Kärjistyksiä, loukkaantumista ja toiveita maltillisemmasta keskustelusta. Tätä kaikkea oli yleisönosastokirjoittelu 1800-luvun lopulla. Aiheita kirjoituksille oli paljon, ja ne koskivat erilaisia teemoja. Esimerkiksi suomen ja ruotsin kielen asema, kansakoulujen perustaminen, liikenne ja monet muut aiheet herättivät kiistaa.
Tämän lisäksi myös erilaiset kirkkoon liittyvät käytännön aiheet, teologiset kysymykset sekä herätysliikkeet nousivat teksteissä esiin. Tekstien taustalla oli ainakin osin pelko yhteiskunnan maallistumisesta.
Kansallisarkiston ylitarkastaja Satu Sorvali väitteli viime syksynä Turun yliopistossa kulttuurihistorian oppiaineesta 1890-luvun kireästä keskusteluilmapiiristä sanomalehtien yleisönosastoilla. Hänen väitöskirjansa aihe oli Sapenpurkua ja sanasotia. 1800-luvun lopun suomalaislehdistön ärtynyt tunne- ja keskustelukulttuuri. Lähdeaineistona oli kymmenen suomen- ja ruotsinkielistä sanomalehteä eri puolilta Suomea.
SORVALIN MUKAAN lehdissä tapahtunut kansalaiskeskustelu mahdollisti osallistumisen yhteiskunnalliseen kehitykseen. Vaikka aikakautta leimasi edistyshalu ja kehitysusko, ei muutos tapahtunut ilman ärtymyksen tunteita ja tarvetta näiden tunteiden ilmaisuun.
1800-luvun lopulla yhteiskunta alkoi kehittyä aiempaa kovemmalla vauhdilla. Yhteiskunnan kehittyessä Suomessa syntyi paljon uusia liikkeitä ja ajatuksia. Samalla vanhanaikainen sääty-yhteiskunta oli muuttumassa kansalaisyhteiskunnaksi, jossa ihmiset vaikuttivat itse omaan elämäänsä. 1890-luvulla myös venäläistämistoimet kiristyivät ja työväki alkoi järjestäytyä.
Kansalaiset kirjoittivat yleisönosastoille ja osallistuivat keskusteluun 1890-luvulla eri tavoin. Samaan aikaan sanomalehtien määrät ja levikit kasvoivat.
– Tämä liittyi siihen, että luku- ja kirjoitustaitoisten ihmisten määrä kasvoi. Melkein puolet suomalaisista osasi vuosisadan vaihteessa kirjoittaa. Lukutaito levisi kaikille yhteiskunnan tasoille, Sorvali kertoo.
VAIKKA YLEISÖNOSASTOJA ei ole tutkittu paljon, on niillä kuitenkin pitkä historia. Ne levisivät ulkomailta ensin ruotsinkielisiin lehtiin ja myöhemmin 1800-luvun lopulla suomenkieliseen lehdistöön. Lehdissä julkaistiin myös yleisöltä peräisin olevia maaseutukirjeitä. Niissä oli kuitenkin enemmän kyse tiedonvälityksestä maan eri osista.
Sorvalin mukaan ärtyneisyys näkyi yleisönosastokirjoituksissa esimerkiksi huutomerkkeinä, tekstin harvennuksena sekä normaalien kohteliaisuuksien puuttumisena. Rajanveto tulkinnassa ei ollut aina helppoa, mutta noin kolmasosa kaikista kirjoituksista ilmaisi tällaisia tunteita.
Sorvalin väitöskirjan perusteella nimettömiä ja nimimerkkien kanssa julkaistuja tekstejä oli noin 70 prosenttia kaikista kirjoituksista. Kaikki eivät voineet ilmaista ärtymystä samalla tavalla, vaan eniten ärtymyksen esiin tuomista siedettiin keskiluokkaisilta miehiltä.
Erityisesti naisiin liittyviä aiheita ei ollut nimettömissäkään teksteissä, sillä naisten ei ollut sopivaa ilmaista ärtymystään julkisesti. Lehdissä näkyi kuitenkin lukutaidon laajeneminen, sillä myös työväenluokalta tulleita kirjoituksia oli paljon.
LEHDISSÄ KÄYTIIN kiivasta keskustelua esimerkiksi herätysliikkeisiin liittyvistä aiheista. Lehtiä tarkastellessa huomaa, että luterilaiset papit arvostelivat toisiaan ja seurakunnan luottamushenkilöitä eri aiheista Wiipurin sanomissa, Uudessa Suomettaressa ja Päivälehdessä vuonna 1895 epäviisaista kirjoituksista, väärästä opista, hävyttömyydestä, häväistyksestä, omantunnon epähienoudesta sekä tekopyhyydestä.
– Eniten kirkolliset aiheet näkyivät Uudessa Suomettaressa, joka oli hyvin suurilevikkinen valtakunnallinen lehti, Sorvali sanoo.
Myös kirkollisissa asioissa suhtautuminen kiistakirjoituksiin vaihteli. Kirjoituksissa korostettiin ärtymyksen hillintää, mutta lopulta näkemyksiä ilmaistiin varsin avoimesti. Usein aiheet koskettivat hyvinkin arkisia asioita, kuten seurakuntien työntekijöiden tehtäviä tai kirkkomusiikkia. Välillä aiheet herättivät voimakkaitakin tunteita.
– Osa kirjoittajista kaipasi yhtenäistä kirkkoa ja koki julkisen kiistelyn pahaksi. Osa taas ajatteli, että näistä asioista oli hyvä keskustella julkisestikin.
Hengellisissä julkaisuissa erotettiin Sorvalin mukaan oikeutetuksi koettu pyhä viha ja kielletyksi koettu syntinen maallinen viha. Ensimmäinen oli vihaa Jumalan puolesta, jälkimmäinen taas liittyi henkilökohtaisiin asioihin.
– Joissain teksteissä korostettiin, että Jeesuskin oli kiivas, mutta oikealla asialla.
Päivälehdessä kaivattiin 17.12.1895 sovinnollisten pappien aikaa:
”Kristillinen sowinnollisuus on poissa, rakkaudenopin wiralliset julistajat owat unohtaneet, että joskin he woiwat turwautua siihen, että heikkoja ihmisiähän hekin owat, on heidän welwollisuutensa olla edes julkisessa esiintymisessään esimerkkinä muille kristillisyydessä.”
SORVALI VERTAA kirjoituksia nykyajan lehtien kommenttipalstoihin. Tekstit erosivat nykyisistä lehtien mielipidekirjoituksista nimettömyyden ja erilaisen kirjoitustyylin takia.
Myös tuon ajan lehdissä tehtiin valvontaa, sillä kaikkia tekstejä ei julkaistu ja kirjoituksia lyhennettiin toimituksissa. Toimittajat selittivät kirjoituksia lähettäneille lukijoille esimerkiksi kirjoituksen hylkäämisen syitä. Teksti saattoi olla liian hyökkäävä tai oikeusjuttujen pelko saattoi olla hylkäämisen syynä.
– 1890-luvun lopun keskustelua ja tunnekulttuuria ei voi verrata suoraan nykypäivään, mutta näissä on samanlaisia piirteitä. Herkkä loukkaantuminen henkilökohtaisista ja kollektiivisista asioista on yhteistä. Kunniantunto tuntuu olevan edelleen herkästi uhattuna, Sorvali pohtii.
Vaikka nykyisin ollaan huolissaan sosiaalisen median vihaisista teksteistä, on samantapaista ilmiötä ollut Suomen historiassa aiemminkin, esimerkiksi juuri 1900-luvun taitteessa. Myös yleisönosastokirjoitusten perusteella keskustelu oli tällöin nykyistä aggressiivisempaa.
Sorvalin mukaan 1800-luvun lopulla todettiin, että lehdistöllä oli valtaa riitakirjoitusilmiön ylläpitämisessä, kun se julkaisi näitä kiistakirjoituksia. Lehdistö kuitenkin tunnusti oman vastuunsa asiassa. Tästä syystä toimittajat pohtivat erilaisia ratkaisuja tilanteeseen. Ratkaisuiksi esitettiin yhteistyön lisäämistä, nimettömien kirjoitusten vähentämistä, hyvän keskustelukulttuurin edistämistä sekä kasvattamista lähdekriittisyyteen.
Ilmoita asiavirheestä