Mari Vaattovaara on ilmaisultaan eläväinen kaupunkimaantieteen professori, joka esittää tulevaisuuden visioita ja arvostelee suorapuheisesti yhteiskunnallisia epäkohtia.
– Olen yhä hullunkurisen innostunut hommistani, mutta kokouksissa yritän pidättäytyä innostumasta. Istun käsieni päällä, etten heiluttaisi niitä ja huutaisi, että ”minä voin tehdä sen!”, Vaattovaara sanoo ja nauraa.
Hän suhtautuu hyvin kriittisesti kaupunkikehityksen tilaan.
– Kaikki hyvä, kaunis ja ihana on vielä mahdollista, jos uskallamme myöntää, milloin menemme metsään. Silloin on tehtävä ja kokeiltava jotain parempaa. Olenkin maailman pelastushommissa toiselta työltäni.
Vaattovaara itse asuu Espoossa, jonka perinteisiä arvoja olivat luonnon läheisyyden ja tilan tunnun säilyttäminen sekä kaupunkirakenteen inhimillinen mittakaava.
– Espoo on Suomen kaupungeista ehkä eniten kääntänyt kelkkaansa, unohtanut menneisyytensä, identiteettinsä ja arvonsa. Olen erityisen huolissani siitä.
Uusien asuinalueiden ja talojen rakentamistapa ”ei ilahduta”.
– Minua ahdistaa, kun samalle alueelle tupataan metro, raskain mahdollinen joukkoliikenne ja levein mahdollinen tie. Uusia taloja rakennetaan liikenneväylien risteyksiin, jotka olivat ennen ”no go” -alueita. Sinne ei mahdu ihmisen kokoista ja ihanaa kaupunkia.
LÄHES SADAN vuoden ajan Suomessa parannettiin niin asumisväljyyttä kuin -laatuakin. Oman kodin ja mielellään myös sen alla olevan maan omistamisen katsottiin takaavan yhteiskuntarauhan.
Viime vuosina on rakennettu paljon yhä pienempiä, vuokrattavia kerrostaloasuntoja. Niitä tehtaillaan laadusta tinkien, ja sijoittajat vuokraavat niitä mahdollisimman kalliisti.
Tuloksena on usein halvan hotellihuoneen kaltaisia, epäkäytännöllisiä asuntoja ja alueellisia ”köyhyystaskuja”.
– Vielä suurempaan tehokkuuteen voidaan varmaan päästä yhdistämällä kylpyhuone ja keittiö. Olisiko tämä sitten ”weskiö”?
Ajatus voi tuntua absurdilta, mutta vielä muutama vuosi sitten oli vaikea kuvitella asuntoja myytävän huoneella ilman ikkunaa. Lähtökohtana eivät nykyään ole edes laadulliset minimikriteerit, asumisen viihtyisyys ja erilaisiin elämäntilanteisiin tarjottavat monipuoliset vaihtoehdot vaan maksimaalinen taloudellinen voitto.
– Myös kunnat laskevat saavansa voitosta osansa tonttien myyntitulojen maksimoimisen kautta sen sijaan että mietittäisiin, miten tästä alueesta tehtäisiin poikkeuksellisen ihana.
Jos ennen kerrostalossa oli 40 asuntoa, nyt yhdessä talossa saattaa olla 126 asuntoa.
– Miten paikallisyhteisö voi pitää näissä jättiläistaloissa yllä edes auttavaa sosiaalista kontrollia ja järjestystä?
Jaloilla äänestäminen on vihoviimeinen varoitus laadun heikkenemiselle. Ihmisten vaihtuvuus tapahtuu tällaisissa läpimuuttopaikoissa nopeammin kuin missään aikaisemmin ja alueet eriytyvät jo upouusina tavalla, jota ei ole ennen nähty.
– Tutkimushavaintojen jälkeen kumpuaa tarve huutaa asukkaiden, luonnon ja asuinalueiden inhimillisen mittakaavan puolesta! Ne ovat jääneet jakojäännöksiksi, jotka otetaan viimeisenä huomioon.
Asumiseen heikosti sopivat alueetkin kaavoitetaan ja rakennetaan tupaten täyteen taloja välittämättä esimerkiksi seudun historiaan ja paikalliseen identiteettiin liittyvistä mahdollisuuksista.
– Diversiteetti tarkoittaa kaiken mahdollisen alueella olevan ihanuuden maksimoimista. Me ihmiset olemme aika erilaisia tarpeinemme, toiveinemme ja arvoinemme.
Menemmekö me Suomessa yhä silmät ummessa eteenpäin toistaen vanhoja korulauselmia ja toivoen hurskaasti, että järjestelmä kestää?
ASUKKAIDEN JA asumisvaihtoehtojen monimuotoisuuden tulisi toteutua kaupunginosien, korttelien ja jopa rappukäytävien sisällä. ”Bilettäjät ja ankeuttajat” voivat tällöin löytää omat osoitteensa.
Jos isoja asuinalueita rakennetaan siten, että niihin tulee vain tietyntyyppisessä elämäntilanteessa ja tuloluokassa olevia ihmisiä, ongelmallisten asuinpaikkojen vaikeudet kärjistyvät.
Ihmisten eriarvoistumiskehitystä, kaupunkien rakenteellista erilaistumista ja maahanmuuttoa selvittänyt Vaattovaara antaa vakavan varoituksen.
Yhteiskuntaan vielä heikosti integroituneiden maahanmuuttajien ja alimpien tuloluokkien perheiden parasta ei oteta huomioon nykykehityksessä.
– Miksi muuten rakennettaisiin isoja asuinalueita ja valtavia kerrostalokomplekseja, joiden rakennuskanta on sellaista, että jo etukäteen tiedetään köyhien ja maahanmuuttajien täyttävän talot?
Ei ole kenenkään etu, että synnytetään alueita ja yhteisöjä, joissa tapahtuu sosiaalinen segregaatio. Keskiluokka karttaa köyhien asuinalueita tai pakenee pois. Näin kävi jo 1990-luvun laman jälkeen, kun alueita rakennettiin täyteen sosiaalista asuntotuotantoa.
Sosiaaliset ryhmät eriytyvät, huono-osaisuus kasautuu ja integraation haasteet tuottavat kasvavia ongelmia, kun yhteiskuntaan sopeutumista helpottavia ja tasapainottavia tekijöitä ei ole tarpeeksi, lähtien lasten oppimisympäristöstä.
Pohjoismaiset kaupunkitutkijat ovat kiertäneet heikoimmilla asuinalueilla, esimerkiksi Ruotsin Göteborgin ja Tanskan Århusin getoissa ja kysyneet asukkaiden kokemuksia.
– Kaikkialla korostetaan, että olisi välttämätöntä synnyttää ja säilyttää sosiaalinen järjestys. Ruotsalaisten demarienkin viesti meille on, että siitä ei saa livetä yhtään.
Suomessa on menty eriarvoistavan kaupunkikehityksen suhteen sinisilmäisellä ”toivotaan, toivotaan” -linjalla.
– Inhoan ihmisiä, jotka sanovat ”mitäs minä sanoin”, mutta tämän minä ja tutkijatoverini Matti Kortteinen sanoimme jo 20 vuotta sitten: Meillä on muihin pohjoismaihin nähden perässähiihtäjän etu, mutta olemmeko ottaneet niiltä oppia?
Muissa pohjoismaissa on jo jouduttu tunnustamaan, että segregaation estämiseen ja maahanmuuttajien integraatioon liittyvässä politiikassa on epäonnistuttu.
– Menemmekö me Suomessa yhä silmät ummessa eteenpäin toistaen vanhoja korulauselmia ja toivoen hurskaasti, että järjestelmä kestää?
Kirkolla on lupaus jostain suuremmasta ja pyhemmästä, armosta ja armollisuudesta, joka tästä arkisesta talouskasvuvetoisesta kulttuurista puuttuu.
KIRKKO ON ollut Suomessa keskellä kylää.
– Kirkon kaltaiset yhteisöllisyyden paikat ovat edelleen erinomainen idea, mutta nykyisellä rakentamistavalla näitä sosiaalisia ytimiä on vaikea tunnistaa.
Mari Vaattovaaralla on ollut äitinä ja kummina huonoja kokemuksia kirkollisista toimituksista, kuten rippijuhlista. ”Katastrofaalisia” puheita pitäneet papit ovat julistaneet esimerkiksi, että ”jos joku teistä harvoin kirkossa käyvistä luulee uskovansa, voin sanoa, ettette usko oikein”.
– Miettivätkö he yhtään kenelle puhuvat ja missä tilanteessa? Minulla on hyvin ristiriitainen suhde myös oman ammattikuntani pelottaviin ja paatoksellisiin paremmintietäjiin, jotka poissulkevat ihmisiä.
Vaattovaara ajatteli aiemmin, ettei kirkko oikein näy sosiaalisena toimijana arjessa. Mediakin kuvaa lähinnä kirkon sisäisiä taisteluita.
Hän joutui korjaamaan näkemyksiään, kun häntä pyydettiin asiantuntijaksi Kirkkohallituksen ”lämminhenkiseen” Kaupungistuminen ja kirkko -neuvottelukuntaan.
– Seurakunnissahan tehdään paljon enemmän hyviä asioita kuin olen tajunnut.
Kirkko voi olla monikulttuurisessa yhteiskunnassa yhä yksi hyvä vaihtoehto ihanan kaupungin sosiaaliseksi ytimeksi.
– Kirkolla on lupaus jostain suuremmasta ja pyhemmästä, armosta ja armollisuudesta, joka tästä arkisesta talouskasvuvetoisesta kulttuurista puuttuu. Jotain sellaista siltä itse kaipaisin – elämän merkityksellisyyttä ja ihmisten kohtaamista.
Mari Vaattovaara puhuu ihanan kaupungin tuntomerkeistä Tampereella 17.5. Kirkon juhlien tilaisuudessa Kaupungistuminen ja kirkko.
***
Uuden tilaajan etu: Ensimmäinen kuukausi vain 1€!
Innostutko ajankohtaisista aiheista ja laadukkaasta merkityksellisestä sisällöstä? Jos et ole vielä Kotimaan digitilaaja, nyt on loistava hetki tutustua mediaan ja aloittaa tilaus. Saat ensimmäisen kuukauden erikoishintaan vain 1€, ja pääset syventymään kiinnostavaan sisältöömme välittömästi.
Erikoistarjous on voimassa vain rajoitetun ajan ja ainoastaan uusille asiakkaille.
Kuukauden tutustumisjakson jälkeen Kotimaan digitilaus jatkuu automaattisesti hintaan 9,90€/kk, voit perua tilauksen koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua.
Ota kaikki irti Kotimaasta – napsauta tästä!
Ilmoita asiavirheestä