Ukrainan sodan, rajaturvallisuuden ja repivän sisäpolitiikan värittämän synkän mediamaiseman keskellä on vaikea muistella globaalin vastuun kysymyksiä. Kuitenkin kiihtyvä ilmastonmuutos ja muun muassa ilmastopakolaisuus vaativat meiltä yhteiskuntana ja yksilöinä eettistä pohdintaa.
Sisäänpäin kääntyminen ja rajojen sulkeminen ulkoiseen uhkaan ja kansalliseen turvallisuuteen vedoten ei ole yksioikoista, kun puhutaan koko planeettaan vaikuttavista ilmiöistä ja globaalista vastuunjaosta. Ilmastonmuutoksen seuraukset vaativat yhteisöiltä ja yksilöiltä vaikeita valintoja, jotka täytyy tehdä epävarmassa ja hämmentävässä maailmassa. Ilmastoetiikka tarjoaa suuntaa moraalikompassin
kalibroimiseksi.
Suomessa ilmastonmuutoksen ja etiikan suhdetta on käsitellyt muun muassa erinomainen Ilmastonmuutos ja filosofia -antologia (2020). Eräs ilmastoetiikan suurista kysymyksistä liittyy yksilön rooliin ilmastonmuutoksen torjunnassa.
YKSILÖN VASTUUN MÄÄRITTÄMISTÄ osana yhteisöjä sekoittaa moni asia. Yksi sellainen on yksilöiden, yhteiskuntien ja koko planeetan mittasuhteiden yhteensovittamisen vaikeus. Suomen valtion päästöt ovat esimerkiksi koko planeetan mittakaavassa pienet, mutta keskivertosuomalaisen hiilijalanjälki on maailmanlaajuisessa vertailussa erittäin suuri.
Ilmastonmuutoksen armoilla olemme yksilöinä osa ihmiskuntaa ja planeettaa, emme ensisijaisesti suomalaisia, saksalaisia tai kiinalaisia. Yksilön päästöt tulisikin suhteuttaa muiden yksilöiden päästöihin globaalisti. Siinä vertailussa jokaisella suomalaisella ja länsimaalaisella on tutkimustiedon valossa kosolti parannettavaa.
Länsimaisen elämäntavan ylikuormittavuutta voi tutkiskella myös nykyisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kautta. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on tehnyt valtioiden koskemattomuudesta ja itsemääräämisoikeudesta taas Suomessakin ajankohtaisen kysymyksen. Markku Oksanen pohtii Ilmastonmuutos ja filosofia -kirjassa ilmastonmuutoksen suhdetta valtioiden olemassaolon oikeuteen, pitkälti yhteiskuntatieteilijä Margaret Mooren ajatuksiin pohjaten.
On mahdollista, että kykenemättömyytemme kestävämpään elämäntapaan ja kunnianhimoisempaan ilmastopolitiikkaan aiheuttaa kokonaisten valtioiden muuntumiseen elinkelvottomiksi esimerkiksi valtamerien vedenkorkeuden noustessa. Onko meillä moraalinen velvollisuus ottaa vastaan mereen huuhtoutuvien maiden asukkaat, tai jopa tarjota heille maa-alueita suvereenin valtion “siirtämiseksi” uuteen paikkaan?
POLIITTISISTA ERIMIELISYYKSISTÄ huolimatta kukaan tuskin toivoo tilannetta, jossa miljoonat ihmiset joutuvat jättämään kotinsa ilmastonmuutoksen seurauksena. Päättäjillä niin Suomessa kuin muuallakin soisi olevan nykyistä huomattavasti suurempaa rohkeutta toteuttaa vaikuttavaa ilmastopolitiikkaa.
Mitä voisimme toisaalta itse tehdä ilmastonmuutoksen heittämän, lähes musertavan haasteen edessä? Poliittinen vaikuttaminen on tietenkin liberaalissa demokratiassa hyvä tapa. Näin voidaan asteittain jarruttaa muun muassa energiapolitiikan, maankäytön ja liikenteen negatiivisia ilmastovaikutuksia.
Säde Hormio muistuttaa monen muun ilmastoetiikkaa tutkineen filosofin ja teologin tavoin siitä, että yksilön valintojen ja poliittisten päätösten väliin mahtuu laaja skaala erilaisia yhteisöjä. Näiden kautta ja osina voimme työskennellä paremman tulevaisuuden puolesta.
Yksin emme jaksa emmekä pysty, mutta yhdessä tekemisessä on muutoksen mahdollisuuden lisäksi myös toivon siemen. Omissa arkiympyröissämme kestävämpiä valintoja vaaliessamme olemme mukana laajemmassa muutoksessa, joka kertautuu pienistä yhteisöistä suurempiin ja yhä korkeammalle tasolle. Samalla luodaan poliittista ja sosiaalista painetta päättäjille lakimuutosten ja globaalin tason sääntelyn aikaansaamiseksi.
Filosofi Mikko M. Puumala huomauttaa väitöskirjassaan ilmastonmuutoksen olevan niin laaja ja vaikea ongelma, että arkipäivän valinnoiksi pilkottunakin ihmisen on sitä vaikea käsittää. Kärjistäen: olisi kohtuutonta vaatia yksilöiltä ilmastonmuutokseen liittyviä moraalisia arjen valintoja, koska emme voi kokonaan “valita pois” hiilijalanjälkeämme.
Näkökulma ei silti vapauta meitä vastuusta. Tulevaisuuden arkimoraali liittyy siihen, että meidän tulee yksilöinä olla valmiita suuriinkin elämäntapaamme liittyviin kompromisseihin, jotka juontuvat lisääntyvästä ilmastonmuutosta torjuvasta sääntelystä. Tällöinkin meidän on kyettävä näkemään itsemme osana maailmanlaajuista yhteyttä – jokaisen sitoutumisella sääntelyyn on vaikutusta.
ILMASTOVALINTOJEN VAIKEUDESTA ja mutkikkuudesta johtuen on perusteltua osoittaa tiettyä ilmastoarmeliaisuutta itseään ja muita kohtaan. Toisaalta yksilön valintojen merkityksestä on nykyään erittäin paljon tutkimustietoa.
Ilmastovaikutuksia on mahdotonta täysin välttää, mutta tietoon perustuvia valintoja esimerkiksi kestävämmän kulutuksen ja liikkumisen puolesta voi tehdä ilman sääntelyn painettakin. Eettiseksi ohjenuoraksi kestävämpään elämään käy hyvin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon 2008 julkaistun ilmasto-ohjelman ihmiskuntaan ja planeettaan kohdistuvat kolme perusarvoa: kiitollisuus, kunnioitus ja kohtuus.
Ilmastoetiikan erityistä antia ilmastokeskustelulle on paitsi yhteisvastuun globaalin luonteen tunnustaminen, myös näkökulman kääntäminen ulkoa sisäänpäin. Keskiössä ei ole pelkästään valintojemme muille koituvat vaikutukset, vaan myös valintojen suhde meihin itseemme. Elämme sananmukaisesti toivotonta elämää, jos ajattelemme ettei valinnoillamme ole mitään merkitystä.
Teologi Risto Saarinen on puhunut ilmastotoivosta Immanuel Kantin filosofiaan perustuen (HS 9.2.2020). Saarisen mukaan toivon oikeuttaa se, että ottaa selvää asioista ja toimii tietoon perustuen.
TOIVON JA OPTIMISMIN EROISTA ovat muistuttaneet teologit Panu Pihkala kirjassaan Päin helvettiä? (2017) sekä Björn Vikström (Hufvudstadsbladet 3.12.2023) Optimismi sortuu usein perusteettomaan toiveajatteluun koskien esimerkiksi teknologian roolia ilmastokriisin ratkaisemisessa. Toivo sen sijaan kytkeytyy kokemukseen siitä, että ihmiset ovat ennenkin vakavassa paikassa kyenneet yhdessä suurenmoisiin ponnistuksiin ja saavutuksiin.
Ilmastoetiikka kutsuu meitä keskittymään vähemmän materiaaliseen hyvään ja suuntaamaan katseemme ihmissuhteisiin, luontoon ja yksinkertaisempaan elämään. Sekavassa ja rikkinäisessä maailmassa jokainen valistunut valinta on kaikessa pienimuotoisuudessaankin tärkeä askel uudenlaisen, kestävän ja täyteläisen elämäntavan löytämiseksi.
Tietoisuus siitä, että ilmastovalintamme ovat perusteltavissa laajemmin kuin vain itsellemme juuri nyt koituvalla hyvällä luo toiveikkuutta ja auttaa jaksamaan eteenpäin.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen dosentti sekä ympäristöhistorioitsija ja teologisen etiikan maisteri Åbo Akademissa.
Ilmoita asiavirheestä