Kumman mukaan?

Fariseus ja publikaani rukoilemassa temppelissä. Tuttu kertomus. Se ärsytti kuulijoita, ja niin oli tarkoituskin. Jeesus kertoi tarinan heille, jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita. Nasaretilaisen johtopäätös oli vastaansanomaton: toinen rukoilija lähti temppelistä vanhurskaana, toinen ei. Kumpikin meni kotiinsa.

Kumman mukaan sinä olisit lähtenyt? Olisitko mennyt mieluummin fariseuksen vai publikaanin kotiin?

Monen tekee mieli sanoa: ”publikaanin tietenkin”. Hän on kertomuksen hyvä hahmo myös Jeesuksen mielestä. Silti: odotapa kuitenkin hetkinen ja harkitse vielä kerran, mitä vaihtoehdot tosiasiassa merkitsevät.

Fariseuksen vai publikaanin kotiin?

Koti on paikka, jossa ihmisen on lupa olla sellainen kuin hän on todellisuudessa. Elämä käy kovin raskaaksi, jos kotona pitäisi esittää muuta kuin mitä on. Niin oli fariseuksenkin kohdalla. Muualla hän oli kuitenkin julkihurskas. Kaikki näkivät, kun hän paastosi tai maksoi osan tuloistaan temppelin rahastoon. Kaikki katsoivat, kun hän asettui temppelin etuosaan, seisoi ja rukoili itsekseen, äänettä. Jumala kuitenkin tiesi, mitä fariseuksen mielessä liikkui.

Jeesus puki fariseuksen ajatukset sanoiksi: ”Jumalani, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut”. Ja keitä nuo muut olivatkaan: rosvoja, huijareita, huorintekijöitä ja vähäisiä ihmisiä kuten publikaani. Lähtisitkö sinä fariseuksen mukaan ja astuisitko hänen kotinsa ovesta sisään? Olisit silloin itseään kelvollisena pitävien seurassa ja elämäsi julkisivu säilyisi säröttömänä.

Publikaanin seurassa olisi toisin. Hän jäi seisomaan taemmas temppeliin. Häntä hävetti eikä hän rukoillessaan kyennyt nostamaan katsetta kohti taivasta, kuten tapana oli. Publikaani löi rintaansa, avasi suunsa ja pyysi armoa. ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”, hän sanoi. Katolisessa perinteessä on seurattu publikaanin tapaa näihin päiviin asti. Synnintunnustuksessa seurakuntalainen takoo rintaansa kolmasti ja tunnustaa tehneensä syntiä ”omasta syystään, omasta syystään, omasta suuresta syystään”.

Lähtisitkö sinä publikaanin matkaan ja menisit hänen kotiinsa? Olisit silloin kartettujen ja väheksyttyjen seurassa. Niiden, jotka aivan todellisesti ovat rikkoneet lähimmäistään ja Jumalaa vastaan. Publikaani ahneena verovirkailijana, joka sai laittaa omaan taskuunsa osan verotuloista. Sinä omine synteinesi, mitä lienevätkään. Ja samalla syntisenä, joka tunnustaa virheensä ja laiminlyöntinsä Jumalan ja ihmisten edessä ja anoo armahdusta. Lähtisitkö publikaanin mukaan ja hänen kotiinsa?

Terve suhde kotiseutuun

Vietämme täällä Seinäjoella tänä viikonvaihteena kotiseutupäiviä. Kysymys kodista ja kotiseudusta onkin miettimisen arvoinen. Kotiseutu voi olla paikka, jossa on syntynyt, tai yhtä hyvin se paikka, jossa asuu ja jonka kokee omakseen. Tuolle paikkakunnalle elämä vain on asettunut, ja sen vuoksi sitä kutsutaan kotiseuduksi. Siihen liittyy monia myönteisiä muistoja, perinteitä, historiaa ja ennen kaikkea ihmiset, joiden kanssa elämä on jaettu ja yhdessä rakennettu. Kotiseutuun liittyvät myös kipeät muistot ja selviytymisen kokemukset.

Kotiseudun arvostamista on myös terve kriittisyys. Sitä publikaanin esimerkki tähdentää. Suomi on täynnä hyviä kotiseutuja, joilla on samalla omat varjopuolensa. Ne tulee tunnistaa. Jos koko ajan vain hehkutetaan oman kotipaikan erinomaisuutta ja jos kaikki, mitä tapahtuu, nähdään ylivertaisen myönteisenä, niin silloin todellisuus vääristyy. Käy kuten fariseukselle, joka ajatteli mielessään: en ole sellainen kuin muut. Varmuus omasta vanhurskaudesta johti toisten väheksyntään.

Kodin ja kotiseudun hyvinvoinnin yksi edellytys on siinä, että kykenemme ottamaan vastaan muukalaisia ja vieraita. Fariseuksen kodissa vieraan olisi ollut raskasta käydä. Isäntä olisi asettanut korkeat laatuvaatimukset tulijalle. Vähäisiä, puutteellisia, eri tavoin ajattelevia ja toisenlaista arvomaailmaa edustavia ei olisi toivotettu tervetulleiksi. Publikaanin kodissa olisi ollut helpompaa. Syntisten joukkoon näet mahtuu muutama lisää, kunhan vain rehellistä itsetutkistelua ei unohdeta.

Kuinka tarpeellista se onkaan, että kotimme ja kotiseutumme ovat avaria muualta tuleville. Lakeuskin on vetovoimainen vain silloin, kun se ottaa tulijat avosylin vastaan, sallii heidän asettua omanlaisinaan asumaan ja iloitsee siitä panoksesta, jonka tulijat tarjoavat uuden kotiseudun rakentamiseksi. Muukalaisen hyvässä kohtelussa piilee siunauksen siemen.

Seurakunta kotina

Kristillisessä perinteessä myös seurakuntaa kutsutaan kodiksi. Kun ihminen kastetaan, hänet liitetään Jumalan perheväkeen. Seurakunta on hänelle Jumalan syli ja hengellinen kasvupaikka. Ajatuksena on, että kristittynä ei voi elää ilman yhteyttä toisiin kristittyihin. Kristillinen kirkko on kotiseutu, jossa hengellinen elämä Jumalan läheisyydessä voi toteutua.

Kirkon tulevaisuudelle entistä tärkeämpää on, että seurakuntamme ottavat lämpimästi ja hyväksyen vastaan uudet tulijat. Kunpa asenteemme olisivat sellaiset, että muuttajat löytäisivät seurakunnan omaksi hengelliseksi kodikseen. Tämä on mahdollista vain, jos annamme tulijoille henkistä tilaa ja mahdollisuuksia osallistua. Ja tulee meissä olla myös valmiutta muutokseen. Emme saa vaatia vain sitä, että tulijat sopeutuvat meille tuttuun ja turvalliseen.

Toinen tehtävämme on huomata ne kotiseudun ihmiset, joille seurakunta on jäänyt etäiseksi. Kasvava lähetyskenttä on keskuudessamme. Yhä enemmän on niitä, jotka eivät enää tunne Kristusta, ja niitä, jotka eivät vielä tunne häntä. Miten osaisimmekaan toimia niin, että nämä tutut ja tuntemattomat löytäisivät paikan seurakunnan elämässä?

Luulen, että meidän on otettava esikuvaksemme publikaani, joka tutkisteli itseään. On varottava sitä, että meistä tulee sisäänpäin lämpiävä yhteisö, jonka seurassa olo on ahdas ja joka karkottaa tulijat pois. Emme saa unohtaa, että Kristus on tullut maailmaan syntisiä eikä hurskaita varten. Jos näin on, silloin meidän on itsekin suostuttava olemaan syntisiä – niitä, jotka pysyvät totuudessa, lyövät rintaansa ja anovat armoa.

Taivaan kotiin

Kristillisessä perinteessä on toinenkin paikka, jota kutsutaan kodiksi. Taivas on päämäärämme ja perimmäinen kotiseutumme. Sen kaipuu elää meissä. Jossain elämän vaiheessa tuo kaipuu kasvaa ja alamme irtautua maallisesta kotiseudusta. Omat seutumme käyvät vieraiksi ja sydän tähyää toisaalle.

Taivaskaipuu kertoo ihmisen halusta palata sinne, mistä hän on tullut. Jumalan luoma kaipaa Luojansa ja Lunastajansa luokse. Taivaan koti on kaikkien kotiseutujen joukossa aivan erityinen paikka. Siellä on tilaa publikaaneille ja muille syntisille, jopa parannusta tekeville fariseuksille. Riittää kun sanomme: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” Aamen.