Luvian eläkkeelle jääneen kirkkoherran Tapio Seppälän työssäjaksamisen lähteitä ovat olleet innostus ja riittävä lepo sekä armo: oikeus palvella epätäydellisenä. Häntä harmittaa, että Sanan kirkko on muuttunut tietokoneiden kirkoksi.
Seppälä haaveilee siitä, että kirkko ja seurakunnat kehittäisivät omaa hallintoaan enemmän hengellisenä yhteisönä kuin valtion tai kuntien pienoismallina.
Kuka olet? Milloin jäit eläkkeelle? Kuinka pitkän työrupeaman teit kirkon palveluksessa?
Olen Tapio Seppälä Luvialta. Jäin eläkkeelle huhtikuun alussa 2014. Kirkon palveluksessa ehdin olla vajaat 38 vuotta. Kuopiossa palvelin yli neljä vuotta – ensin vt. I kappalaisena Tuomiokirkkoseurakunnassa ja ylimääräisenä apulaisena Männistössä. Länsi-Porin kappalaisena palvelin yli kahdeksan vuotta. Loput ajasta olin Luvialla kirkkoherrana, yli 25 vuotta. Rauman rovastikunnan lääninrovastin tehtävää hoidin yli 20 vuotta.
Kerro lyhyesti itsestäsi ja työurastasi
Olen Hattulasta syntyisin ja Hämeenlinnan lyseossa kouluni käynyt. Jo teininä olin aktiivi sekä teinikunnassa puheenjohtajana että kristillisessä teinitoiminnassa eri tehtävissä. Opiskelin Helsingin yliopistossa teologiaa. Silloinkin olin aktiivi niin TYT:ssä kuin Hämäläisosakunnassa ja myös HYY:ssä.
Työurani kohokohtana pidän kutsumusta käsittelevän synodaalikirjan kirjoittamista. Kirkolliskokouksessa olen ollut vuodesta 1999 alkaen ja jatkan siellä edelleen. Kirkkohallituksen täysistunnon pappisjäsenenä toimin nyt nelivuotiskautta, joka alkoi vuonna 2012.
Olen toiminut kirjoittajana ja kolumnistina sekä maallisissa että hengellisissä lehdissä yli 30 vuoden ajan, mm. Kirkon tiedotuskeskuksen hartauskirjoittajana kuusi vuotta ja Satakunnan Kansan kolumnistina vajaat 14 vuotta. Pappisliiton valtuustossa olin kaksi kautta.
Avioliitto on jatkunut 42 vuotta. Meillä on kolme aikuista tytärtä ja neljä lastenlasta. Olen hyväntahtoinen körttiläinen, joka yrittää vaikuttaa kaikkeen.
Minkälainen koulutus sinulla on? Kuinka hyvin se antoi eväitä työelämään?
Muodollinen koulutus on teologian maisterin tutkinto. Pastoraalin lisäksi olen käynyt pitkät kurssit kirkon yhteiskunnallisesta työstä ja kulttuurin puolelta. Olin myös koulutettavana, kun kirkossa pidettiin ensimmäisiä kokeiluluonteisia johtamistaidon kursseja.
Kaikenlainen osallistuminen järjestöelämään on ollut välttämätön peruskoulutuksen lisä. Näillä eväillä on ollut hyvä tehdä työtä. Välillä teknisessä osaamisessa on ollut puutteita.
Mikä on ollut työurasi vaikein paikka?
Työuran vaikeimpia paikkoja ovat olleet lääninrovastin valmistavat tutkinnat, joissa on pitänyt selvittää kollegoiden tekemisiä. Tuskalliselta on tuntunut myös työntekijöiden irtisanominen tai poispistäminen muulla tavalla. Fyysisesti raskainta oli synodaalikirjan kirjoittaminen keskellä kesää ja yötä päivää. Verisuonia katkeili silmistä.
Mikä oli erityisen mukavaa työssäsi?
Olen kirjoittanut, että papin ammatti on maailman visionäärisin ammatti. On kutsuttu puhumaan elämän suurimmista kysymyksistä täydellä palkalla. Se on sanomattoman hienoa.
Toinen hieno puoli on perusseurakuntatyö, jota olen tehnyt koko ajan. Elämän koko kirjo kaikessa värikkyydessään ja syvyydessään on ollut läsnä työssäni.
Millaiset muistot ovat jääneet vahvimpina mieleen?
Minusta on ollut hienoa nähdä monenlaisten työtovereiden erilaiset tavat tehdä työtä – silti saman Herran palveluksessa. Erilaisuus ei estä ystävyyttä eikä huumoria. Liikuttavalta on tuntunut saatu apu, kun itse olen ollut kovassa stressitilanteessa.
Mitkä olivat työsi hyvät ja huonot puolet?
Hyvät ja huonot puolet ovat melkein samoja. Olen korostanut papin kutsumusta ja siihen liittyvää kokonaisvaltaisuutta. Se tarkoittaa, että elämässä on ainakin itselle suuri tehtävä. Se antaa intoa. Toisaalta se tarkoittaa, että työ ei ole muusta elämästä irrotettu osa. Siitä on seurannut alituisen vastuun tunne melkein yötä päivää. Esimerkiksi sukulaiset ja harrastukset ovat joutuneet sopeutumaan työn ehtoihin. Pappikin tarvitsisi hieman omaa elämää.
Mistä ammensit voimaa työssä jaksamiseen?
Jaksaminen lähtee innosta ja levosta. Innostus tulee kutsumuksesta, että Taivaan Isän valtakunnassa tarvitaan lahjojani. Siitä saa voimaa, että uskoo olevansa tarpeellinen.
Toinen voiman lähde on mahdollisuus levätä. Se voi olla penkkiurheilua, kävelyä toreilla ja turuilla tai hiljentymistä omissa oloissaan. Kolmantena tulee vielä armo, oikeus palvella epätäydellisenä.
Miten kirkko on muuttunut työssäoloaikanasi?
Kirkko on muuttunut entistä voimakkaammin Sanan kirkosta tietokoneiden kirkoksi, jossa erilaisilla ”ohjelmilla” säädellään seurakuntien elämää. Suunnittelun arvostus on osittain nitistänyt maanläheisen elävyyden. Tietokoneet ovat vahvistaneet seurakuntien byrokratiaa.
Toisaalta kirkko on ryhtynyt arvostamaan niitä asioita, joiden puolesta nuoret 60- ja 70-luvuilla toimivat. Kirkko ei ole enää niin maailmaa vierova eikä pidättyvä kuin pappisurani alkuvaiheessa. Diakonian arvostus on lisääntynyt koko ajan. Samoin kirkko nauttii arvostusta globaaleissa asioissa. Kirkon ulkomaanapu ja lähetystyö pääsevät julkisuuteen paremmin kuin ennen.
Mihin suuntaan toivot kirkon ja oman työalasi kehittyvän?
Kirkon korkea kynnys tai kasvottomuus pelottavat. Toivon, että tulevaisuuden seurakunnat voisivat olla taivaallisen rakkauden ja inhimillisen lämmön yhteisöitä. Yksi tunnuslauseistani on: ”Taivaankokoinen rakkaus, ihmisenkokoinen seurakunta.”
Kirkkoherroille toivon mahdollisuutta olla hengellisiä johtajia, joilla on myös tehtävään liittyvää valtaa, kuten oikeus toimia seurakuntaneuvoston puheenjohtajina. Haaveilen, että kirkko ja seurakunnat kehittäisivät omaa hallintoaan enemmän hengellisenä yhteisönä kuin valtion tai kuntien pienoismallina.
Minkä viisauden haluaisit jättää kirkossa työskenteleville?
Jeesuksen kysymyksen opetuslapselle: ”Olenko minä sinulle rakas?”
Onko joku esimies jäänyt mieleesi erityisen hyvänä urasi varrelta? Miksi?
Paavo Kortekangas nuorena piispana Kuopiossa osoitti nuorelle kloppipapille sellaista luottamusta, että se hämmentää vieläkin. Tiedotuksen saralla hän halusi avoimempaa kirkkoa, joten sain seurakuntavaalien osalta toteuttaa hiippakunnallisesti uutta viestintästrategiaa, jolloin nimettömien vaaliliittojen taustat kerrottiin. Vaalin tulos merkitsi jotain muuta kuin yksittäisiä valittuja.
Mitä harrastat? Mitä teet eläkeläisenä?
Synodaalikirjani nimi ”Kestääkö kutsumus?” vaikuttaa edelleen. Jatkan sananpalvelijana, mutta eläkeläisen vapaudella. Aion edelleen huutaa ringettematseissa. Kirjoittamista en jätä. Sukulaisiin pidän enemmän yhteyttä. Voi olla, että valokuvaus lisääntyy ja dekkareitten lukeminen. Yhteys etäällä oleviin ystäviin vahvistuu. Lastenlapsia näen enemmän.
Kuva: Tuuli Seppälä