1.
”Raskas työ vaatii raskaat huvit.” Niinhän sitä sanotaan. Sillä tavoin nivotaan mainiosti yhteen ”elatuksen murheet” ja ”päihtymys ja juoppous”, joista Herra Jeesus puhuu päivän evankeliumissa.
Tehdään siis ensin viikko töitä niin, ettei ehditä kunnolla edes nukkua. Onhan kotona perhe ja pankilta paljon velkaa. Mutta vaikka se sitten vähän maksaakin eikä maksakaan tahdo jaksaa, vedetään kaiken raatamisen vastapainoksi viikonloppuna pää täyteen.
Niin oli varsinkin siihen aikaan, kun Suomen vielä nuori valtio täytti viisikymmentä vuotta ja minä olin kansakoulupoika. ”Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, se on semmoinen työmiehen lauantai”. Niin veisasi muuan surullisenkuuluisa laulaja, ennen kuin raskaan työn raskaat huvit saivat hänetkin saaliikseen.
Sittemmin, ruumiita ja sieluja rikkoneiden sotien siirryttyä kauemmas menneisyyteen, elämä Suomessa on siistiytynyt. Niinhän sitä kahden vuoden päästä kunnioitettavat sata vuotta täyttävältä itsenäiseltä valtiolta voi odottaakin. Nurkissa örveltävät Alkon asiakkaat ja linja-auton takapenkillä tupakansavussa korkattu lauantaipullo ovat vaihtuneet siivompaan huvitteluun samalla, kun työviikot ja -vuodet ovat lyhentyneet ja elintaso noussut. Töitä tehdään ja juomat nautitaan sisätiloissa, ja lisäksi usein kumpaakin kerrallaan kohtuullisemmin kuin puoli vuosisataa sitten.

2.
Silti moni tekee yhä vielä pitkää päivää, viikkoa ja vuotta ja myös ulkona, sateessa ja tuulessa. Toisilla taas ei ole töitä ollenkaan. Silloinkin voivat elatuksen murheet altistaa päihtymiselle ja juoppoudelle – murhe siitä, että rahat eivät riitä ja että leipä loppuu. ”Tuikku murheeseen”, sanotaan.
Mutta myös toisin päin voi käydä. Se lienee normaalimpi tila ainakin meille kristityille.
Tarkoitan sitä, että pullo pysyy kokonaan kiinni, kuten Suomessa ennen oli uskovien parissa tavallista ja taitaa olla usein yhä vielä. Tai sitten alkoholinkäyttö on sellaista, että iloisessa seurueessa voisi näkymättömänä vieraana ihan hyvin olla Herra Jeesus itse. Ei ryypätä eikä keikuta kännissä, ei juopotella eikä turmella terveyttä, vaan nautitaan kohtuudella ja kiittäen Jumalan lahjoista.
”Päihtymys ja juoppous” eivät tässä tapauksessa ole ongelma, mutta ”elatuksen murheet” voivat olla. Eikä kyse ole aina vain siitä, että töitä on, jos ylipäätään, vain pätkittäin ja huonolla palkalla, ja silloin, kun niitä on, niitä on liikaa; ei vain siitä, ettei enää millään jaksaisi tehdä töitä, ei ainakaan niin paljon kuin nuorena ja niin kuin kaikki yhä odottavat; ei vain siitä, ettei vanha pää tahdo oppia enää uusia asioita, mutta kaikki muuttuu koko ajan; ei vain siitä, että on niukkaa ja tiukkaa. ”Elatuksen murheet” voivat olla myös aivan päinvastaisia: ettei elämään mahdu mitään muuta kuin enemmän ja enemmän työntekoa ja aina vain korkeampia tavoitteita ja samalla jatkuvasti nousevaa palkkaa, haastavaa, mutta palkitsevaa uraa ja sen myötä karttuvaa omaisuutta. ”Elatuksen murheita” voivat tällöin olla myös ne positiiviset asiat, jotka pyörivät mielessä aamusta ehtooseen ja vähän yölläkin ja toimivat tekosyinä tehdä töitä myös silloin, kun pitäisi levätä ja lähteä kirkkoon.
3.
Se on paha virhe. On virhe luulla, että menestyksen kierre välttämättä jatkuu aina vaan, kun vain tekee vieläkin pidempää päivää ja jaksaa olla innostunut ja positiivinen, mutta unohtaa sen, minkä joku toinen yrittää hukuttaa viinaan: että se päivä yllättää sellaisen, joka ei sitä odota eikä osaa millään tavoin valmistautua siihen. On paha virhe ajatella, että ”ehtiihän sitä kirkkoon sitten, kun on eläkkeellä”. Voi olla, ettei eläkepäiviä koskaan tule eikä ylipäätään aikaa, joka antaisi tilaisuuden miettiä myös ikuisuusasioita kaiken työnteon ja juhlimisen ohella. Voi olla, että se päivä on jo huomenna tai ehkä tänään.
Niinpä me, vaikka arvostamme kovaa työntekoa ja annamme myös huvituksille niille kuuluvan sijan, ajattelemme nyt niitä ajatuksia, jotka tahtovat hukkua työn ääniin ja hauskanpidon meteliin. Ajattelemme niitä viettäessämme yhtä aikaa maallista juhlaa eli Suomen valtiollisen itsenäisyyden päivää ja hengellistä juhlaa eli 2. adventtisunnuntaita. Meidän maallinen ja taivaallinen isänmaamme kohtaavat tänään, ja me kysymme, kummalla niistä on ensimmäinen sija elämässämme. Kysymme myös, kumpi niistä kestää ja on ikuinen, kumpi taas yksi Jumalan ajallisista, mutta myös katoavista lahjoista ja tehtävistä.
4.
Vastauksen ensimmäiseen kysymykseen tuntee lopulta Jumala, joka tuntee perin pohjin sinut ja minut. Hän tietää, mikä on elämämme ykkösasia silloinkin, kun itse saatamme luulla toisin. Vastaus toiseen kysymykseen on sen sijaan helppo. Tiedätte sen jo varmasti muutenkin. Luetaan se silti Raamatusta, jossa Heprealaiskirjeen kirjoittaja luettelee monta uskon esikuvaa ja sanoo sitten:
”Uskossa nämä kaikki kuolivat eivätkä luvattua saavuttaneet, vaan kaukaa he olivat sen nähneet ja sitä tervehtineet ja tunnustaneet olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Sillä jotka näin puhuvat, ilmaisevat etsivänsä isänmaata. Ja jos he olisivat tarkoittaneet sitä maata, josta olivat lähteneet, niin olisihan heillä ollut tilaisuus palata takaisin; mutta nyt he pyrkivät parempaan, se on taivaalliseen. Sentähden Jumala ei heitä häpeä, vaan sallii kutsua itseään heidän Jumalaksensa; sillä hän on valmistanut heille kaupungin.” (Hepr. 11:13-16)
5.
Mutta joku ”kaupunki” kristityillä on silti myös täällä ajassa ja vaivassa. Maan päällä vaeltaessaan hän on aina jonkin maallisen esivallan alainen. Se ei kuitenkaan välttämättä ole hänen synnyinmaansa hallitus. Kristityn esivalta ei aina puhu samaa kieltä, jota tämä puhuu kotonaan.
Mutta missä kristitty elääkin, siellä hänen on oltava solidaarinen sille maalle ja kaupungille, jonka esivallan alainen hän on. Näin Jumala sanoo profeetta Jeremian kautta Baabelin pakkosiirtolaisuuteen viedyille Vanhan liiton kansan jäsenille:
”Ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne.“ (Jer. 29:7)
Jos Herra puhuu näin niille Vanhan liiton uskoville, jotka on väkisin riistetty heidän omasta maastaan ja jotka heidän vihollisensa ovat vastoin heidän tahtoaan asuttaneet vieraalle maalle, mitä Hän sanookaan niille Uuden liiton kristityille, jotka ovat vapaaehtoisesti, koulutuksen ja työn perässä tai puolison mukana muuttaneet muualle! Asua ja menestyä voi muuallakin kuin siinä kylässä tai korttelissa, jossa syntyi ja kasvoi isoksi. Myös viihtyä voi jopa toisessa maassa ja maanosassa, johon Herra omansa johtaa.
(Ja tosiaan: nyt on puhe ”kaupungista”, niin kuin usein silloin, kun Raamattu puhuu ihmiselle sopivasta asuinpaikasta. Silmämääränä ei olekaan punainen mökki vaaran rinteellä ja järven rannassa, niin kuin kansakoulun aapisessa, vaan kaupunki. Kaupunki on Raamatun maailmassa normaali, hyvä ja turvallinen paikka olla ja elää. Ja sen kaupungin menestystä, jossa asutaan, kristityn siis pitää harrastaa eli olla osa sitä ja toimia, niin kuin siinä kaupungissa ja maassa kansalaisen pitää toimia.)
6.
Kristityllä voi siis olla sekä se kotiseutu, johon hän syntyi ja jolla hän kasvoi, jonka kieltä ja murretta hän puhuu, jonka huumoria hän ymmärtää ja jossa ruoka ja juoma maistuvat tutuilta, että toinen kotiseutu, joka sekin on tullut tutuksi ja rakkaaksi. Myös sen kieltä hän ymmärtää ja rakastaa sen maisemaa ja pitää siellä asuvista ihmisistä ja ruoasta, jota siellä syödään. Kristityllä voi olla useampi maallinen kotiseutu ja jopa useampi kotimaa, vieläpä yhtä aikaa.
Mutta voiko ihmisellä olla myös useampi isänmaa täällä maan päällä? Se on kysymys, joka kiinnostaa meitä Suomen itsenäisyyspäivänä.
Ilmeisesti voi. Sillä niin kummalliselta kuin se ehkä tuntuukin, moni sellainen, joka on elämässään asunut useammassa maassa ja kotiutunut myös syntymäkotiseutunsa ulkopuolelle, kokee ”isänmaallisia tunteita” muulloinkin kuin oman syntymämaan kansallislaulun kajahtaessa. Voi olla, että ne tunteet ovat voimakkaampia ja syvempiä silloin, kun salossa liehuu siniristilippu ja Maamme-laulu soi. Silti myös ne toiset tunteet ovat totta.
7.
Mistä tämä kertoo? Siitäkö, että monen kotimaan kristityt ovat huonoja suomalaisia? Ehkä niin – tai sitten ei. Se riippuu siitä, kuinka ”suomalaisuus” määritellään.
Mitä lopulta on olla suomalainen tai myös jonkin muun maan kansalainen? Mitä on ”kansallinen identiteetti”? Sillä sitä me tänä itsenäisyyspäivänä muistamme ja juhlimme sen ohella, että kiitämme laillisesta esivallasta, rauhasta ja vapaudesta, josta nautimme.
Rauhaa ja vapautta me kuitenkin, kuten sanottu, voimme kokea myös muualla kuin syntymämaassamme. Mutta mitä on olla ”suomalainen”?
Se on jotakin, mikä ei nouse meidän olemuksemme kovasta ytimestä eikä pääty meidän valtiomme eikä edes kieliryhmämme rajoille jääden elämään ja olemaan siinä kuin yksinäinen kalliosaari keskellä rannattoman meren myrskyjä. Paremminkin suomalaisuutta voisi luonnehtia monitahoiseksi suhteeksi toisiin samanlaisiin kansallisiin identiteetteihin, kansoihin, maihin ja kieliryhmiin. Suomalaisuus on kyllä kaikessa moninaisuudessaankin, joka liian usein unohdetaan, omanlaisensa tapa olla olemassa samaa kieltä puhuen ja yhteistä historiaa muistaen. Sitä se on kuitenkin osa sitä yhdistävien suhteiden verkkoa joka sitoo meidän suomalaisuutemme monin eri tavoin niin ajassa kuin paikassakin – historiallisesti, kulttuurisesti, kielellisesti, poliittisesti, taloudellisesti, mutta myös uskonnollisesti – toisiin ”solmuihin” samassa ”verkossa”.
Ilman näitä yhdistäviä suhteita meitä ei olisi emmekä osaisi pitää itseämme ”suomalaisina”. Ne tekevät meille mahdolliseksi myös liikkua tässä verkossa menettämättä omaa suomalaisuuttamme, mutta kokien silti sen identiteettiä muodostavat suhteet myös toisista näkökulmista käsin.
Emme ole suomalaisina aution saaren asukkaita, jotka maamme menettäisi tai me maamme samalla hetkellä kun lähtijöiden vene jättäisi kotirannan. Me vain soudamme naapurisaarelle, joka on näköetäisyydellä omastamme, ja heilutamme sieltä, uudesta kotimaastamme, niille, jotka ovat jääneet sille saarelle, jolla synnyimme ja kasvoimme.
8.
Opimme siis, että kristitty on sidottu siihen esivaltaan, jonka alaisena hän kulloinkin elää, kunhan samalla muistamme, että tämä alamaisuus on sidottu Jumalan ilmoitettuun tahtoon. Sen yli esivaltakaan ei saa kävellä, eikä sitä saa totella, jos se käskee jotakin, minkä Jumala on kieltänyt. Ei saa totella sittenkään, jos esivalta on suomalainen.
Näemme myös, että myös vieraan esivallan alaisuudessa kristitty voi säilyttää kansallisuutensa, joka seuraa häntä silloinkin, kun hän asuu muualla. Se on osa häntä, vaikka hänellä olisi toisen maan passi ja hän viihtyisi hyvin uudella kotiseudullaan.
Suomalainen kristitty voikin olla kotonaan monessa eri paikassa Jumalan suurta maailmaa ja sillä tavoin katsella myös suomalaisuuttaan eri näkökulmista käsin. Samalla hän huomaa, että olemme kristittyinä myös omassa isänmaassamme lopulta outoja ja vieraita. Olemme muukalaisia silloinkin, kun olemme eläneet koko ikämme syntymäpaikkakunnallamme siitä ja isänmaasta vastuuta kantaen, puhumattakaan niistä, jotka ovat muuttaneet muualle ja asuneet kauan siellä joko sinne jääden tai lopulta takaisin palaten.
Kristityllä voi täällä maan päällä olla monta kotikaupunkia. Hän voi asua monessa valtiossa ja toimia monen esivallan alaisuudessa. Mutta vaikka hän rakastaisi Suomen pientä kansallisvaltiota kotinaan eikä koskaan astuisi jalallaan muulle maaperälle, hänellekin maallinen isänmaa on vain Jumalan ajallinen lahja ja Häneltä hetkeksi saatu tehtävä Hänen ”vasemman kätensä”, Hänen maallisen hallintonsa alaisuudessa.
Sillä kristityn todellinen, lopullinen isänmaa on muualla. Edes Suomen itsenäisyyspäivää emme vietä oikeassa isänmaassamme. Olemme vielä matkalla sinne.
9.
Vaikka meillä siis olisi metrien syvyiset juuret isänmaamme peruskallion halkeamissa, olemme silti Suomessakin tietyllä tavalla vieraita ja outoja. Ja muukalaisuutemme tunne kasvaa sitä mukaa, kuin kansallinen kulttuurimme irtaantuu kristillisen uskon vaikutuspiiristä. Sama koskee koko Eurooppaa.
Kristillinen perintö on kyllä usein ymmärretty väärin. Sitä on myös käytetty väärin. Silti Raamatun maaperältä ponnistaen on Suomea ja Eurooppaa rakennettu.
Mutta rakennetaanko enää? En tiedä. Minusta näyttää, että olemme jo pitkällä Jumalan sanasta luopumisen tiellä. Ymmärrämme siitä jotakin, kun ajattelemme viime viikon uutiskuvia. Niissä itseään ”isänmaallisina” pitäneet huutokuorolaiset kantoivat kylttiä, jossa maan kristityksi tunnustautuvaa pääministeriä nimitettiin sielujen murhaajan nimellä.
10.
Niin menkäämme siis hänen tykönsä ”ulkopuolelle leirin”, hänen pilkkaansa kantaen; sillä ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme. (Hepr. 13:13-14)
Näin kehottaa meitä Jumalan sana. Meillä on täällä vain tilapäisiä asuinpaikkoja, ovat ne sitten isänmaassamme tai muualla. Kaikki ne haihtuvat kuin öinen sumu tai varjo auringon noustessa, kun Jumalan niille antama aika päättyy ja uusi alkaa.
Ei Suomen itsenäinen valtiokaan ole ikuinen. Se on vain yksi niistä hyvistä ajallisista lahjoista ja vaativista tehtävistä, joita Jumala meille matkan varrella jakaa.
Ikuinen isänmaamme on ”ylhäällä” ja vasta tulossa. Salatulla tavalla se on jo nyt uskossa luonamme sanan ja sakramenttien kautta. Kerran sen kuitenkin näemme taivaallisena Jerusalemina, joka laskeutuu keskellemme ja jonka porteista pyhät päästetään sisälle ainoaan ikuiseen kaupunkiin. Vasta siellä ollaan lopullisesti perillä. Vasta siellä on todellinen isänmaa.
11.
Ja nyt, kaiken sen keskellä, mitä koemme, on äärimmäisen lohduttavaa ja turvallista tietää, että oikea, ikuinen Isänmaa on olemassa. Eikä se ole vain jossakin kaukana ja tavoittamattomissa, vaan Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme, jo murtautumassa tänne maailman hädän, kaiken muuttuvan ja ahdistavan keskelle.
Sillä ahdistustahan maailmassamme riittää. Aikaamme leimaa pelko. On eletty kauan rauhassa ja hyvinvoinnin alati kasvaessa. Nyt kuitenkin tuntuu, että elämän ulkoiset tukirakenteet alkavat natisten ja kirskahdellen murtua. Eikös vain taas joku ruostunut pultti katkennut ja rautainen tukijalka notkahtanut?
Maassamme on lama. Kysytään, riittääkö töitä. Riittääkö rahaa työttömille ja sosiaaliturvaan?
Samaan aikaan maailmalla soditaan. Ilmastonmuutos etenee. Vedestä alkaa olla pula. Pakolaisia on miljoonittain liikkeellä ja tulossa ja tullut jo kymmenin tuhansin Suomeen saakka.
Minne me kaikki tulijat majoitamme? Niin kysyvät nekin, jotka oikean kristityn tavoin mielellään auttavat hädänalaisia.
Toiset taas ovat pelon vallassa. Pelätään muukalaisia ja tauteja ja rikollisuutta, joita heidän uskotaan tuovan tullessaan. Pelätään terrorismia, joka ei katso valtioiden rajoja. Pelätään naisten koskemattomuuden puolesta.
12.
Eivätkä nämä pelot kokonaan aiheettomia olekaan. Ne kuitenkin kohdistuvat suurimmaksi osaksi niihin, jotka itsekin pelkäävät ja pakenevat sotaa ja hävitystä etsien turvaa edes jostakin tässä turvattomassa maailmassa, jolla ei näytä olevan toivoa eikä tulevaisuutta.
Tulijoiden joukossa on kyllä myös pahoja ihmisiä. Heitä on kuitenkin myös meidän parissamme. Pahuutta ei voi torjua jättämällä avuttomat rajapuomin toiselle puolelle. Toisaalta kaikkia maailman hätää kärsiviä emme me suomalaiset pysty pelastamaan. Helppoja ratkaisuja ei ole. Ei ole.
13.
Niin – tänä 2. adventtisunnuntaina ei ole vaikea nähdä Herran Jeesuksen puhuvan meidän ajastamme samaan aikaan, kun Hän puhuu niille, jotka kohta joutuivat todistamaan Jerusalemin valloitusta ja temppelin tuhoa, silmitöntä väkivaltaa Jerusalemin asukkaita kohtaan, heidän murhaamistaan ja orjuuttamistaan. Sillä näitä samoja asioita tapahtuu juuri nyt lähellä sen ajan hävityksen tapahtumapaikkoja. Eikä Jerusalemkaan ole täysin turvassa.
”Ja on oleva merkit auringossa ja kuussa ja tähdissä, ja ahdistus kansoilla maan päällä ja epätoivo, kun meri ja aallot pauhaavat. Ja ihmiset menehtyvät peljätessään ja odottaessaan sitä, mikä maanpiiriä kohtaa; sillä taivaitten voimat järkkyvät.”
Näin Herra Jeesus puhuu päivän evankeliumissa. Mutta mitä Hän sanoo meille, jotka mekin kauhuissamme katselemme näitä lopun ajan merkkejä?
”Mutta kun nämä alkavat tapahtua, niin rohkaiskaa itsenne ja nostakaa päänne, sillä teidän vapautuksenne on lähellä.”
Rohkaiskaa itsenne! Nostakaa päänne! Teidän vapautuksenne on lähellä!
Se on Jeesuksen sanoma meille ja kaikille kristityille. Se ei vie meitä syvemmälle pelkoon eikä vihaan, vaan tuo meidät sieltä ylös ja ulos uskon, toivon ja rakkauden valoon. Ja sitä valoa meidät on kutsuttu kantamaan eteenpäin. Meidät on lähetty viemään armon ja toivon sanomaa pelkäävän ja pakenevan maailman keskelle.
14.
”Katsokaa viikunapuuta ja kaikkia puita. Kun ne jo puhkeavat lehteen, niin siitä te näette ja itsestänne ymmärrätte, että kesä jo on lähellä. Samoin te myös, kun näette tämän tapahtuvan, tietäkää, että Jumalan valtakunta on lähellä. Totisesti minä sanon teille: tämä sukupolvi ei katoa, ennenkuin kaikki tapahtuu. Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.”
Se sukupolvi, joka seisoi Jeesuksen ympärillä Hänen sanoessaan nämä sanat, näki niiden tapahtumien alkavan, joita kansat nyt pelkäävät. Nyt Jeesus sanoo meille, että kun kansat vapisevat ja muita pelottaa, me, Hänen omansa, näemme, että suvi on lähellä jo keskellä joulukuun pimeyden. Hän sanoo, että me olemme se pyhien suku, joka näki kerran kaiken alkavan ja joka ehkä hyvinkin pian saa nähdä myös sen kaiken täyttyvän.
Ja kun se kaikki täyttyy, maalliset isänmaat menettävät merkityksensä. Ehkä me taivaassakin puhumme monia eri kieliä, mutta ymmärrämme silti toisiamme. Varmasti me tuomme sinne omien kansojemme aarteet Jumalalle kunniaksi ja kaikille yhteiseksi iloksi. Mutta maalliset isänmaat, kaiken niissä olevan hyvän, mutta myös kaiken sen, mikä niitä uhkaa ja mikä niissä itsessään on pahaa, me jätämme taaksemme. Ne ovat ajallisia. Jumalan valtakunta on ikuinen.
Sen tähden, rakkaat kristityt: älkää peljätkö silloin, kun kaikki muut pelkäävät. Älkääkä edes tänään, Suomen itsenäisyyspäivänä, unohtako taivaallista isänmaata. Älkää myöskään hukuttako uskoanne elatuksen murheisiin tai hillittömään juhlimiseen. Valvokaa sen sijaan uskossa odottaen jouluna syntyvää jumalaista Lasta ja sitä viimeistä päivää, jolloin odotuksemme lopullisesti täyttyy – silloin, kun maallinen isänmaamme vaihtuu taivaalliseksi ja Kristus on kaikki kaikessa. Amen.