1.
„Sobald der Gülden im Becken klingt, im huy die Seel im Himmel springt”.
Tällainen oli kuuluisan anekauppiaan, dominikaanimunkki Johann Tetzelin mainoslause niihin aikoihin, kun Martti Luther Pyhäinpäivän aattona 1517 naulasi 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen. ”Kun raha kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa.” Se sai armollista Jumalaa kauan etsineen augustinolaismunkin, papin, Raamatun tutkijan ja professorin niinsanotun kupin lopullisesti kaatumaan nurin. Semmoisen armonkaupittelun oli loputtava!
Ei ole silti lainkaan varmaa, että Luther todella naulasi paperinsa kirkon oveen. Se sen sijaan tiedetään, että Lutherin 95 teesiä kuuluivat kirjeeseen, jonka hän tuolloin lähetti Mainzin ja Magdeburgin arkkipiispalle, Albrecht Brandenburgilaiselle. Ja kun tämä ei ottanut kirjeeseen kantaa, ei sellaisena korkeana herrana ehkä edes huomannut sitä tai mahdollisesti ajatteli vaieta sen kuoliaaksi, muutamat Lutherin ystävät julkaisivat teesit omin päin.
Loppu onkin sitten historiaa. Kahden vuoden päästä, jos Herra suo, varmaan Raumallakin vietetään jollakin tavalla reformaation, uskonpuhdistuksen, viisisataavuotisjuhlaa. Sillä vaikka myöhäiskeskiajan kirkossa oli jo kauan ollut pyrkimyksiä parantaa sen surkeaa tilaa ja vaikka Luther ei suinkaan ilmaantunut tyhjästä toimittamaan tätä työtä, koko läntistä kristikuntaa koskettaneen reformaation lasketaan silti alkaneen vuodesta 1517.
2.
Niin Jumala siis käytti suunnitelmiensa toteuttamiseen myös munkki Tetzeliä, mutta kovin eri tavalla kuin tämä itse kuvitteli. Vai mahtoiko hän kuvitella yhtään mitään? Voi olla, että häntä kiinnostivat vain tulot, joita hän itsekin sai tuottoisasta anekaupasta.
Se olikin kirkossa vähitellen kehittyneen kyseenalaisen käytännön surkein vääristymä. Niinpä aneitten kaupittelu kiellettiin pian uskonpuhdistuksen jälkeen, kun myös Rooman kirkko alkoi ryhdistäytyä.
Luterilaisia seurakuntia ei silloin kuitenkaan enää huolittu joukkoon. Eiväthän luterilaisillekaan riittäneet ne uudistukset, joita vuonna 1563 päättynyt Trenton kirkolliskokous hyväksyi tuomiten samalla luterilaisten toimittamia opillisia ja käytännöllisiä korjauksia. Myös oppi aneista jäi voimaan ja on itse asiassa yhä osa Rooman kirkon opetusta, vaikka aneiden kaupittelu kiellettiinkin.
3.
Elettiin aikaa, jolloin yhtäältä Roomalaiskatolinen kirkko ja toisaalta luterilaiset paikalliskirkot alkoivat vähitellen muodostua itsenäisiksi kirkkokunnikseen. Aivan aluksi ne eivät sellaisia olleet. Vielä luterilainen päätunnustus Confessio Augustana, joka saksankielisenä versiona luettiin Augsburgin valtiopäivillä vuonna 1530, puhuu vain ”meidän seurakunnistamme”, ei vielä mistään ”luterilaisesta” tai edes ”evankelisesta” kirkosta. Ylimpään maalliseen esivaltaan eli monikansallisen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan päämieheen, Kaarle V:een vedoten sen johdantosanoissa lausutaan näin:
Toivomme on, että niin kuin me elämme ja taistelemme yhden ainoan Kristuksen alaisina, me voisimme myös elää yhdessä ja yksimielisinä yhdessä ainoassa kristillisessä kirkossa.
Taustalla vaikutti silloin ajankohtainen Turkin sotajoukkojen uhka. Kyse oli kuitenkin myös teologiasta. Sillä lopuksi Augsburgin tunnustus toteaa:
Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme pääpiirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua. Koska näin on, niin ne, jotka vaativat pitämään meitä harhaoppisina, tuomitsevat kohtuuttomasti. Koko erimielisyyden kohteena ovat vain tietyt harvat väärinkäytökset, jotka ilman varmaa perustetta ovat päässeet pesiytymään seurakuntiin. Vaikkakin näissä asioissa esiintyy erilaisuutta, piispojen pitäisi osoittaa tässä lempeyttä, niin että he sen tunnustuksen perusteella, jonka juuri olemme esittäneet, osoittaisivat suvaitsevaisuutta meikäläisiä kohtaan.
4.
Vähän toistakymmentä vuotta oli kulunut Lutherin Teesien julkaisemisesta. Itsenäistä ”luterilaista” kirkkoa ei vielä ollut. Oli vain uskonpuhdistuksen aallon mukaansa tempaamia seurakuntia ja niiden edustajia. Oli vain heidän tunnustuksensa ja todistuksensa siitä, kuinka sitä sovellettiin käytännön seurakuntaelämässä heidän omalla vastuualueellaan. Meidän tuntemamme suuret luterilaiset kansankirkot vasta odottivat syntymistään.
Meistä nämä kirkot sen sijaan tuntuvat ikiaikaisilta instituutioilta. Suomessakin on ollut vuosisatojen ajan ja keskiajan kirkon jatkumona luterilainen kirkko. 300 vuotta sitten kaikkien oli pakko kuulua siihen. Ja vieläkin siihen kuuluu suurin osa kansasta.
Siitä huolimatta kysyn, tuntuuko meistä, ettei vuodesta 1530 ja ajasta sitä ennen puhuta vain menneisyyden tapahtumana? Tuntuuko, ettei kyse ole ainoastaan ajasta silloin, kun Rauman Pyhän Ristin kirkko oli uusi, vaan myös meidän ajastamme? Tuntuuko siltä meistä, kun Pyhän Marian seurakunta pakon edessä kokoontuu maallisissa tiloissa, koska Pyhän Ristin kirkko ja muutkin kirkoksi vihityt tilat on siltä suljettu? Tuntuuko siltä, kun seurakunnan pastorilta on Turun piispan määräyksellä otettu pappisoikeudet siinä yhteisessä kirkossa, johon useimmat tai ehkä kaikki meistä ovat kuuluneet ja johon moni kuuluu yhä, pastori mukaanlukien?
Emmekö siis myös me Pyhän Marian seurakuntana ja Lähetyshiippakuntana ole samantapaisella rajalla kuin Augsburgin tunnustajat aikoinaan tai Trenton kirkolliskokouksen päätösten tultua julki? – Emme ole vielä itsenäinen kirkkokunta. Olemme vain saman uskontunnustuksen ympärille kokoontuneista seurakunnista muodostunut hiippakunta. Se ei kuitenkaan kuulu eikä sitä suin surminkaan myöskään huolittaisi Suomen evankelis-luterilaiseen kansankirkon yhteyteen.
On niin kuin meille jatkuvasti sanotaan: olemme muotoutumassa omilla jaloillaan seisovaksi itsenäiseksi kirkoksi. Olemme ”kirkoksi kasvava kirkko”.
5.
Nyt kuitenkin palaamme päivän evankeliumiin. Se vie meidät ajassa vielä kauemmas kuin viidensadan vuoden taakse. Palaamme kahden tuhannen vuoden takaiseen Lähi-Itään. Silti tapahtumilla on liittymäkohtansa anekauppaan, munkki Tetzeliin, professori Lutheriin ja meidän tilanteeseemme.
Takana oli Kirkastusvuoren ihmeellinen kokemus. Nyt Jeesus ja opetuslapset palasivat Kapernaumiin. Näyttää siltä, että Jeesus asui siellä Pietarin tai oikeastaan Pietarin anopin kodissa. Ehkä Hänellä oli siellä oma huone käytössään.
Siellä he ovat, kun oveen koputetaan. Talon isännän virkaa toimittava Pietari menee avaamaan.
Ovella on pari vaativan näköistä miestä. He ovat temppeliveron kantajia. Ehkä Pietari oli kuitenkin oman veronsa jo suorittanut, sillä miehiä kiinnostaa erityisesti, maksaisiko myös Pietarin kotona majaileva kuuluisa rabbi Jeesus säädetyn maksun.
6.
Kyseessä ei ollut valtiollinen vero. Leevi Matteus ja Sakkeus hoitivat työtään muualla. Enemmänkin kyseessä oli kirkollisvero. Sillä näin oli Jumala Mooseksen kautta Israelille säätänyt:
”Kun sinä lasket israelilaisten lukumäärän – niiden, joiden on oltava katselmuksessa – niin jokainen heistä suorittakoon, heistä katselmusta pidettäessä, hengestään sovitusmaksun Herralle, ettei mikään rangaistus heitä kohtaisi, heistä katselmusta pidettäessä. Jokainen katselmuksessa oleva antakoon puoli sekeliä, pyhäkkösekelin painon mukaan, kaksikymmentä geeraa laskettuna sekeliin; puoli sekeliä olkoon anti Herralle. Kaikki katselmuksessa olevat, kaksikymmenvuotiaat ja sitä vanhemmat, antakoot tämän annin Herralle. Rikas älköön antako enemmän älköönkä köyhä vähemmän kuin puoli sekeliä, antina Herralle, maksaaksenne sovituksen hengestänne. Ja ota sovitusrahat israelilaisilta ja käytä ne palvelukseen ilmestysmajassa, että israelilaiset johdatettaisiin muistoon Herran edessä teidän henkenne sovitukseksi.” (2 Moos. 30:12-16)
8.
Temppelivero oli siis eräänlainen lunastusmaksu, joka suoritettiin vastineena aikuisten israelilaisten miesten hengestä. Varsinainen lunastus tapahtui temppelissä siellä toimitettujen uhrimenojen kautta. Kuten kuitenkin tiedämme, ne itsessään olivat voimattomia poistamaan kenenkään syyllisyyttä Jumalan edessä. Vaikutuksensa se saivat siitä, mihin ne vittasivat eli siitä lopullisesta uhrista, joka lopulta teki kaikki uhrit tarpeettomiksi eli Herran Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta.
Rahalla, jota Israelin seurakunnan jäseniltä koottiin, autettiin kyllä köyhiäkin, mutta sen avulla myös pidettiin muiden tulolähteiden ohella Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämää toiminnassa. Suorittaessaan temppeliveron eli kustantaessaan omalta osaltaan ne uhrit, joita Jumalan huoneessa toimitettiin, Israelin miehet maksoivat ”sovituksen hengestään”. Ja nyt Jeesukselta tivattiin, maksaisiko myös Hän tämän veron – Hän, jonka kuolema ja ylösnousemus lopettaisivat pelkkänä varjona ja tulevaisuuteen viittavana kuvana koko Vanhan liiton uhripalveluksen!
8.
Golgatan uhriin, Herramme voitolliseen ylösnousemukseen ja Jerusalemin temppelin hävitykseen päättyivät Vanhan liiton uhripalvelukset. Sitäkin merkillisempää on, että löydämme ajatuksen ”temppeliverosta” jälleen Uuden liiton piiristä myöhäiskeskiajan kirkosta. Tunnetaan myös ajatus temppelissä toimitettavasta sovittavasta uhrista. Jerusalemin temppeli oli ollut yli tuhat vuotta raunioina, mutta ajatus eli yhä tai jälleen messu-uhrin muodossa ja silloin rehottaneen anekaupan taustalla.
Aneiden myyminen oli syntisille annettu tarjous ostaa rahalla autuutta. Kaiken perustana oli kyllä Herran Jeesuksen sovituksen työ, eikä aneitten avulla voinut varsinaisesti ansaita itselleen paikkaa taivaassa. Niin olen ainakin ymmärtänyt. Aneitten avulla ja sitten siis myös niitä rahalla ostamalla saattoi kuitenkin helpottaa sitä pitkää ja tuskallista aikaa, joka keskiaikaisen käsityksen mukaisesti useimmilla kastetuilla oli kiirastulessa edessään. Niin uskottiin.
9.
Rooman kirkon piirissä opetetaan itse asiassa yhä vielä, että kuoleman jälkeisessä, puhdistavassa kiirastulessa poltetaan pois se kuona, joka ihmiseen on syntien tähden jäänyt siitä huolimatta, että ne on annettu anteeksi. Kiirastulen ajateltiin jatkavan sitä elämän uudistusta, jonka hyvinä tekoina, rakkauden ja elämän parannuksena on välttämättä seurattava uskosta. Niinpä esimerkiksi varkaan, joka on saanut tekonsa Jumalalta anteeksi, pitää myös palauttaa varastettu tavaran omistajalleen. Silti syntiselle saatettiin antaa tehtäväksi myös muita hyviä tekoja synnin ajallisten seurausten hyvittämiseksi.
Onnistuiko hyvittäminen, onnistuivatko parannuksen hyvät hedelmät? Eivät yleensä niin hyvin, ettei mitään puhdistettavaa enää jäisi ihmiseen. Elämän parannus jää useimmilta kristityiltä pahasti kesken. Sen tähden sen ajateltiin jatkuvan kuoleman jälkeen polttavassa, puhdistavassa tulessa. Vasta sen läpikäytyään kristitty saattoi odottaa lopullista vapauttavaa tuomiota, joka avaisi pelastetulle tien taivaaseen.
10.
Tai sitten olen ymmärtänyt jotakin väärin. Myönnnän, että olin hämmentynyt ja vähän neuvotonkin lähtiessäni tutustumaan näihin keskiaikaisiin oppeihin ja käytäntöihin, jotka ovat osittain yhä vielä todellisuutta roomalaiskatolisessa kirkossa. En uskalla väittää kertovani niistä lopullisen ja tyhjentävän totuuden. Pyydän sen tähden Jumalalta, etten väärillä tiedoilla turhaan revi rikki niitä heikkoja siltoja, joita meillä luterilaisina on myös siihen suuntaan kaikesta kristikunnan hajaannuksesta huolimatta.
Silti uskallan olettaa, että aneopin taustalla oli myös ajatus hyvistä töistä syntisen hyväksi luettuina ansioina. Niitä puolestaan oli edesmenneillä marttyyreilla ja muilla pyhillä enemmän kuin he itse niitä tarvitsivat. Niinpä niistä muodostui Kirkon käyttöön uskottu aarre, jota se saattoi käyttää nykyisten kilvoittelijoiden hyväksi. Kirkolla uskottiin olevan käytössään myös itsensä Herran Jeesuksen mittaamattomat ansiot.
Tämä pyhien ja jopa meidän Herramme ansioiden kiirastulen kärsimystä lyhentävä lukeminen syntisen hyväksi tapahtui aneen eli tiettyjen Kirkon määräämien hyvien tekojen yhteydessä. Sellaisia tekoja olivat esimerkiksi pyhiinvaellus tai tiettyjen rukousten lukeminen. Ne olivat ikään kuin osamaksu siitä, mistä Jumala antoi loput lahjaksi.
11.
Myös kirkossakäynti saattoi kuulua näiden aneiden piiriin. Ja kirkossa toimitettavan uhri, vähän niin kuin Vanhan liiton temppelissä, mutta verettömästi. Tarkoitan Pyhää Ehtoollista. Siihen aikaan ei nimittäin ainoastaan ajateltu, että ehtoollisessa Kristus itse tarjoaa ruumiissaan ja veressään syntisille osallisuuden Hänen täydellisestä uhristaan ristinpuussa, vaan että kirkko ja kristityt myös itse ansiota tuottavalla tavalla osallistuivat Kristuksen uhrin antamiseen ja ojentamiseen Isälle. (Näin asian ainakin ymmärsin sitä tutkiessani, vaikka taas joudun pyytämään, etten antaisi väärää todistusta lähimmäisistäni.)
Näyttää siis siltä, että tällä tavoin syntyi ajatus ansioita tuottavasta messu-uhrista. Siihen perustui sekin käytäntö, että papeille maksettiin siitä, että he omin päin ja yksinään toimittivat messua esimerkiksi vainajien hyväksi. Luterilaiset ovat sanoneet tällaisia toimituksia ”nurkkamessuiksi”, ja niitä, kuten koko messu-uhriajatusta vastaan Martti Luther nousi kiivaasti pitäessään silti itse ehtoollista, alttarin kallista sakramenttia, valtavan suuressa arvossa.
Sillä messu ei ole ansiollinen teko, vaan Jumalan suuri lahja ja Hänen tekonsa meitä kohtaan. Ihmisten teko se tosin on myös, mutta aivan tietyssä mielessä. En tarkoita vain sitä, että ehtoollisella pappi toimii Kristuksen nimissä, Hänen käsinään ja äänenään. Tarkoitan myös sitä, että ehtoolliseen sisältyy seurakunnan kiitosuhri. Antaahan se siinä, niin kuin koko messussa ja pitäessään seurakunnan elämää yllä, Jumalaa ylistäen Hänen hyvät maalliset lahjansa jaloimpaan mahdolliseen käyttöön, jossa leipä ja viini tai myöskään puhe ja musiikki voivat olla. Uhraahan seurakunta messussa myös ”niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät”.
Tämä seurakunnan kiitosuhri ei kuitenkaan sovita eikä hyvitä mitään. Se on kiitollinen vastaus siihen täydelliseen sovitukseen kaikista meidän ja koko maailman synneistä, jonka Jeesus kerran jo toimitti Golgatan ristillä. Siihen ei voi lisätä mitään, ja täysimääräisesti siitä myös jaetaan, kun leivästä ja viinistä Jumalan käskystä ja Hänen sanansa voimasta tulee Kristuksen tosi ruumis ja veri ja me tulemme niistä ja niissä Hänestä ja Hänen ansioistaan ja voitostaan osallisiksi.
12.
Keskiajalla asia kuitenkin ymmärrettiin vähän toisin – jos siis olen oikein ymmärtänyt. Ehtoollisen viettämisen itsessään ajateltiin olevan ansiollinen teko, ja tehtävään vihitty uhripappi osallistui myös omana ja koko seurakunnan tekona Kristuksen uhriin. Nykyisessä Rooman kirkossa tätä oppia selitetään joskus sellaisella tavalla, että luterilaisen ei ole mahdotonta yhtyä siihen. Mutta keskiajalla ehtoollisesta, jonka piti olla Jumalan lahja ansiottomille syntisille, tuli jollakin tavalla, tosin Kristuksen tekoon liittyen, mutta silti seurakunnan ansiollinen ja suorastaan sovitusta tuottava teko Jumalan edessä.
Ja jos nyt yhdistämme tähän ajatukseen sen tiedon, että munkki Tetzelin kokoamilla rahoilla rakennettiin Rooman Pietarinkirkkoa eli paikkaa, jossa myös toimitettiin sen ajan tapaan ymmärrettyä messu-uhria, näemme yhteyden Vanhan liiton temppeliveron ja sen käytännön välillä, jota vastaan Luther nousi. Niin kuin Vanhan liiton temppeliverolla tavallaan ostettiin osuus niihin uhreihin, joita toimitettiin temppelissä syntien sovittamiseksi, samoin ostamalla anekirjan sai lyhennetyksi omaa tai omaistensa kärsimystä kiirastulessa. Rahalla ostettiin osallisuutta pyhien tai jopa Herramme kärsimyksen ansioista. Ja sillä rakennettiin Roomaan kirkkoa, jossa toimitettiin messu-uhria elävien ja kuolleitten hyväksi, niin kuin temppeliverolla oli pidetty yllä Jerusalemin temppelin jumalanpalveluselämää.
13.
Tämä kaikki on kovin monimutkaista. Mahdanko itsekään ymmärtää, mitä puhun? Palaan sen tähden alkuun ja kysyn, onko ehkä myös siinä tilanteessa, jota päivän evankeliumi kuvaa, jotakin tuttua, jotakin meitä koskettavaa, eikä vain siinä, mitä tapahtui Wittenbergissä vuonna 1517 ja Augsburgissa vuonna 1530?
Sillä kuinka moni suomalainen mahtaakaan yhä maksaa „varmuuden vuoksi“ kirkollisveroa? „Että pitävät sitten papit minulle ainakin kauniit hautajaiset. Tai ehkä siitä on hyötyä, jos se Jumala on sittenkin olemassa ja jos on taivas ja helvetti, vaikken niihin oikein uskokaan.“
Onko kirkollisvero jonkinlainen lievennetty muoto keskiajalla ostetuista aneista? Palkataanko sillä pappeja uskomaan ja rukoilemaan minun puolestani? Odotetaanko sen auttavan minua viimeisellä hetkellä ja viimeisellä tuomiolla – „jos sellainen nyt mahdollisesti sattuisi olemaan totta?“
Entä onko uskovien maksama kirkollisvero heidän solidaarisuuden osoituksensa „isien kirkolle“, jossa halutaan pysyä toivoen raunioista nousevan uuden, entistä kauniimman temppelin? Onko se toive siitä, että kirkko hoitaisi köyhiä ja viettäisi oikeaa, puhdasta jumalanpalvelusta minunkin rahoillani? Ajattelemmeko, että „minun verorahani ovat korvamerkittyjä, ja niitä käytetään vain Jumalan tahdon mukaisiin asioihin kirkossa ja maailmalla“.
Mutta mitäs, jos käykin, kuten historioitsija Josefus kertoo käyneen juutalaisten temppeliverolle sen jälkeen, kun temppeli hajotettiin? Sitä ei rakennettu uudelleen, mutta veroa kerättiin edelleen. Nyt se kuitenkin tilitettiin Roomaan. Roomassa sillä kustannettiin roomalaisten ylijumalan, Juppiterin palvontamenoja Capitolium-kukkulalla. Israelin Jumalan sijasta kunnioitettiin maallisen valtion epäjumalien ruhtinasta ja rahoitettiin temppeliveron avulla hänen kulttiaan.
Mitä siis mahtaa tapahtua niillä kirkollisverorahoilla, joita minäkin maksan? Kustannetaanko niillä evankeliumin julistusta ja kristillistä laupeudentyötä, lähetystä ja diakoniaa vai sittenkin jotakin muuta? En kai minä ole rahoittamassa epäjumalanpalvelusta?
14.
Sielumme pelastus ei ole rahalla eikä millään muullakaan ostettavissa. Siitä on täysi hinta jo maksettu, eikä Capitoliumin, vaan Golgatan kukkulalla. Sen tähden rahalla voi kyllä saada monenlaisia hyviä asioita ja pitää myös seurakunnan elämää yllä, mutta pelastus on yksin Jumalan armoa meitä kohtaan Jeesuksessa Kristuksessa. Ajattelepa siis, mitä Hän itse sanoo päivän evankeliumissa:
Ja kun hän tuli huoneeseen, kysyi Jeesus häneltä ensi sanaksi: ”Mitä arvelet, Simon? Keiltä maan kuninkaat ottavat tullia tai veroa? Lapsiltaanko vai vierailta?” Ja kun hän vastasi: ”Vierailta”, sanoi Jeesus hänelle: ”Lapset ovat siis vapaat. Mutta ettemme heitä loukkaisi, niin mene ja heitä onki järveen. Ota sitten ensiksi saamasi kala, ja kun avaat sen suun, löydät hopearahan. Ota se ja anna heille minun puolestani ja omasta puolestasi.”
Jumalan armo ja syntien sovitus eivät ole ostettavissa. Jumalan lapset saavat kaiken lahjaksi taivaalliselta Isältään, koska Sana tuli lihaksi ja antoi itsensä täydelliseksi Uhriksi meidän puolestamme. Mitään ”temppeliveroa” ei enää tarvita. Jumalan armoa ei voi ostaa aneilla eikä kirkollisverotkaan kiltisti maksamalla – eikä tietysti myöskään antamalla runsaat kolehdit Pyhän Marian seurakunnalle. Nekin ovat kiitosuhri, eivät armon ostamista Jumalalta.
Silti Jeesus tuossa Vanhan ja Uuden liiton välisessä murrosvaiheessa vielä käski maksaa omastakin puolestaan vaaditun veron. Jeesus, joka itse oli koko maailman syntien sovituksen tuottava Uhri, käski maksaa omastakin puolestaan temppeliveron, ”ettemme heitä loukkaisi”.
Niin ajatellee moni meistä myös kirkollisveron suhteen. Kuulutaan kirkkoon, vaikka kirkolla ei ole enää mitään antaa meille. Maksetaan silti, ainakin nyt vielä.
Ja voi niin tehdä. Voi kuulua kirkkoon ja maksaa kirkollisveroa. Vai voiko? Sillä viimeistään sitten, kun temppeli hajotetaan ja veroja aletaan kerätä epäjumalien palvontaa varten, ei enää saa kuulua kirkkoon, joka niitä kokoaa. Sillä silloin se on muuttunut Saatanan synagogaksi ja Antikristuksen temppeliksi.
15.
Maallista esivaltaa emme voi koskaan paeta. Me elämme aina osana yhteiskuntaa, jolla on jokin, parempi tai huonompi, mutta silti järjestys, jonka avulla Jumala ikään kuin ”vasemmalla kädellään” ja joskus karulla tavalla pitää elämäämme sallituissa rajoissa. Tälle esivallalle meidän on oltava kuuliaisia niin kauan ja sikäli, kuin se pysyy Jumalan sille antamissa rajoissa eikä puutu omantunnon asioihin ja kunnioittaa myös muiden ihmisoikeuksia. Ja vaikka joutuisimme pakenemaan hirmuvallaksi muuttunutta esivaltaa tai toteamaan ettei se enää ole Jumalan asettama esivalta ja vaikka nousisimme taistelemaan sitä vastaan, olisimme siinä taistelussammekin jonkin maallisen esivallan alaisia ja toimisimme Jumalan asettamien järjestyksien asettamissa puitteissa.
Maallisesta esivallasta emme siis pääse eroon, vaikka haluaisimme sitä. Meidän on myös pitkälle kestettävä sen huonojakin tekoja ja päätöksiä. Niiden vastustamisenkin pitää tapahtua Jumalan antamassa järjestyksessä ja keinoin, joilla on Hänen siunauksensa.
Toisin on kirkollisen esivallan laita. Kirkollisesta esivallasta meidän on luovuttava silloin, kun se luopuu Jumalan sanasta ja oikeasta tunnustuksesta. Sillä Kirkossa Jumala toimii ”oikealla kädellään”, eikä Hänen ”oikean kätensä” toiminta ole salattua eikä karua. Se on ”rakkautta ja iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä” siinä kirkkaassa valossa, jossa Raamattu, Jumalan kirjoitettu sana, valaisee Jumalan perheväkeä, sen palvelusta ja vaellusta. Oikeassa Kirkossa keskuksena on Raamatun Jeesus, Jumalan Poika ja meidän Vapahtajamme ja Hänen tekonsa, eivät meidän tekomme Jumalan sovittamiseksi ja hyvittämiseksi.
Sillä niitä ei Jumala suostu ottamaan vastaan. Uhri on jo annettu. Ainoa, millä on merkitystä, on Kristuksen täytetty työ ja usko, jossa Hänen ansionsa puetaan meidän ansiottomuutemme ylle ja jossa me tulemme osallisiksi Hänen täydellisen uhrinsa ja voittonsa hedelmistä.
Sen uskon Jumala itse vaikuttaa Pyhässä Hengessään sanan ja sakramenttien kautta. Se sitten myös synnyttää rakkautta, toivoa, iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Ja missä Hän ja Hänen lahjansa ovat, siellä on myös oikea Kirkko, jonka jäsen kristityn pitää olla. Amen.