levittäytyvä hautuumaa.

Väkeä on noin kymmenen prosenttia Suviseurojen kävijämäärästä. Täällä ei ole suurta myyntitelttaa täynnä elintarvikkeita vaan pieniä kojuja, joissa myydään tai mainostetaan Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (Sley) tai sitä lähellä olevien tahojen tuotteita.

Lapsia ja nuoria on täälläkin, mutta, toisin kuin Suviseuroissa, heille on järjestetty oma rinnakkainen ohjelmansa.

Aikuistenkin ohjelma on erilaista. Pitkien seurapuheiden sijaan täällä kuullaan raamattutunteja, haastatteluja ja hyvin jäsenneltyjä puheita, joissa otetaan tällä kertaa kantaa piispojen esitykseen kahden avioliittonäkemyksen mallista, eutanasiasta ja virkakysymyksestä. Täällä myös naiset pääsevät puhumaan – ja johtamaan.

Sleyn hallituksen puheenjohtaja Sari Mäkimattila pitää raamattuopetuksen elämän ja kuoleman kysymyksistä, kuoleman pelosta ja elämän pyhyydestä.

Mäkimattila on siviiliammatiltaan lääkäri ja evankelinen jo monessa polvessa isänsä kautta.

– Äidin suku on körttejä. Mutta evankelisuus on minulle jotenkin niin luontevaa, se on sielunmaisema. Se on Jeesuksen sylissä lepäämistä, Mäkimattila luonnehtii.

Hallituksen puheenjohtaja hän on ollut viime lokakuusta lähtien haasteellisena aikana, jolloin Sley on ollut Inkerin kirkon pappisvihkimysten vuoksi piispainkokouksen kuulemismenettelyssä. Mäkimattila kiittelee Sleyn johtoryhmän ja kentän yksimielisyyttä, joka on helpottanut haasteiden kohtaamista.

– Sitä me olemme ihmetelleet, että on ollut rauha. Tiedämme missä seisomme.

Sleyn tulevaisuuteen Mäkimattila suhtautuu toiveikkain mielin, koska liikkeellä tuntuu olevan jatkuvuutta.

– Ihan valtavasti on mukana nuoria ja lapsia. Mitä olen kuullut, niin meidän rippileireille tulee nuoria myös muualta kuin evankelisista kodeista. Sieltä jää porukkaa mukaan. Maata näkyvissä -festarit on myös sapluuna, joka kerää nuoria.

Tällä hetkellä pintaan noussut miesten uskonnollisuuden kasvu näkyy Mäkimattilan mukaan myös Sleyssä. Messuyhteisöihin on tullut mukaan uusia aikuisia miehiä.

– Mistä se johtuu? Varmaan Jumalan sanasta. He ovat ruvenneet lukemaan Raamattua ja halunneet tietää lisää. Meillähän on paljon akateemisesti osaavia teologeja.

LAUANTAIN KULUESSA sade lopulta väistyy ja aurinko paahtaa taas. Evankeliumijuhlassa vietetään Riemumessua iloisen musiikin siivittämänä. Valkopukuinen ehtoollisen jakajien joukko marssii kulkueena täysien penkkirivien noustessa seisomaan. Jakajat ovat miehiä.

Siihen kilpistyy Sleyn tulevaisuuden haaste, johon liittyvät Inkerin kirkon pappisvihkimykset. Liike pitää tärkeänä jakaa sakramentit oikein toimitettuina, ja siihen tarvitaan pappeja.

Yksi lähetyskentällä papeiksi vihityistä on juhlassa puhuva Sleyn pitkäaikainen lähetystyöntekijä Antti Saarenketo. Hän on jo eläkkeellä mutta hoitaa vapaaehtoisena messuyhteisöä Niinisalossa Kankaanpäässä. Koulutukseltaan hän on kirkon nuorisotyönohjaaja.

Saarenketo vihittiin papiksi 2011 Etelä-Sudanin ja Sudanin luterilaiseen kirkkoon.

– Siellä oli pulaa papeista ja monilla koulutus oli pientä. Piispa halusi vihkiä minut tehtävään.

Suomeen palattuaan Saarenketo ei ole hakenut kirkon pappisoikeuksia. Siksi messuyhteisössään hän ei aseta ehtoollista vaan avustaa sen jaossa.

– Jäin eläkkeelle, kun tulimme Suomeen, enkä varmaan olisi oikeuksia saanutkaan. Mutta kyllä afrikkalaisena pappina ihmettelen tätä. Kun suomalainen pappi tulee Afrikkaan, hän saa ilman muuta asettaa ehtoollisen, mutta afrikkalainen pappi ei kelpaa Suomessa. Tämä on tätä suomalaisuutta.

Saarenketo ei ole taustaltaan evankelinen, vaan evankelisuus tuli hänen elämäänsä, kun pitkän seurakuntauran jälkeen hänet ja hänen vaimonsa kutsuttiin Sleyn kautta lähetystyöhön. Toistakymmentä vuotta Saarenkedot olivat Keniassa, sitten Etelä-Sudanissa ja lopulta Ugandassa eteläsudanilaisten pakolaisleireillä.

– Siellä oli siihen aikaan melkein miljoona eteläsudanilaista. Perustimme leireille pressukirkkoja. Parhaina päivinä rajan yli tuli 30 000 pakolaista. Suurin osa heistä oli naisia ja lapsia.

Pakolaisleirien todellisuus vaikuttaa edelleen siihen, miten Saarenketo katselee suomalaista yhteiskuntaa.

– Meidän suomalaisten pitäisi joka askelella kiittää. Meillä on niin hyvin kaikki. Tätä maata on työllä rakennettu Jumalaan uskoen. Se näkyy siunauksena.

Evankelinen väki jää virtaamaan hitaasti etenevissä jonoissa kohti ehtoollisen jakoa, kun omaan tietoisuuteeni tulee suru-uutinen Suviseuroista. Siellä ukkosmyrsky on pyyhkäissyt juhlakentän yli ja yksi nainen on kuollut jäätyään katkenneen maston alle.

Elämä on niin kovin haurasta.

Entä olisiko sinulla hyvää sanottavaa kirkosta?

Herätysliikkeissä kirkkoa usein moititaan. Kotimaa kysyi, mitä hyvää kirkosta voisi sanoa.

”Tällä hetkellä näen kirkossa erittäin hyvänä sen, että perinteistä kristinuskontulkintaa edustavat liikkeet edelleen saavat toimia kirkossa ja niitä arvostetaan.” – Kalervo Pöykkö, vanhoillislestadiolainen seurapuhuja

” Minusta kansankirkko on nimensä mukaisesti ollut kansaa yhdistävä tekijä. Näin toivoisin sen olevan jatkossakin. On tärkeä, että opetus kirkossa säilyy Jumalan sanan perustalla. Iloitsen siitä rakentavasta yhteistyöstä kirkon sisällä, jota liikkeenä teemme kirkon eri tasojen ja työalojen kanssa.” – Arto Tölli, SRK:n pääsihteeri

”Kirkko julistaa tunnustuksensa mukaan Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja ja toimii kristillisen sanoman levittämiseksi. Se on minulle evankelisena tärkeää. Haagan seurakunnan jäsenenä arvostan kirkon diakonityötä ja katastrofityötä. Päiväkerhotyö on aivan loistavaa.” – Sari Mäkimattila, Sleyn hallituksen puheenjohtaja

”Olen löytänyt Herrani tämän kirkon yhteydessä ja se on minulle rakas. Lisäksi on ollut erittäin merkittäviä seurakunnan työntekijöitä elämässäni ja perheeni elämässä. Kaikki kunnia ja kiitos kaikille heille. Kyllä kirkko tekee paljon hienoja asioita. Minua murehduttaa syvästi, että Herran sana ei aivan kuin ole mitä se on. Joskus tuntuu, että täällä ollaan mieluummin Jumalan neuvonantajia kuin kuunnellaan häntä.” – Antti Saarenketo, Sleyn eläkkeellä oleva lähetystyöntekijä

***

Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!

Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.

Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.

Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.

Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!

Ilmoita asiavirheestä