Gananderin koululla Rantsilassa järjestään syksyn aikana tavallisesta poikkeava puutyökurssi. Kuusi kurssilaista hioo, sahaa ja höylää, tavoitteena rakentaa oma henkilökohtainen ruumisarkku.

Kurssin kouluttajan Ari Koskisen yhtenä tehtävänä on valvoa, että työt sujuvat turvallisesti. Verrattain pienessä tilassa täytyy välillä pysähtyä ja odottaa omaa vuoroaan, sillä puutyökoneita on rajallinen määrä.

– Vähän pitää säveltää, että saadaan kaikki toimimaan, Koskinen kertoo puhelinhaastattelussa.

Hän vetää arkkukurssia toista kertaa. Edellisestä on aikaa kymmenkunta vuotta.

Arkkukurssin nuorin osallistuja on 35-vuotias ja vanhin lähentelee kahdeksaakymppiä. Ilmapiiri on kurssilaisten mukaan rento: juttu lentää eikä kukaan näytä suhtautuvan ruumisarkun rakentamiseen ryppyotsaisesti.

– Arkun rakentamisessa oleellista on halu mennä omalla arkulla hautaan. Lisäksi halutaan vähentää omaisten taakkaa. Sitä, ettei muiden tarvitse huolehtia arkun hankkimisesta, Koskinen kertoo.

Kurssilaisilla on vapaat kädet suunnitella juuri haluamansa arkku, kunhan se täyttää asetetut standardit. Pituutta arkulla saa olla parisen metriä ja leveyttä 65 senttiä. Korkeus ei saa ylittää 60 senttiä. Standardimitoilla pyritään varmistamaan muun muassa se, että arkku mahtuu ruumisautoon.

– Arkun täytyy ehdottomasti olla tiivis. Tärkeintä on, että sisälle laitetaan kymmenen senttiä sisäreunoille yltävä kangas, joka ei läpäise nestettä. Puurakenteen täytyy olla maatuva ja lisäksi on varmistettava, että kaikki materiaalit ovat myrkyttömiä ja ekologisia, Koskinen kertoo.

LAULAJA JOEL Hallikainen rakensi itselleen arkun kaksi vuotta sitten. Ajatus oli muhinut jonkin aikaa, ennen kuin Hallikainen tarttui sahaan kesämökillään.

– Noihin aikoihin perheessämme oli surua. Anoppini oli nukkunut pois. Appiukolleni lankesivat kaikki järjestelyt ja huomasin, että hän oli tuen tarpeessa.

Appiukkoa auttaessaan Hallikainen kävi hautaustoimistossa. Siellä hän huomasi, ettei ruumisarkun valitseminen olekaan niin mutkatonta kuin moni saattaa kuvitella.

– Tajusin, että jos sattuisin kuolemaan, minun kokoiselle miehelle arkkua ei löydy hautaustoimiston hyllystä ihan tuosta vaan.

Hallikainen ymmärsi tekevänsä surutyötä vielä siinä vaiheessa, kun alkoi suunnitella arkkua itselleen. Elettiin korona-aikaa ja muusikon työt olivat loppuneet kuin seinään.

– Olin käytännössä kaksi vuotta työttömänä. Oli aikaa ja energiaa tehdä. Olin motivoitunut.

Työ vei mukanaan. Hallikainen muistelee, että arkun veistämisestä tuli hänelle eräänlainen retriitti. Samalla hän oppi ajattelemaan kuolemasta uudella tavalla.

– Kuolema on tapahtumana jollain tavalla abstraktio. Maan päälle jäävän ihmisen mieli ei tahdo kyetä käsittelemään, mihin hävisi se ihminen, joka täytti koko elämäni.

Siinä kohtaa kun arkkupuut olivat käsissä, tästä kaikesta tuli Hallikaiselle konkreettista. Hän ei ajatellut vain läheisen ihmisen kuolemaa, vaan myös omaa kuolemaansa.

KUN LÄHIPIIRI sai vihiä Hallikaisen askareista, palaute oli ristiriitaista. Osa nauroi, osa ihmetteli ja oudoksui.

– Tavallaan astuin koskemattomalle polulle lähtiessäni siihen projektiin. Jos kuolemaan suhtautuu niin, että se on tabu ja mysteeri, oman arkun rakentaminen vaikuttaa varmasti oudolta.

Arkkua tehdessään hän ei kuitenkaan ajatellut kuolemaa, vaan elämää.

– Halusin tuntea, mitä arkun rakentaminen minussa saa aikaan.

Hallikainen suunnitteli oman arkkunsa tuhkausta ajatellen. Hän muistaa elävästi päivän, jolloin sai arkun valmiiksi. Päällimmäisenä tunteena oli ylpeys.

– Kun vaimoni tuli sinä päivänä töistä kotiin, odotin kehuja, mutta hän totesikin, että eihän tuo mahdu edes krematorioon, koska se on niin iso. Soitin siltä istumalta krematorioon ja selvisi, että arkun korkeudella ei ole rajaa, ainoastaan leveydellä. Arkun alla on oltava viiden sentin korkuiset jalat, jotta trukin piikit mahtuvat alle.

Arkku piti luonnollisesti myös sovittaa. Niinpä Hallikainen asettui arkun sisään ja laittoi kannen kiinni.

– Odotin, että saisin arkussa jonkinlaisen vastauksen. Kun makasin siinä, sain ajatuksen, että minulla on elämässäni vielä paljon kesken. Minun aikani ei ole vielä olla arkussa.

RANTSILASSA ARKKUKURSSILLA huuli lentää. Joku kehottaa jättämään riittävästi tilaa, jotta arkussa mahtuu potkaisemaan. Kurssin iäkkäin osallistuja, Haapavedellä asuva Reijo Niemelä täyttää puolen vuoden päästä 80 vuotta.

– Kahdesti olen yrittänyt mukaan, mutta osallistujia on ollut liian vähän ja kurssit on jouduttu perumaan. Nyt onnistui, hän kertoo.

Niemelälle puu on tuttu elementti, sillä hän on veistänyt veneitä. Arkun rakentaminen tuli jälleen mieleen, kun venelautoja jäi viime syksynä yli rakennusprojektista. Kurssilla Niemelä on tosin huomannut, ettei venelauta ole paras mahdollinen ruumisarkun rakentamiseen.

– Leveä lauta vetää kuivattamisen jälkeen helposti kieroon.

Niemelän arkusta tulee suorakaiteinen, mutta pohjaa kavennetaan hieman ja nurkat listoitetaan. Visakoivusta on tarkoitus tehdä risti arkun kannen päälle.

Ruumisarkun voi tehdä mieleisekseen, kunhan se täyttää tietyt standardimitat, joilla pyritään varmistamaan esimerkiksi se, että arkku mahtuu ruumisautoon. Kuvassa Reijo Niemelä (vas.) ja Keijo Paakki. Kuva: Ari Koskinen

Niemelää pidemmällä omassa projektissaan on Lea Marttila, 69, joka aloitti arkun rakentamisen jo viisi vuotta sitten. Projekti on välillä ollut tauolla ja on nyt aktivoitunut uudelleen arkkukurssilla.

– Ei arkun rakentaminen ole itselleni yhtään kauhistuttava ajatus. Tämähän on mukavaa hommaa kun voi tehdä juuri sellaisen kuin haluaa. Mietin, pitäisikö tehdä ristikin.

Hänen arkkuprojektissaan on parhaillaan menossa päädyn teko.

– Kulmat ovat jiirissä, joten niissä menee aikaa. Jotakin koristelua on tarkoitus tehdä, mutta siitä en halua vielä paljastaa mitään.

Marttila kehuu arkkukurssille osallistuvien hyvää yhteishenkeä. Huumori osuu hyvin kohdalleen ja sitä viljellään jokaisella tapaamiskerralla.

– Meillä on mieletön porukka. Sellainen, missä voi olla oma itsensä. Jos itse ei hoksaa jotain, neuvoja jaellaan puolin ja toisin.

Kun arkku valmistuu, Marttila aikoo mahduttaa sen vintille.

– Eiköhän se johonkin nurkkaan mahdu. Saa nähdä, miten lapsenlapset suhtautuvat. Heille en ole vielä kertonut.

JOEL HALLIKAISEN arkun tehtävä muuttui äskettäin oleellisesti, kun eräs hänen tuttavansa kertoi sairastuneensa vakavasti.

– Hän halusi arkkuni itselleen. Siinä kävi sitten niin, että annoin sen arkun hänelle. Nyt arkussa on kuparilaatta, jossa on hänen nimensä.

Tulevaisuudessa Hallikainen aikoo palata arkun rakentamisen pariin. Seuraava arkkuprojekti on ensimmäistä kunnianhimoisempi.

– Luulen, että teen vielä paremman, teknisesti taidokkaamman. Siinä tulee olemaan käsityön leima. Ulkoisesti yksinkertainen ja simppeli, mutta pieteetillä tehty. Sellainen, joka palaa mukavasti. Kanteen laitan ristin.

Lue myös:

Joel Hallikaisen julkkis­vuosien kuolematto­­muu­den ­harha on vaihtunut tajuun elämän hauraudesta – ”Sanomaa, jota sydämessäni kannan, ei tarvitse huutaa”

* * *

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!