Hiekkalaatikolla leikkivä lapsi pysähtyy leikissään. Hän kohottaa päänsä ja etsii silmillään äitiä. Missä äiti? Katse ei heti löydä äitiä ja pienen kasvoille kohoaa hätääntynyt ilme. Kun silmät tavoittavat äidin, lapsi rauhoittuu ja leikki jatkuu.
Junan saavuttua asemalaituri täyttyy ihmisistä. Nuori on vastassa ystäväänsä. Ohi kulkevasta ihmisjoukosta hän etsii tuttuja kasvoja, hymyä, silmiä. Ystävää ei näy ja mieli tulee levottomaksi. Onko sattunut jotakin? Kun ystävä viimein saapuu, nuoren kasvot sulavat hymyyn.
Temppelissä kulkee ihmisiä, nuoria ja vanhoja, perheitä lapsineen. Vanha mies seuraa katseellaan kulkijoita. Toiset menevät rukoilemaan, toiset uhraamaan laissa määrättyä uhria. Yhtäkkiä vanhuksen kasvot kirkastuvat. Hän lähtee kulkemaan kohti pariskuntaa, jolla on sylissään pieni lapsi.
Ihminen kaipaa yhteyttä toiseen ihmiseen. Iän myötä kaipauksen kohde vaihtelee. Toinen viihtyy itsekseen paremmin kuin toinen, mutta tavalla tai toisella elämässä elää kaipaus toisen ihmisen yhteyteen. Missä yhteys on uhattuna, siellä levottomuus nousee mieleen. Mitä nyt? Kuinka minun käy?
Yhteyden kaipuu on hyvin olennainen osa ihmisyyttä. Yhdessä toimien ihmiskunta on maapallolla elänyt ja elämäänsä kehittänyt ja jatkuvasti kehittää. Mutta jatkuvasti yhteys on uhattuna ja jatkuvasti se säröilee niin kansojen, ihmisryhmien kuin yksityisten ihmisten välillä.
Kuukausi sitten elimme vielä juhla-aikaa, jouluaikaa. Vietimme joulua, Jeesuksen syntymäjuhlaa, koska Jumala näki, että yhteytemme on vajavaista. Ihmisten keskinäinen yhteys rakoilee ja ennen kaikkea yhteys Jumalaan on särkynyt.
Siksi hän lähetti oman Poikansa rakentamaan yhteyttä, yhteyttä Jumalan ja ihmisten välille ja ihmisten keskinäistä yhteyttä.
Jumala lähetti Jeesuksen rakentamaan ja ohjaamaan ihmisiä hyvään elämään, siihen hyvään elämään, jota jokainen sisimmässään kaipaa ja etsii. Opettaessaan Hyvästä Paimenesta Jeesus sanoi elämänsä tarkoituksesta: ”Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän.” (Joh. 10: 10)
Tämä kynttilänpäivä muistuttaa vielä joulun ihmeestä, lapseksi syntyneestä Jumalasta. Jumalan Poika syntyi Marian ja Joosefin lapseksi. Maria ja Joosef tahtoivat kasvattaa esikoistaan uskonnollisten säädösten mukaan. 40 päivän kuluttua lapsen syntymästä he tulivat temppeliin uhraamaan kaksi kyyhkystä.
Tällä lakisääteisellä, uskonnon perinteisiin kuuluvalla matkalla tapahtui tuo ihmeellinen kohtaaminen, josta päivän evankeliumi puhuu. Vanha mies, joka yllättäen tunnisti Jeesus-lapsen luvatuksi Messiaaksi, Jumalan lähettämäksi, oli nimeltään Simeon.
Hän oli odottanut pitkään, vuosikausia, ehkä koko elämänsä profeettojen lupaamaa Lohduttajaa, Pelastajaa. Vuodet vierivät. Mitään ei tapahtunut, mutta Simeon jaksoi odottaa. Odotuksen kestävyydessä toteutui profeetta Jesajan lupaus: ”Kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman.” (Jes. 40: 31)
Simeonin uskollisuus odotuksessa on meille suureksi rohkaisuksi. Jumala on luonut sydämiimme hänen tuntemisensa ikävän ja kaipauksen. Tällä ikävällä ja kaipauksella Jumala tahtoo elämäämme ohjata. Tätä kaipausta emme saisi torjua, unohtaa eikä vähätellä, vaikka Jumala ei heti näyttäisi meille itseään ilmoittavan.
Epäuskonkin keskellä meidän tulee pysyä uskollisesti rukouksessa ja Jumalan ja hänen Poikansa tuntemisen odotuksessa.
Odotus on ihmisen osa. Odotuksen me osaamme. Mutta mitä me odotamme?
Lapsi odottaa pääsevänsä isän ja tai äidin syliin. Nuori odottaa pääsevänsä sylistä pois. Pääsevänsä vanhemman otteista irti. Nuori odottaa mopokorttia, autokorttia, vapautumista, oman elämän avautumista. Aikuinen odottaa työssä kehittymistä, etenemistä, varallisuuden kasvua, lapsia, lastenlapsia, toisten ymmärrystä, lomaa, vapaa-aikaa, terveyttä, eläkkeelle pääsyä jne…. Odotukset ovat monet. Tärkeät ja vähemmän tärkeät odotukset menevät helposti sekaisin.
Rippikoulu on yksi elämänvaihe, jossa elämän moninaisuutta pyritään hahmottamaan ja pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää.
Omassa rippikoulussani oppikirjana oli kristinoppi, joka opetti tärkeimmästä odotuksen aiheesta näin: “Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia.”
Kuinka me tämän elämämme kalleimman asian jaksamme muistaa ja sen tuntemisen odotuksessa pysyä?
Simeon tunnisti Jeesus-lapsen kaikkien temppelissä kulkevien joukosta Pyhän Hengen opastuksella. Pyhän Henkensä kautta Jumala ilmoitti Simeonille, että tuo nuori nainen kantaa nyt odotettua Messiasta. Pelkästään omin silmin Simeon ei olisi Jeesusta löytänyt.
Meidän tilanteemme on aivan sama kuin Simeonin. Omin silmin, oman järkemme varassa emme Jeesusta löydä. Hän hukkuu ihmisjoukkoon, elämän moninaisten haasteiden ja virikkeiden joukkoon.
Tämän avuttomuutemme Jumala on nähnyt ja siksi hän on antanut meille Pyhän Henkensä oppaaksi ja suunnan näyttäjäksi. Henkensä kautta hän säilyttää meissä odotuksen ja kaipauksen Jeesuksen puoleen, että me hänen tuntemisessaan joka päivä kasvaisimme, oppisimme Jeesuksen tuntemaan niin läheisesti kuin Simeon tunsi, kun hän sai ottaa Jeesus-lapsen syliinsä.
Jumala tahtoo opettaa meitä tuntemaan Jeesusta parhaana ystävänämme.