Vuonna 1924 arkeologi Juhani Rinteen nenään osui voimakas suitsukkeen tuoksu. Käynnissä oleviin Turun tuomiokirkon restaurointitöihin mahtui monta käännettä, mutta nyt oli koittanut yksi yllättävimmistä. Sakariston länsiseinän pohjoisosasta Rinne löysi umpeen muuratun komeron ja sen sisältä pääkallon, sille kuuluvat vihreät ja punaiset silkkisuojat ja valkoiseen silkkiin kiedotut hyvin voidellut olkaluut.
Pääkallo ja käsien luut olivat huolella säilytetyt. Sääli, että niiden rinnalla ollut paperinpala oli pahoin mädäntynyt. Rinteellä oli heti kallosta omat epäilyksensä. Voisiko se kuulua piispa Henrikille?
Miten Köyliönjärven jäällä legendan mukaan surmatun ja Nousiaisiin haudatun kirkonmiehen kallo päätyi Turun tuomiokirkon sakastiin? Keskiajan kirkkohistoriaa tunteva professori Markus Hiekkasen mukaan luiden siirtäminen Nousiaisista tapahtui vuosien 1309 ja 1320 välissä.
– Se liittyi oletettavasti Koroisten piispanistuimen piirissä 1200-luvun lopulla tehtyihin tutkimuksiin ja selvitystöihin. Katolinen kirkko vaati jo tuolloin tarkkaan tutkittavaksi sen, onko pyhimykseksi korottaminen oikein.
TUOLTA AJALTA peräisin oleva Pyhän Henrikin legenda on ensimmäinen yritys Henrikin elämän kartoittamiseksi. Kun Henrikin asema vakiintui ja piispainistuin oli siirtynyt Maarian Koroistenniemelle, oli Henrikin luiden siirtäminen Turkuun symbolinen teko ja suuri operaatio.
Tietokirjailija ja arkeologi Ilari Aalto toteaa luiden siirtämisen olleen niin merkittävä tapaus, että sitä ryhdyttiin kunnioittamaan omalla muistojuhlallaan, kesäheikillä.
Aalto kertoo että luiden vaiheista Turun tuomiokirkossa on jonkin verran mainintoja jo myöhäiskeskiajalta.
– Luita lahjoitettiin jonkin verran. Esimerkiksi messukirja Missale Aboensen painajalle annettiin kiitokseksi Henrikin kylkiluu. Tiedetään myös, että 1400-luvun lopulla neuvoteltiin Trondheimin tuomiokirkon kanssa, josko joku pyhän Henrikin luu voitaisiin vaihtaa yhteen pyhän Olavin luuhun.
Teologisessa mielessä mielenkiintoista on, että maallikoiden ruumiiden koskemattomuutta pidettiin ruumiillisen ylösnousemuksen kannalta tärkeänä. Millä teologisella vippaskonstilla pyhimyksien luiden levitteleminen ympäri Eurooppaa perusteltiin? Aalto toteaa, että pyhimysten luihin liittyy oma logiikkansa.
– Reliikissä ei ole vain osaa pyhimyksestä, vaan koko preesens. Siksi jokainen pyhäinjäännös on suora välikappale taivaassa olevaan pyhimykseen.
Markus Hiekkanen kertoo, että Henrikin kultti oli keskiajan Suomessa välillä voimakkaampi, välillä vaisumpi. Yksi huippukohta saavutettiin 1400-luvun alkupuolella.
– Suosiosta kertoo se, että reformaation jälkeenkin Henrikin muisto eli vahvana kansan mielessä. Nousiaisten kirkosta löytyvän Henrikin sarkofagin kuva-aiheet antavat hyvän käsityksen siitä, miten keskiajan katolisessa Suomessa Henrik käsitettiin.
Aalto yhtyy Hiekkasen käsitykseen.
– Sarjakuvamaisesti etenevät elämänvaiheet ja dokumentoidut ihmeet välittävät vahvan tarinan ja värittävät hienosti Pyhän Henrikin legendan kertomaa.
Yhdessä tapauksessa Henrik pelastaa kokemäkeläiset hylkeenpyytäjät myrskystä, toisessa hän toimii esirukoilijana pariskunnalle, joka saa takaisin kuolleen lapsensa. Aallon henkilökohtainen suosikkikertomus liittyy Turun piispan palvelijan Ruotsin matkaan.
– Sandheimissa sitten väiteltiin, kuinka pyhä Henrik oli. Paikallinen pappi vähätteli Henrikiä ja heräsi sitten yöllä hirveisiin vatsanväänteisiin. Kipu lakkasi heti, kun hän lupautui paastoamaan aina Henrikin muistopäivänä ja sen aattona.
Henrikin reliikkien uskottiin siis toimivan yhteydenantajina pyhimykseen, joka paransi monista sairauksista. On syytä olettaa, että pyhiinvaelluksia Henrikin jäännösten luo tehtiin runsain mitoin. Aalto uskoo, että osaa Henrikin luista säilytettiin Nousiaisissa vielä senkin jälkeen, kun valtaosa luista oli jo viety Turkuun.
– Se on ollut Turun hiippakunnan pyhiinvaellusten keskuspaikkoja.
PYHÄN HENRIKIN kultin kulta-ajat jäivät luonnollisesti taakse reformaation koittaessa. Vaikka reliikit väistyivät, kunnioitettiin Henrikiä silti hiippakunnan perustajana ja ensimmäisenä piispana. Ehkä siksi luut säilytettiin.
Tuomas Heikkilä kertoo artikkelissaan, että vuonna 1674 Henrikin reliikit ovat yhä olleet nähtävillä tuomiokirkossa. Seuraavaksi ne mainitaan kirjallisesti vuonna 1720, kun Venäjän armeija miehitti Turkua usean vuoden ajan. Tuolloin miehittäjät päättivät kuljettaa paikallispyhimyksen kuuluisat luut Pietari Suuren kokoelmaan Pietariin. Aalto tietää, että ennen tätä luita tutkittiin Turun Linnassa.
– Jostain syystä Henrikin luurankoa ei ikinä viety Pietariin asti.
Kun paljon myöhemmin ryhdyttiin tutkimaan Turun tuomiokirkossa säilytettyjä pyhän Hemmingin luita, huomattiin että niiden ajoitus ei täsmää. Aalto ei pidä tätä sattumana.
– Voisin väittää, että Turun Linnaan toimitettiin Hemmingin luuranko. Ehkä Henrikin luihin liittyi erityistä kunnioitusta.
Aalto kertoo, että luut säilyivät tietoisuudessa vielä 1800-luvun alussakin. Vuonna 1800 englantilainen professori Edward Daniel Clarke vieraili tuomiokirkossa ja pääsi näkemään sakastin komerossa säilytetyn pääkallon, jota hän kuvasi ”taikauskon välikappaleeksi”. Komero on siis muurattu umpeen vasta tämän jälkeen.
VÄITETTYJÄ HENRIKIN luita löytyy nykyään monesta paikasta. Hemmingin pyhäinjäännösarkusta löytynyttä kyynärluuta säilytetään Helsingin Pyhän Henrikin katedraalissa.
Tuomiokirkon kallon tarina on yhä kesken. Tutkimusartikkeleita kalloon liittyen on julkaistu viimeksi vuonna 2015. Yllättävää on, että radiohiiliajoitusten mukana kallo ajoittuu 1100-luvulle, siis juuri Henrikin aikaan. Hiekkasen mukaan ajoittumisen osuminen kohdilleen on jännittävää. Mitä ajattelee Aalto?
– Reliikin oikeaan aikaan osuminen on merkittävää. Se ei silti vielä suoranaisesti todista, kuuluuko kallo Britteinsaarilla kasvaneelle pappismiehelle.
Ilmoita asiavirheestä