1.
”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, se ottaa vastaan minut; mutta joka ottaa vastaan minut, se ottaa vastaan hänet, joka on minut lähettänyt.”
Näin puhuu meille Herramme Jeesus.
Mutta kenet Jeesus lähettää luoksemme? Kenen myötä Hän ja Hänessä Jumala itse tulee tykömme?
Tosin Jumala on jo nyt lähellämme. Hän ei ole koskaan kaukana kenestäkään meistä. Näin puhuu P. Paavali ateenalaisille Apostolien tekojen mukaan:
Jumala, joka on tehnyt maailman ja kaikki, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu käsillä tehdyissä temppeleissä,eikä häntä voida ihmisten käsillä palvella, ikäänkuin hän jotakin tarvitsisi, hän, joka itse antaa kaikille elämän ja hengen ja kaiken. Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat, että he etsisivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilemalla hänet löytää – hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme, niinkuin myös muutamat teidän runoilijoistanne ovat sanoneet: ’Sillä me olemme myös hänen sukuansa’. (Apt. 17: 24-28)
Jumala on lähellä meitä kaikkia. Silti monelle Jumalaa hapuilemalla etsivälle Hänen läsnäolonsa on kokemusta Hänen poissaolostaan.
Kaikkein pelottavinta Jumalan läsnäolo onkin silloin, kun Hän kääntää meille selkänsä eikä kasvojaan. On kauheaa tietää Hänen olevan takanamme, aivan lähellä meitä, ikään kuin niskaamme hengittäen. Kun kuitenkin käännymme katsomaan taaksemme, emme näe mitään. Koemme jälleen vain Hänen poissaolevan läsnäolonsa. Ja edessämme on kylmä ja pimeä tyhjyys.
2.
Mutta kukaan ei pääse Jumalaa pakoon. Jumala on kaikkialla silloinkin, kun Hän ei ole missään. Ja kieltäessään Jumalan jopa jumalankieltäjä vahvistaa Hänen todellisuutensa. Näin kirjoittaa P. Paavali Roomalaiskirjeessään:
Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa, sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut. Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa, koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet (Room. 1:18-22)
3.
Niinpä Jumalan poissaoleva läsnäolo ympäröi myös agnostikon eli sellaisen nykyään kovin tavallisen ihmisen, joka ei kiellä Jumalaa, mutta ei myöskään usko Häneen. Agnostikko sanoo, ettei voi tietää, onko Jumalaa olemassa, muttei myöskään varmasti kieltää Hänen olemassaoloaan. Jumala kuitenkin on, ja Hänen läsnäolonsa lopulta murskaa myös agnostikon alleen. Kukaan ei voi olla puolueeton tarkkailija suhteessa Jumalaan, ei ainakaan silloin, kun seisomme kaikki yhdessä Jumalan tuomioistuimen edessä, kun viimeistä tuomiota jaetaan.
4.
Tästä aikojen lopusta kertoo Tuomiosunnuntai, jota kohti kirkkovuotemme on kääntymässä. Silloin luetaan kirkossa katkelma Matteuksen evankeliumin luvusta 25. Se on Jeesuksen kuvaus siitä, kuinka Ihmisen Pojan valtaistuimen eteen kootut ihmiset jaetaan vuohiin ja lampaisiin. Eikä jakoperusteena ole vain heidän suhteensa Jumalaan, vaan myös heidän suhteensa lähimmäisiin.
Viimeisellä tuomiolla nämä kaksi asiaa, yhtäältä Jumala ja ihminen, toisaalta Jumala ja ihmiset nivoutuvat yhteen. Tuomioistuimella ei istu Jumala siinä käsittämättömässä tuonpuoleisuudessaan, jossa Häntä ei voi nähdä eikä kohdata, vaikka Hän majesteettisessa pyhyydessään onkin kaikkialla läsnä. Tuomioistuimelle ei istu Jumala tavoittamattomassa kirkkaudessaan, vaan Hän, jota nimitetään Ihmisen Pojaksi.
Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista. (Matt. 25:31-32)
Herra Jeesus siinä on. Ihminen Jeesus siinä istuu – sellainen ihminen, jonka kasvot voi nähdä ja jonka äänen voi kuulla. Mutta silti siinä istuu itse Jumala, se Jumala, jonka kasvoja maailmankaikkeus pakenee. Tuomarin tuolilla istuu ihmisyyttä ja jumaluutta erottamatta ja sekoittamatta Jumala ja ihminen Jeesus Kristus.
5.
Ja nyt tämä ihmiseksi tullut Jumalan Poika kertoo Hänen valtaistuimensa edessä seisoville, että he ovat tietämättään tavanneet Hänet jo ennenkin. He olivat kohdanneet itsensä Jumalan niissä lähimmäisissä, joiden kanssa he elivät elämänsä.
Erityisesti he olivat kohdanneet Hänet niissä Jeesuksen pienissä veljissä ja sisarissa, jotka olivat maan päällä Hänen hengellinen ruumiinsa. Näissä kastetuissa Jumalan lapsissa, jotka olivat eläessään monenlaisen avun tarpeessa, tuomioistuimen edessä seisovat olivat kohdanneet itsensä Tuomarin. Niin tutkittavien usko Jumalaan ja heidän rakkautensa lähimmäisiin tai kummankin puute nivoutuvat yhteen heidän suhteessaan Jumalan Pojan pieniin veljiin ja sisariin. Toiset ovat tietämättään auttaneet ja hoitaneet Jeesusta, toiset taas jättäneet Hänet ilman apua.
Silti kummatkaan eivät ole tienneet kohdanneensa Herran Hänen vähimmissä veljissään ja sisarissaan. Lopulta ratkaisevaa on siis sittenkin usko, eivät siinä tarkoituksessa tehdyt hyvät työt, että ne auttaisivat niiden tekijää taivaan portilla.
Ratkaisevaa on usko, eivät hyvät teot. Mutta myös siitä on kyse, onko ’usko’ totta vain pelkkää kuvittelua. Onko ”usko” pelkkää uskottelua vai todellista ja elävää niin, että se tuottaa myös hyviä tekoja ja rakkautta avun tarpeessa oleviin lähimmäisiin näiden itsensä tähden eikä tekijän hyväksi?
6.
Tässä on siis puhe toisenlaisesta Jumalan kohtaamisesta ja läsnäolosta kuin siitä, joka meitä Hänen kaikkivaltiudessaan ympäröi. Jeesuksessa Jumala tuli ihmiseksi ja sillä tavoin paitsi meidän nähtäväksemme ja kuultavaksemme, myös alttiiksi yhtäältä meidän mielivallallemme, toisaalta vastaanottamaan rakkauttamme. Jumalan Poikaa hoidettiin vauvana Pyhän Marian rinnoilla, ja Hän leikki Pyhän Joosefin sylissä. Aikuisena Hänet naulittiin kirottuna ja kidutettuna ristille. Kuolemansa jälkeen Hänet kannettiin hellin käsin hautaan ennen Hänen riemullista ylösnousemistaan synnin ja kuoleman Voittajana.
Ja nyt, uskon kautta, Hän, Jeesus Kristus, ylösnoussut Herra, on Päänä yhdistynyt oman hengellisen ruumiinsa eli Kirkkonsa jäseniin. Sen tähden ei vain se, mitä Jeesukselle tapahtui kaksituhatta vuotta sitten, vaan myös se, mitä me teemme tai jätämme tekemättä Hänen pienille veljilleen ja sisarilleen, koskettaa Häntä itseään. Me teemme tai jätämme tekemättä sen Hänelle. Meidän rakkautemme tai välinpitämättömyytemme Herran omia kohtaan koskettaa myös Jeesusta itseään.
Niin on siis erityisesti silloin, kun on kyse uskovista osana Kristuksen hengellistä ruumista. Kuitenkin Jeesus jakaa ihmisyytensä myös muiden, vieläpä kaikkien ihmisten kanssa. Sen tähden se, mitä me teemme kenelle tahansa Jumalan kuvaksi luodulle ihmiselle, sattuu itseensä Jumalaan tai koituu Hänen kunniakseen. Lyömme Kristuksessa Jumalaa kasvoihin silloinkin, kun kohtelemme Hänen luomaansa ihmistä epäinhimillisesti, ja me kunnioitamme Häntä, kun rakastamme lähimmäisiämme.
7.
Näinkin siis Jumala on keskuudessamme ja tulee luoksemme. Tästä olemme viime viikkojen aikana kuulleet. Jeesus on esimerkiksi sanonut painokkaasti, että joka ottaa lapsen tykönsä Hänen nimeensä, se ottaa tykönsä Hänet.
Niin tapahtuu varsinkin silloin, kun otamme lapsen vastaan Pyhässä kasteessa. Hoitaessamme häntä hoidamme itseään Herraa, jonka hengellisen ruumiin jäsen lapsi on. Laiminlyödessämme näitä Hänen pienimpiä veljiään ja sisariaan laiminlyömme Häntä itseään. Siinä mielessä voimme pitää erityisesti lapsia ”Jeesuksen lähettiläinä”.
Heidät, niin kuin viime kädessä kaikki lapset, on lähetetty meidän hoidettaviksemme. Me hoidamme heitä ja heissä itseään Kristusta, joka jakaa ihmisyytensä myös uskosta osattomien lasten kanssa. Ja vaikka saamme heitä hoitaessamme lopulta itse enemmän, kuin koskaan voimme antaa, emme silti ole ensisijaisesti itse hoidettavina, kun hoidamme lapsia.
Samoin on laita muussakin rakkaudessa, jota osoitamme toisille: että vasta vastarakkaudessa, jota se herättää, voimme sanoa Herran Jeesuksen tulevan luoksemme auttamaan meitä. Ensin me autamme Häntä Hänen pienissä veljissään ja sisarissaan tai muissa köyhissä, heikoissa, sairaissa, nälkäisissä ja avuttomissa. Sitten Hän auttaa meitä heidän rakkautensa kautta.
8.
On kuitenkin myös sellaista Jumalan läsnäoloa ja Jeesuksen tulemista luoksemme, jonka suunta on toinen kuin siinä, josta on puhe Tuomiosunnuntaina. On sellaista Jeesuksen meidän tykömme tulemista, jossa ihan ensimmäiseksi autetaan ja rakastetaan meitä, ja vasta sitten me rakastamme ja autamme. Ja siitä on puhe tämän päivän evankeliumissa.
”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, se ottaa vastaan minut; mutta joka ottaa vastaan minut, se ottaa vastaan hänet, joka on minut lähettänyt.” Niin Jeesus sanoo. Eikä Hän nyt siis tarkoita niitä, jotka on lähetetty autettaviksi luoksemme.
Ollaan viettämässä viimeistä kertaa yhteistä juhlaa ennen Pitkänperjantain hirveitä tapahtumia. Yläsaliin on kokoontunut Jeesuksen läheisten ystävien ja Hänen valitsemiensa apostolien joukko. Jeesus asettaa Pyhän ehtoollisen.
Hän myös tekee jotakin, mitä opetuslasten on vaikea ymmärtää: orjan tavoin Hän, heidän Herransa ja Mestarinsa, pesee ystäviensä jalat. Näin Jeesus selittää asiaa omilleen:
Te puhuttelette minua opettajaksi ja Herraksi, ja oikein te sanotte, sillä se minä olen. Jos siis minä, teidän Herranne ja opettajanne, olen pessyt teidän jalkanne, olette tekin velvolliset pesemään toistenne jalat. Sillä minä annoin teille esikuvan, että myös te niin tekisitte, kuin minä olen teille tehnyt. (Joh. 13:12-15)
9.
Tästä kohdasta alkaa tämän päivän evankeliumi. Siinä Jeesus jatkaa: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: ei ole palvelija herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Jos te tämän tiedätte, niin olette autuaat, jos te sen teette.”
Jeesus puhuu tässä valitsemilleen apostoleille. Sana ”apostoli” puolestaan tarkoittaa lähetettyä ja lähettilästä. Apostolien kanssa Herra viettää ensimmäisen ehtoollisen. Sitten Hän jättää sen heidän vastuulleen ja tehtäväkseen Kirkossaan.
Apostolit ovat nyt velvoitetut toimimaan, niin kuin Hän, heidän Herransa ja Vapahtajansa toimii. Jeesuksen lähettiläiden pitää puhua ja toimittaa tehtävänsä Herransa nimissä ja Hänen edustajinaan. Ja sen tähden se, joka ottaa vastaan Jeesuksen lähettämän apostolin vastaan, ottaa vastaan Hänet itsensä.
10.
Niin tekivät ne Galatian seurakunnat, joille P. Paavali osoitti yhden niistä kirjeistä, jotka on meille tallennettu Uuteen testamenttiin. Kuulimme alttarilta siitä katkelman. Siinä Paavali sanoo näin:
Tulkaa minun kaltaisikseni, koska minäkin olen tullut teidän kaltaiseksenne, veljet, minä pyydän sitä teiltä. Ette ole minua mitenkään loukanneet. Tiedättehän, että ruumiillinen heikkous oli syynä siihen, että minä ensi kerralla julistin teille evankeliumia, ja tiedätte, mikä kiusaus teillä oli minun ruumiillisesta tilastani; ette minua halveksineet ettekä vieroneet, vaan otitte minut vastaan niinkuin Jumalan enkelin, jopa niinkuin Kristuksen Jeesuksen. (Gal. 4:12-14)
Niin kuin Paavali kirjeensä alussa sanoo, hän suuressa heikkoudessaankin todella tuli Herran Jeesuksen lähettiläänä ja apostolina galatalaisten luo:
Paavali, apostoli, virkansa saanut, ei ihmisiltä eikä ihmisen kautta, vaan Jeesuksen Kristuksen kautta ja Isän Jumalan, joka on hänet kuolleista herättänyt, … (Gal. 1:1)
Sen tähden galatalaiset tekivät oikein ottaessaan Paavalin vastaan niin kuin ”enkelin”, Jumalan sanansaattajan, tai ”jopa niinkuin Kristuksen Jeesuksen”. P. Paavali oli todella paitsi galatalaisten veli Kristuksessa, myös Herran Sebaotin enkeli heihin nähden. Tämän ”enkelin” myötä Herra Jeesus itse tuli heidän luokseen.
Eikä P. Paavali tullut galatalaisten luo apua saamaan, vaan antamaan sitä, ei autettavaksi, vaan auttamaan heitä. Niinpä myöskään Jeesus puhuessaan päivän evankeliumissa Hänen nimissään lähetetyistä ei tarkoita samaa kuin puhuessaan lapsista tai köyhistä ja vainotuista seurakuntalaisista, joissa me voimme rakastaa Häntä tai hyljätä Hänet. Apostolit eivät ole ensi sijassa avun tarpeessa, vaikka sekin, hoidetuksi tuleminen, kuuluu apostolin virkaan. Ensin on kuitenkin kyse muusta.
11.
Apostolit olivat niitä miehiä, jotka Herra Jeesus lähetti jakamaan Hänen oman pelastavan työnsä hedelmiä maailman kadotetuille syntisille. Apostolien tehtävänä oli julistaa kaikille kansoille alkaen Jerusalemista aina maan ääriin saakka Jumalan suuria tekoja Hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Siinä kertomuksessa Hän itse, Jumalan Poika, oli läsnä. Saarnatessaan, kastaessaan ja toimittaessaan pyhää ehtoollista apostolit tekivät tämän Kristuksen salatun läsnäolon nähtäväksi, kuultavaksi ja kosketettavaksi – eivät itsessään, vaan Hänessä, jota he virassaan edustivat ja jonka elävä kuva he Hänen pyhän sanansa palvelijoina olivat.
Jeesuksen, Jumalan ja Marian Pojan, tehtävä ja ylittämätön rakkauden osoitus oli Hänen uhrinsa meidän puolestamme. Sellaista sovitusuhria ei apostoleilta Herran Jeesuksen edustajina odotettu. Täydellinen sovitusuhri on jo annettu Golgatalla. Siihen ei yksikään ihminen voi lisätä mitään. Sen tähden Herra Jeesus odottikin apostoleilta vain kiitosuhria eli ”niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät” (Hepr. 13:15), uskon hyviä hedelmiä, itsensä likoon laittamista, vaivoja ja vainoja kaihtamatonta ”alttiutta rauhan evankeliumille” (Ef. 6:15).
Se oli apostoleille uskottu tapa elää todeksi sitä rakkautta, jonka Herran Jeesuksen täytetty työ Pyhässä Hengessä uskon kautta heissä vaikutti. Virassaan he eivät silti edustaneet omaa uskoaan eivätkä omaa rakkauttaan, eivät sydämessään uskon kautta asuvaa Herraa Kristusta, vaan Häntä siinä ulkonaisessa sanassa, joka julistaa Hänen totuuttaan ja rakkauttaan, ja näkyvissä sakramenteissa, joihin Hän sitoo läsnäolonsa. Vaikka apostolin viran toimittaminen ilman uskoa ja ilman rakkautta oli mahdotonta, se perustui lopulta vain Herran itsensä kutsuun ja Jumalan sanaan, jota apostoli oli kutsuttu julistamaan, ja sakramentteihin, joita hänet oli kutsuttu toimittamaan.
12.
Tästä tulemisestaan meidän luoksemme Jeesus puhuu päivän evankeliumissa. Se on sitä, joka edeltää meidän rakkauttamme niitä veljiämme ja sisariamme kohtaan, jotka Hän lähettää luoksemme. Tämä ensimmäinen Jeesuksen luoksemme tuleminen tekee meistä ensin syntisiä, jotka näkevät ja tunnustavat, etteivät osaa rakastaa, niin kuin pitäisi. Se tekee meistä avuttomia.
Se tekee ensin meistä pelkkiä avun kohteita. Sitten meistä tulee auttajia, sitten, kun olemme uskossa ottaneet vastaan Herran Jeesuksen sellaisena, kuin Hän lähestyy meitä lähettiläidensä kautta ja pelastaa meidät sanansa saarnalla, kasteen armolla ja pyhän ruumiinsa ja verensä osallisuudella. Auttajia meistä voi tulla vasta sitten, kun olemme saaneet syntimme anteeksi.
13.
Ja vaikka apostolit ovat kauan sitten kuolleet, yhä vielä Jeesus tulee luoksemme Auttajana samalla tavalla kuin kaksituhatta vuotta sitten. Sillä päivän evankeliumissa Herra Jeesus ei puhu vain niistä kahdestatoista, jotka olivat kokoontuneet ensimmäisen ehtoollispöydän ääreen ja joiden jalat Hän pesi. Saman tehtävän ja siihen sisältyvät lupaukset Hän jätti myös niille, jotka apostolien jälkeen hoitaisivat kirkossa apostolista saarnavirkaa.
Heitä ei Jeesus ole kutsunut välittömästi virkaansa, ei ennen taivaaseen astumistaan eikä sen jälkeen. Seurakunnan paimenet kutsuu keskuudestaan se seurakunta, jota saarnavirka palvelee. Mutta silti myös pastorit saavat virkansa Jumalalta. He saavat sen kyllä ihmisten kautta, mutta silti Jeesukselta Kristukselta, meidän Herraltamme, ja Hänessä itseltään Jumalalta.
Ja myös seurakunnan paimenet ovat niitä, joiden kautta Herra Jeesus ja Hänessä Jumala totuus ja rakkaus tulevat luoksemme. Hekin ovat niitä, joiden saarnassa Jeesus puhuu meille. Hekin ovat niitä, jotka Hänen käsinään jakavat Hänen pyhän ruumiinsa ja verensä Hänen itsensä heidän kauttaan kastamille oman ruumiinsa jäsenille.
14.
Sen tähden on onnellista saada ottaa vastaan Herran lähettämä seurakunnan paimen, jolla on evankeliumin hyvä sanoma ja pyhät sakramentit mukanaan. On siunattua olla myös kutsumassa paimenia ja varustamassa heitä työhönsä. Sillä tavoin koko Kirkko osallistuu siihen missioon, jonka Herra on sille antanut.
Sillä Herra on lähettänyt koko Kirkkonsa kaikkeen maailmaan. Me kaikki olemme kasteen ja uskon kautta pyhä pappiskansa kadotetun maailman keskellä. Meidät kaikki on yhdessä kutsuttu levittämään Kristuksen suloista tuoksua (Ef. 5:2) maailman mädänhajun keskelle.
Se tuoksu leviää rakkauden ja uskon todistuksena, joka on meidän kaikkien tehtävä, kunkin sillä paikalla, jolle Jumala on itse kunkin meistä johdattanut. Saarnavirkaa kuitenkin tarvitaan, jotta me voisimme olla Herran kuninkaallista papistoa kukin omalla paikallamme maailmassa ja seurakuntana ”ylhäällä oleva kaupunki”, jonka kaikki näkevät. Herran Jeesuksen tuleminen luoksemme paimenviran palvelustyön kautta synnyttää meissä parannusta ja uskoa ja tekee siten meistä Hänen todistajiaan ja varustaa meidät niillä lahjoilla, joita siinä tarvitsemme.
Seurakunta tarvitsee saarnavirkaa ja yhteinen pappeus pastoreita. Toisaalta paimenia ei ole ilman laumaa, joka kutsuu ja varustaa pastorit virkaansa. Toista ei ole ilman toista. Niinpä se rakkaus ja huolenpito, jota Jumala osoittaa meitä kohtaan ja jolla Hän varustaa meitä todistajikseen maailmassa, synnyttää vastarakkautta, jota jaamme edelleen kutsuessamme uusia paimenia seurakunnalle pitäen heistä rakkaudellisesti huolta ja kunnioittaen heitä heidän virassaan.
Sillä tavoin Herra Jeesus voi edelleen tulla omiensa keskelle, heitä hoitaen ja auttaen. Sillä tavoin evankeliumin ilosanoma voi levitä kaikkialle maailmaan. Sillä tavoin seurakunta voi rakentua apostolien ja profeettojen perustalle, kulmakivenä itse Kristus (Ef. 2:20). Hänen olkoon kiitos ja kunnia aina ja iankaikkisesti! Amen.