Presidenttien ja kirkon väleihin on itsenäisyytemme reilun sadan vuoden aikana vaikuttanut niin kirkon asema yhteiskunnassa kuin presidentinviran hoitajien henkilökohtainen suhde uskontoon. Tasavallan presidentti sai vuoden 1919 hallitusmuodossa aseman valtion ja kirkon päämiehenä. Presidentin suhde kirkkoon nojasi lähes neljäsataa vuotta jatkuneeseen perinteeseen, jossa reformaation myötä kirkon ylimmäksi hallitsijaksi oli Kustaa Vaasan aikana tullut paavin sijaan ensin Ruotsin kuningas ja sittemmin Venäjän keisari.

Tasavallan presidentti peri kuninkaiden ja keisarien käyttämän piispanimitysvallan, joka antoi presidentille aina vuosituhannen vaihteeseen asti vallan nimittää haluamansa piispan kirkon asettamasta kolmesta ehdokkaasta. Venäjän keisarit olivat käyttäneet valtaa aktiivisesti varmistaakseen, että vain keisarille uskollisia miehiä valittiin piispoiksi autonomian aikana.

Itsenäisyyden aikana kuusi kertaa presidentti käytti tätä valtaa nimittämällä piispaksi jonkun toisen kuin kirkon ensimmäiselle vaalisijalle asettaman henkilön. Viimeisen kerran näin tapahtui joulukuussa 1974, kun vahvana vallankäyttäjänä tunnettu Urho Kekkonen nosti Paavo Kortekankaan Kuopion piispaksi Jukka Malmivaaran ohi.

Yrityksiä saada presidentti poikkeamaan oman suosikin hyväksi vaalijärjestyksestä oli aina vuoteen 2000, jolloin nimitysvalta poistettiin presidentiltä. Lakimuutoksen jälkeen ainut näkyvä merkki presidentin virallisesta roolista suhteessa kirkkoon on osallistuminen valtiollisiin jumalanpalveluksiin ja kirkkolain allekirjoittaminen.

VIRALLISEN SUHTEEN ohella presidenttien ja kirkon väleissä on itsenäisyyden aikana korostunut epävirallisen yhteydenpidon merkitys. Kullakin Suomen presidentillä on ollut omista henkilökohtaisista lähtökohdistaan ja kulloisestakin historiallisesta ajasta riippuen oma tapansa rakentaa suhteensa kirkkoon. Trendi ei ole tässä ollut, että mitä kauemmas historiassa mennään, sitä tiiviimpi suhde.

Hieman yllättävää on, että toistaiseksi varovaisin suhtautumisessaan kirkkoon on ollut vuonna 1919 ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg. Vaikka kirkon yhteiskunnallinen asema oli 1920-luvulla nykyistä huomattavasti vahvempi, juristitaustainen Ståhlberg oli pidättyvä käsittelemään julkisuudessa uskontoon liittyviä kysymyksiä.

Sisällissodan juuri kahtia jakamassa maassa välimatkan pitäminen kirkkoon saattoi olla K. J. Ståhlbergilta harkittua valtioviisautta. Kirkko oli vuoden 1918 tapahtumissa leimautunut niin valkoisen Suomen tukijaksi, että työväestön luottamuksen saavuttamiseksi presidentin oli parempi pitää siihen etäisyyttä.

Aina 1990-luvun alkuun käytössä olleen presidentin valitsijamiesvaalin kautta valtionpääksi Suomessa saattoi päättyä myös henkilö, joka ei ollut edes tehtävään erityisesti pyrkinyt. Ståhlbergin seuraajaksi helmikuussa 1925 valittu Lauri Kristian Relander oli tällainen ”yllätyspresidentti”. Relander oli maltillisesti uskonnollinen henkilö, joka ei taipunut arkkipiispa Gustav Johanssonin vaatimukseen palauttaa Suomeen kuolemanrangaistusta.

Lapuan liikkeen kesyttäjänä poliittiseen historiaan jääneellä P. E. Svinhufvudilla oli suomalaisen miehen jäyhä uskonnollinen vakaumus, vaikka hän toi sen virassa harvakseltaan esille. Varovaisuutta voi pitää poliittisesti viisaana, sillä Lapuan liike oli tuolloin valjastanut kirkon ja uskonnon äärioikeistolaisten poliittisten päämääriensä veturiksi.

Marsalkka C.G.E. Mannerheim vaikuttaa olleen lähinnä ortodoksisuutta arvostava agnostikko. Kuva: Kotimaan kuva-arkisto

TOISEN MAAILMANSODAN aikana uskonnon ja kirkon merkitys Suomessa korostui kansakuntaa yhdistävänä voimana. Tämä näkyi myös talvi- ja jatkosodan aikaisten presidenttien toiminnassa. Säilyneen arkistoaineiston valossa Suomen presidenteistä kaikkein voimakkaimmin uskonnollinen on ollut talvisodan presidentti Kyösti Kallio. Hänelle usko oli normaali arkinen asia, jota ei tarvinnut erikseen pitää esillä. Myönteinen asenne uskontoon näkyi niin Kallion yksityisessä elämässä kuin julkisissa puheenvuoroissa. Kallion dramaattinen kuolema kunniakomppanian edessä Helsingin rautatieasemalla 19.12.1940 jätti kansakuntaan pitkäksi aikaa vahvan henkisen muistijäljen.

Kyösti Kallion seuraajaksi valittu jatkosodan presidentti Risto Ryti näyttää jossain määrin omaksuneen puolisonsa Gerda Rytin spiritualistisen uskonnollisen vakaumuksen, vaikka tästä ei ole kovin selkeitä lähteitä. Julkisissa sodan ajan puheenvuoroissaan Ryti puhui usein Korkeimman johdatuksen merkityksestä kansakunnalle.

Loppukesällä 1944 presidentiksi Rytin eronpyynnön jälkeen valittu marsalkka C. G. E. Mannerheim käytti ylipäällikön päiväkäskyissään uskonnollista kieltä, mutta yksityisesti näyttää olleen lähinnä ortodoksisuutta arvostanut agnostikko. Mannerheimin presidenttikausi oli niin lyhyt, että hänen suhteestaan luterilaiseen kirkkoon on muutamaa piispannimitystä lukuun ottamatta vähän merkkejä.

Juho Kusti Paasikivi oli vanhatestamentillisessa mielessä uskonnollinen ja näki kansojen kohtaloissa Korkeimman johdatusta. Kuva: Kotimaan kuva-arkisto

Presidentiksi keväällä 1946 valittu Juho Kusti Paasikivi näyttäytyy Kallion ohella presidenttinä, jolle uskonnolla oli vahvaa henkilökohtaista merkitystä. Luonteeltaan kiivaana tunnettu Paasikivi oli vanhatestamentillisessa hengessä uskonnollinen ja näki kansojen kohtaloissa Korkeamman johdatusta. Hän piti myös tiivistä yhteyttä presidenttiaikansa piispoihin.

Urho Kekkosella oli ensimmäisellä presidenttikaudellaan selkeä tavoite rakentaa toimiva suhde kirkkoon. Suhteessa oli sittemmin säröjä. Kuvassa Kekkonen ja Mikkelin piispa Kalevi Toiviainen Yhteisvastuutilaisuudessa. Kuva: Kotimaan kuva-arkisto

SUOMEN PITKÄAIKAISIMMALLE presidentille Urho Kekkoselle toimivan suhteen rakentaminen kirkkoon ja sen johtoon oli selkeä poliittinen päämäärä ensimmäisen presidenttikautensa aikana. Kirkon johdossa pidettiin ennen vuoden 1956 presidentinvaalia Kekkosta elämäntavoiltaan ja moraaliltaan liian kevytkenkäisenä presidentiksi. Piispat lähtivät kuitenkin luterilaisen esivaltauskollisuuden kannustamina tekemään yhteistyötä Kekkosen kanssa.

Kekkosen huolettomasta yksityiselämästä kantautuneiden huhujen takia Tampereen piispa Eelis Gulin yritti ojentaa Kekkosta tämän avioliiton ulkopuolisista naissuhteista. Syksyn 1961 noottikriisi säikytti lopullisesti myös piispat Kekkosen ulkopolitiikan tukijoiksi. Noottikriisin jälkeen valtansa vakiinnuttanut Kekkonen vaihtoi piispojen seuran illanviettoihin 1960-luvun radikaalinuorten kanssa.

Yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi presidentti koki tärkeämmäksi seurustella nuorison kuin piispojen kanssa. Ne vähät lähteet, mitä Urho Kekkosen henkilökohtaisesta suhteesta uskontoon on viittaavat hänen lähinnä olleen agnostikko.

Mauno Koivisto on Suomen presidenteistä ainoa, joka on ajautunut virkakaudellaan avoimeen konfliktiin kirkon kanssa. Yksityisesti hengellisyys oli hänelle aina tärkeää. Kuvassa Koivisto ottaa vastaan Uppsalan rauhankokouksen asiakirjan arkkipiispa John Vikströmiltä ja arkkipiispa Paavalilta. Kuva: Kotimaan kuva-arkisto

HENKILÖKOHTAISELTA VAKAUMUKSELTAAN uskonnollisena tunnettu Mauno Koivisto on presidenteistämme ainoa, joka ajautui virkakaudellaan avoimeen konfliktiin luterilaisen kirkon johdon kanssa. Koiviston uskonnollinen puoli tulee hänen omien muistelmiensa ohella esille myös professori Tapio Bergholmin elämänkertatutkimuksessa.

Presidenttinä Koivisto ärsyyntyi aika-ajoin piispojen eettisistä puheenvuoroista ja moitti niitä populismiksi. Koivisto piti kirkon ja valtion suhteita liian läheisinä ja teki aloitteita niiden etäännyttämiseksi. Kirkon puolelta presidentin toivetta ei lähdetty toteuttamaan. Yksityisesti uskonnolliset kysymykset olivat Koivistolle tärkeitä koko elämän ajan.

Martti Ahtisaarelle hengellisyys oli normaali jokapäiväinen asia. Hän toivotti uudenvuoden puheensa lopuksi Jumalan siunausta. Kuvassa Ahtisaari osallistuu jumalanpalvelukseen kaatuneiden
muistopäivänä maaliskuussa 1994. Kuva: Kotimaan kuva-arkisto

Tänä syksynä edesmenneelle presidentti Martti Ahtisaarelle myönteiset kohtaamiset suomalaisten lähetystyöntekijöiden kanssa Namibiassa muodostivat pohjan omalle uskonnolliselle vakaumukselle. Uskonto oli Ahtisaarelle normaali jokapäiväinen asia. Ei jotain mitä tarvitsisi erikseen harjoittaa.

Paasikiven tavoin Ahtisaari toivotti presidenttinä ollessaan Jumalan siunausta uudenvuodenpuheidensa lopuksi. Ahtisaari oli Koiviston tavoin halukas luopumaan piispannimitysvallasta ja kannusti kirkkoa tässä aktiivisuuteen. Presidentti Tarja Halosen aikana tämä muutos toteutui. Presidenttikautensa jälkeen tekemässään Nobelilla palkitussa rauhantyössä Ahtisaari näki kirkot merkittävinä yhteistyökumppaneina.

Tarja Halonen on toistaiseksi ainut presidentti, joka ei virassa ollessaan kuulunut kirkkoon. Kuvassa Halonen, Pentti Arajärvi ja Tellervo Koivisto osallistuivat Irja Askolan piispanvihkimykseen syyskuussa 2010. Kuva: Compic / Mauri Ratilainen / All Over Press

PRESIDENTIKSI VUONNA 2000 valittu Tarja Halonen on toistaiseksi ainut presidentti, joka ei virassa ollessaan kuulunut kirkkoon. Halosen presidenttikauden alussa osalla piispoista oli haasteita orientoitua tilanteeseen, mutta käytännön asioiden hoitaminen sujui mutkattomasti. Presidenttikauden jälkeen Halosen liittyminen takaisin kirkkoon on tehnyt hänestä suositun kutsuvieraan kirkon tilaisuuksissa.

Vuoden 2012 presidentinvaalissa uskonto tuli jälleen keskustelunaiheeksi ja ehdokkaiden suhdetta kirkkoon kyseltiin useissa yhteyksissä. Presidentiksi valittu Sauli Niinistö omaksui suhteessa luterilaiseen kirkkoon Ahtisaaren linjan ja on päättänyt uudenvuoden puheet Jumalan siunauksen toivotukseen. Vaikka Niinistö ei ole juuri henkilökohtaisesta suhteestaan uskontoon julkisuudessa kertonut, tämä hänen tapansa on herättänyt vuosittain keskustelua. Viimeisinä vuosina, kun yleinen maailmantila on synkistynyt, kriittisiä puheenvuoroja siunauksen toivotukselle on kylläkin kuultu vähemmän.

Presidentti Niinistöllä on edessään enää viimeinen uudenvuoden puhe ja alkuvuodesta tiedämme, kenet kansa valitsee hänen seuraajakseen. Minkälaiseksi uuden presidentin ja kirkon suhde muodostuu? Sitä emme vielä tiedä. Kovin dramaattisia muutoksia tuskin on edessä, sillä pääehdokkaat ovat julkisten puheenvuorojensa ja aiemman toimintansa pohjalta myönteisesti kirkkoon suhtautuvia henkilöitä.

Kirjoittaja on kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa. Artikkeli perustuu hänen tutkimukseensa Myrskyä ja mystiikkaa – Suomen tasavallan presidentit ja kirkko (Kirjapaja 2019).

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!