Sirpa Kähkösen kirja 36 uurnaa on hurja. Se herättää lukijassa kaikki maailman tunteet. Se pakottaa eläytymään sukupolvien tunnevammojen pitkään, periytyvään virtaan ja peilaamaan kaikkea lukemaansa myös omaan elämään. Se pakottaa kysymään: Mikä olisi oikea tapa kohdata kivut suhteessa vanhempiinsa ja sukuunsa – vai onko sitä olemassakaan?
Sirpa Kähkösen historiallisten romaanien rakastajana tajuan, että hän on kirjoittanut sukunsa traumoja ja tätä tarinaa koko ikänsä. Hahmot tuntuvat tutuilta. Tämä kirja keskittyy kuitenkin Kähkösen äitisuhteeseen eikä ole suoranaisesti fiktiivinen.
Kirjaa lukiessani mietin yhä uudelleen, miksi Kähkönen haluaa ymmärtää niin syvästi ihmistä, joka on tehnyt hänelle niin paljon pahaa. Riitta-äiti oli arvaamaton, väkivaltainen, julma ja pelottava. Hän uhkaili usein itsemurhalla, kielsi hätääntynyttä lasta itkemästä ja raivosi mielivaltaisesti. Arki ei ollut koskaan tasaista tai turvallista. Alkoholisoiduttuaan hän sai psykoottisia kohtauksia, kävi lapsensa kimppuun ja uhkasi tappaa tyttärensä. Toki hän oli paljon muutakin. Ihailen, että Kähkönen jaksaa muistaa lapsuudestaan myös niin paljon hyvää ja kaunista.
Kähkönen oli toisaalta ylistämällä alistettu lapsi, viisaaksi ja ymmärtäväksi kehuttu, ja tämän vuoksi kuulevana korvana ja aikuisten kannattelijana sekä riitojen sovittelijana jo aivan liian nuoresta. Toisaalta hän sai kuulla pienestä pitäen pilanneensa äitinsä elämän.
KÄHKÖNEN HAHMOTTAA sävykkäästi ja syvällisesti, mistä kaikesta suvun historiassa vaikeudet hänen ja hänen äitinsä välillä juontuvat. Isovanhemmat olivat Kähköselle lapsena suurin tuki ja turva, mutta omalle lapselleen he eivät olleet osanneet sitä aikanaan olla. Taustalla väijyy pitkä väkivallan, väsymisen, menetysten, punaisten vankileirikärsimysten, häpeän ja nöyryytysten kierre.
Kähkönen löytää selityksiä äitinsä käytökselle paitsi sukuhistoriasta myös mahdollisesta aivovammasta, joka kenties jäi vakavasta liikenneonnettomuudesta, johon Riitta nuorena joutui. Välillä mietin, ymmärtääkö Kähkönen liikaa. Sovinto on hänen suurin tavoitteensa, mutta voiko hän onnistua siinä kieltämättä ainakin jossain määrin itseään? Kähkönen kirjoittaa itsekin: Jos lapselle annetaan rikottujen ihmisten ymmärtämistehtävä, häneltä viedään oikeus olla itse ymmärretty ja keskeneräinen. Lopussa hän päättää olla oman elämänsä eläjä, ei enää toisten kantaja. Hän päättää antaa periksi. En ole aivan varma, uskonko häntä.
Lue myös:
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä