”Joska se jokapäivä pruukattaisiin, että Bibliast jotaki luettaisiin, yöluguis ja huomenveisuis, niin paramin Jumalan edes seisois.”

Näin kirjoitti Mikael Agricola vuonna 1551 julkaisemassaan Psalttarissa, joka sisältää kaikkien psalmien suomennoksen. Agricola toivoi, että keskiaikainen tapa viettää päivittäisiä rukoushetkiä psalmilukuineen elpyisi.

Agricola oli Turun piispa ja raamatunkääntäjä. Hänen pyrkimyksensä oli rohkaista papistoa ja kirkkokansaa lukemaan Jumalan sanaa rukoillen. Agricolan rukouskirja on tästä elävä esimerkki.

Sain tutustua suomen kielen dosentti Osmo Nikkilään. Hän tutki vanhaa suomen kieltä, myös Agricolan tekstejä. Niiden parissa hän teki kielitieteellisiä oivalluksia. Psalmi 23 oli käänteentekevä.

”Muistan, kuinka innostunut olin, kun huomasin, että todella tämä pitää paikkansa. Agricola käyttää vain ”n” – suffiksia yksikön nominatiivissa, muissa ”ni – päätettä. Esim. Herra on minun paimenen…

Mutta kun olin tästä päässyt selville, luin koko Psalmin ilman mitään possessiivisuffiksia semmoisenaan aivan kaikessa rauhassa moneen kertaan. Huomasin kuinka tästä Psalmista: Herra on minun paimenen – kuinka siitä virtasi minuun mahdottoman leppoisa hyvä rauha. Jollakin lailla huomasin, että näiden hakemieni muotojen takana on sittenkin Jumalan teksti, joka kertoo vielä paljon enemmän, josta saan paljon enemmän.

Tähän Psalmiin olen myöhemminkin monta kertaa palannut ja saanut siitä voimaa ja lohtua. Tämä on myös lohtuni tällä hetkellä.”

Kielitieteellisen oivalluksen lisäksi Jumala salli tutkijan ymmärtää Sanan todellisen tarkoituksen. ”Uskon äidinkieli” on kätkettynä äidinkieliseen Raamatun sanaan.

Sana avautui ja merkitsi sitä mitä se lupasi.

Luetaan Ps. 23 vuorolukuna.

Mitä sinuun virtaa tästä Psalmista tänään? Luetaan vielä toisen kerran!

Paimen-teema on hyvin tuttu Raamatun lehdillä. Paimentolaiskansan elämässä tämä oli jokapäiväistä ja kaikille jo lapsuudesta lähtien tuttua. Näin oli myös suomalaisessa kulttuurissa esi-isiemme aikaan. Lasten tehtävänä oli usein aloittaa työelämää paimentamalla kesäisin kotitilan lehmiä metsälaitumilla.

Kyllä me kaupunkilaisinakin vielä ymmärrämme näitä vanhoja vertauskuvia. Me emme palaa nyt pohdiskelemaan vanhaa maatalouskulttuuria, vaan etsimme raamatullista jumalakuvaa näiden vertauskuvien kautta.

Vanhan testamentin profeetat näkivät, että Jumala itse on kuin Hyvä Paimen, joka johdattaa kansaansa.

Minä kaitsen itse lampaitani ja vien itse ne lepäämään – näin sanoo
Herra Jumala. Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta

harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan

uupunutta, ja vahvat ja lihavat minä pidän kurissa. Minä kaitsen

laumaani niin kuin sitä tulee kaita.

(Hesekiel 34)

Psalmi 23 kuvaa Jumalan olemusta ja vuorovaikutussuhdetta ihmisen kanssa.

Eikä ainoastaan kuvaa, vaan tekee sen eläväksi todellisuudeksi Pyhän Hengen kautta – missä ja milloin Jumala sen hyväksi näkee.

Jumala tekee itsensä tunnetuksi hyvien pelastustekojensa kautta.

Hän vie vihreille niityille… Hän johdattaa vetten ääreen… Hän virvoittaa sieluni… Hän ohjaa oikeaan…

Tähän asti rukoilija teitittelee Jumalaa. Elämän käännekohdissa ja ahdistusten keskellä jumalasuhde muuttuu läheiseksi ”sinutteluksi.”

Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään

pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua

kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.

Kristittyinä luemme Psalmissa 23 keskeisiä linjauksia raamatun ydinsanomasta.

Kun Herra vie meidät ”vetten ääreen…” – me ymmärrämme sen viittaavan pyhään kasteeseemme.

Kun Hän ”kattaa pöydän vihollisiemme silmien eteen…” – me ymmärrämme sen viittaavan Pyhään Ehtoolliseen. Ehtoolliseen liittyy kehotus: ”antakaa toisillenne anteeksi”. Meitä kehotetaan olemaan aloitteentekijöitä anteeksi antamisessa.

Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin.

Mutta miten antaa anteeksi, kun oma malja on täynnä ja elämä tukossa. Tai elämän kuppi on kokonaan kaatunut. Jäljellä on vain särkynyt saviruukku.

Anteeksianto on pyyteetön teko. Ei se takaa sitä, että toinen muuttaisi tapansa tai peräti muuttuisi toisenlaiseksi. Kaunaisuuden ja koston kierteenkin anteeksiantamus katkaisee vain omalta puolelta. Mutta antaessasi anteeksi saat kokea sisäisen vapautuksen. Elämän olosuhteet eivät välttämättä muutu, mutta oma itsesäälisi hälvenee, katkeruutesi sulaa ja itsesyytökset vaimenevat. Ehkä eivät hetkessä, mutta vähitellen.

Psalmi 23 avautuu viimeisessä jakeessaan kohti iankaikkista elämää. Psalmi liittyy Ilmestyskirjan näkyyn:

Karitsa, joka on valtaistuimen edessä, kaitsee heitä ja vie heidät

elämän veden lähteille, ja Jumala pyyhkii heidän silmistään kaikki

kyyneleet.

Nousemme nyt tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme tämä taivasnäky silmiemme edessä! Katse on suunnattuna kotiin päin!