Suomen ortodoksinen kirkko on kuluneena vuotena viettänyt Konstantinopolin ekumeeniselta patriarkaatilta vuonna 1923 saamansa autonomian eli itsehallinnon satavuotisjuhlaa. Autonomia samalla päätti suomalaisten ortodoksien vuosisataisen yhteyden Venäjän kirkkoon.
Oulun metropoliitta Elia kertoo, että kirkko on suuresti iloinnut juhlavuodesta.
– Juhlaa on vietetty eri puolilla maata. Kirkko on näkynyt tavallista enemmän ja toivomme, että se myös pysyy ihmisten mielissä, Elia sanoo.
Juhlavuoden huippukohtana voidaan Elian mielestä pitää Konstantinopolin ekumeenisen patriarkan Bartolomeoksen Suomen-vierailua syyskuussa.
– Tämänhetkisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa on ilonaihe ja suuri siunaus, että kuulumme Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin, Elia toteaa.
Elian mielestä satavuotiaan autonomisen kirkon tehtävä on jatkaa omaa elämäänsä, ajasta aikaan, Kristuksen toiseen tulemiseen saakka.
Piispa toteaa, että kirkko on kuitenkin viime vuosikymmenien aikana muuttunut kovasti sikäli, että maahanmuutto on tehnyt useimmista seurakunnista monikulttuurisia ja -kielisiä.
– Tämä ei ole enää vain Karjalan evakkojen kirkko.
Muutos näkyy Elian mukaan kaikessa seurakuntaelämässä. Eri puolilta maailmaa tulevien ortodoksien mukana saadaan paljon uutta.
– Kirkon missio on elää paikallisesti ja tuoda ihmiset kirkon yhteyteen. Mutta kirkossamme on tietenkin suomalainen maku ja emme halua menettää suomalaista identiteettiämme.
Metropoliitta ymmärtää, että erikielisten läsnäolo seurakunnissa voi olla joillekin myös uusi asia.
– Kirkkoyhteisönä asiasta on puhuttava ja myös siitä, kuinka monikulttuurisuus on rikkaus.
ORTODOKSISEN KIRKON suhteet valtioon ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat Elian mukaan hyvät.
– Valtion taholta meitä ymmärretään ja kirkon palvelukeskusta myös tuetaan rahallisesti.
Kirkon yhteiskuntasuhteissa Eliaa huolestuttaa eniten ortodoksisen uskonnonopetuksen nykytilanne ja tulevaisuus.
– Uskonnonopetus on kuntien vastuulla. Sen tila on kyllä ongelma. Päteviä ortodoksisen uskonnon opettajia ei ole aina saatavissa, ja koululakien mukaan uskontoa saa opettaa miltei kuka tahansa.
Elia kertoo ymmärtävänsä, että jokaiseen kuntaan ortodoksisen uskonnon opettajaa ei saada. Mutta uskonnonopetus on kirkkoon kuuluville lapsille kuitenkin pakollista.
– Tästä jotkut rehtorit nykyään mielestäni laistavat. Tiedän ortodoksilapsia, jotka on jopa pantu et-opetukseen, Elia sanoo.
Kaikille yhteistä koulun uskonto-oppiainetta ortodoksisessa kirkossa ei Elian mukaan missään nimessä haluta.
SUHTEITA LUTERILAISEEN kansankirkkoon Elia pitää hyvinä. Kahden kirkon piispojen kesken on hänen mielestään hyvä yhteys.
– Arkielämässä luterilainen kirkko usein auttaa meitä paikallisesti esimerkiksi siten, että saamme käyttää sen tiloja ilmaiseksi. Käymme lisäksi oppikeskusteluja erittäin hyvässä hengessä.
Elia muistuttaa, että Suomessa ortodoksiset kristityt elävät arkeaan jatkuvassa ekumenian tilassa.
– Joka perheessä tai suvussa on myös luterilaisia jäseniä. Meille ekumenia arjessa on luontaista. Ongelmat ovat vuosien mittaan vähentyneet ja nyt katsotaan eteenpäin.
Moskovan patriarkaatti katkaisi suhteet Suomen ortodoksiseen kirkkoon vuonna 2018 Ukrainan kirkon saatua Konstantinopolilta täyden itsenäisyyden eli autokefalian.
– Tämä on surullista. Venäjällä uskonto ja politiikka ovat autuaasti sekaisin.
Suomen ortodoksinen kirkko on Elian mukaan onnistunut pysymään kriisin ulkopuolella.
– Osa venäläistaustaisista jäsenistä on lähtenyt, koska he kokevat, että Suomen ortodoksinen kirkko on valinnut kantansa. Mutta totta kai me ajattelemme sodasta Konstantinopolin patriarkaatin tavoin.
VÄHEMMISTÖNÄ ELÄMISESSÄ on Elian mukaan sekä hyötyjä että haittoja.
– Hyötyihin kuuluu se, että olemme usein eksoottinen mauste Suomen kristillisessä sopassa. Vähemmistönä on hienoa edustaa vanhaa rikasta kristillisyyttämme.
Haitta taas on diasporassa eläminen. Se voi olla yksinäistä, ja ortodoksinen identiteetti saattaa Elian mukaan rapistua.
– Kirkossamme on tehtävä enemmän etsivää työtä ja löydettävä ne ortodoksit.
Nykyinen huolenaihe on ortodoksisen kirkon jäsenkato.
– Vuosittain kirkko pienenee liki tuhannella ihmisellä, se on meille aivan valtava määrä. On tehtävä enemmän työtä, että ihmiset pysyisivät kirkon jäseninä.
Taustalla on kirkosta eroamisten lisäksi kastettujen määrää suurempi kuolleisuus. Joissakin seurakunnissa kastetaan Elian mukaan vuodessa vain muutama lapsi.
– Se on hirveää. Nyt toivotaan, että Suomeen jäävät ukrainalaiset ja muut rekisteröitymättömät ortodoksit tulisivat kirkkomme jäseniksi. Ortodoksien todellinen kokonaismäärä Suomessa voi olla yli sata tuhatta. Jos saisimme heidät kaikki mukaan, olisi se fantastinen asia.
Ajan haasteet ovat kovia, mutta metropoliitta ei anna sen häiritä liikaa.
– Katson luottavaisin mielin tulevaisuuteen.
JOENSUULAINEN Anna-Maria Hämäläinen työskentelee Joensuun seudun Leader-yhdistyksessä asiantuntijana. Kolmen lapsen äiti on myös monella tavalla mukana ortodoksisen seurakunnan elämässä.
Juhlavuotenakin Hämäläinen kertoo ortodoksisen kirkon yhden huolenaiheen olevan, että sen jäsenmäärä pienenee.
– Pohjois-Karjalassa väki ikääntyy ja vähenee, lapsia syntyy vähän, Hämäläinen toteaa.
Ortodoksiseen kirkkoon on Hämäläisen mukaan usein myös vaikeaa saada työntekijöitä.
– 6 000 jäsenen Joensuu on tietenkin melko iso seurakunta. Meillä rekrytoitiin juuri kirkkoherra ja saimme hyvän – mutta hakijoita oli vain yksi.
Juhlavuotena hienoa oli Hämäläisen mukaan patriarkan vierailu Suomessa ja monet paikalliset juhlat.
– Kirkko on saanut hyvää näkyvyyttä. Täällä oli myös lasten tapahtuma, jossa olimme mukana.
Ortodoksiset seurakunnat ovat poikkeuksetta maantieteellisesti hyvin laajoja. Miten se vaikuttaa seurakuntaelämään?
– Täällä Pohjois-Karjalassa voidaan tasapuolisesti toteuttaa palveluksia eri pyhäköissä. Niissä on se oma porukka ja paljon tulee muualtakin kävijöitä. Ei tarvitse papin olla yksin toimittamassa liturgiaa. Toisaalta kaikki seurakunnan jäsenet eivät ole yhdessä koolla.
HÄMÄLÄINEN KERTOO sukunsa ja lähipiirinsä olevan varsin ortodoksista. Sellaisessa ”kuplassa” ei hänen mukaansa oikeastaan huomaa, että ollaan vähemmistössä.
– Täällä Itä-Suomessa ortodoksisuus on lisäksi osa kulttuuria ja aika näkyvää. Muualla Suomessa se on tietenkin eri asia. Valtakunnallisesti luterilaisuus on julkisuudessa jonkinlainen normi.
Hämäläinen pitää tärkeänä, että ortodoksilapsille on koulussa oma uskonnonopetus, eikä kaikille yhteinen oppiaine.
– Joensuussa opetuksen järjestäminen on helppoa. Muualla Suomessa se ei ehkä aina onnistu, vaikka laki siihen velvoittaa. Enemmän pitäisi tästä uskonnonopetuksesta pitää ääntä.
Vähemmistöasemassa eläminen on Hämäläisen mielestä myös rikkaus.
– Olemme osa tällaista pientä mutta tiivistä yhteisöä. Omat lapsetkin ovat koulussa uskontotunnilla saaneet sen tunteen, että vaikka heitä on vähän, ortodoksisuus on hienoa ja he ovat ylpeitä siitä. Ja vähemmistössä haluaa erityisesti ylläpitää traditioita.
OMALTA KIRKOLTAAN Hämäläinen toivoisi lisää jo aloiteltua keskustelua naisten roolista kirkossa tulevaisuudessa.
– Naisten papiksi vihkimistä en vaadi, mutta naisten roolia pitäisi tarkastella uudella tavalla. Voisivatko naiset esimerkiksi toimia tulevaisuudessa diakoneina?
Hämäläisen mukaan pitäisi kiinnittää lisähuomiota myös siihen, miten kirkko saadaan toimimaan ja seurakunnat pysymään pystyssä jäsenkadosta ja talousongelmista huolimatta.
Myös perheiden mukaan saamista pitäisi miettiä enemmän.
– Jos uskontokasvatusta tulee vain koulusta, niin aika ohueksi se jää. Tietenkin on myös aktiivisia perheitä ja lapsia ja nuoria, mutta vielä enemmän on niitä, jotka eivät oikein ole missään mukana.
Kirkon sisältö pysyy Hämäläisen mukaan tulevaisuudessakin.
– Eikä sen pidäkään muuttua. Se pysyy ja sehän se luokin sitä turvaa tässä alati muuttuvassa maailmassa.
HELSINGIN YLIOPISTON käytännöllisen teologian yliopistonlehtori Johan Bastubacka arvioi, että ekumeenisen patriarkan vierailusta muodostui juhlavuoden huippuhetki ja kansanjuhla.
– Patriarkka vieraili jopa meidän pienessä jumalanpalvelusyhteisössämme Klaukkalassa, Bastubacka kertoo.
Bastubacka kiittelee myös patriarkan Uspenskin katedraalissa pitämää puhetta.
– Se on herättänyt paljon keskustelua.
Juhlavuonna ortodoksisuus on näkynyt Suomessa tavallista enemmän. Kirkon julkisuuskuva on muutenkin viime vuosina Bastubackan mielestä muuttunut.
– Ehkä 1970-luvulta lähtien kirkko oli pitkään sellainen kaunis mystinen pääsiäisen kirkko. Nyttemmin esille on noussut myös erilaisia ongelmakohtia, kirkollisia kiistanaiheita ja muita sellaisia aiheita. Siinä mielessä se julkisuuskuva on laventunut.
SUOMEN ORTODOKSISEN kirkon suhteet valtioon perustuvat vuoden 1923 Tomos-asiakirjaan ja asetuksiin vuosilta 1918 ja 1925. Vasta vuonna 1969 säädettiin ensimmäinen kirkkoa koskeva kirkkolaki.
– On mielenkiintoista, miten patriarkaatin muutos Moskovasta Konstantinopoliin integroitiin lainsäädäntöön. Ortodoksisesta kirkosta tuli erään luonnehdinnan mukaan vähemmistövaltiokirkko.
Bastubackan mukaan alusta lähtien pyrittiin vanha vähemmistö integroimaan osaksi nuorta tasavaltaa.
– Mielenkiintoista on ollut myös se, että lainsäädäntö on päässyt tekemisiin itäisen kanonisen oikeuden kanssa. Nykyisin ortodoksisuus on integroitunut osaksi suomalaista kulttuuria ja yhteiskuntaa.
Länsi- ja Pohjois-Euroopan ortodoksisuus ei Bastubackan mukaan ole irrallaan länsieurooppalaisista trendeistä, vaikka 1990-luvun maallistumisteoriat eivät hänestä aivan näytä toimivankaan. Ortodoksien arkea Suomessa ovat vähemmistöasema, seka-avioliitot, uskonnollinen moninaisuus ja ei-uskonnollisuus.
PERINTEISESTI ORTODOKSISUUTEEN kuuluu Bastubackan mukaan kollektiivinen tapa uskoa ja toivoa.
– Perinteinen ortodoksinen tapa elää on kriisissä sekularisoituvan ja individualistisen länsimaisen ajattelun keskellä, Bastubacka suree.
Ortodoksisesta kirkosta eroaminen on Bastubackan mukaan eroamista sakramentaalisesta yhteisöstä.
– Meillähän on eukaristinen kirkkokäsitys, jossa eukaristiaa viettäessään kirkko on ja tulee kirkoksi. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluminen on liittymistä mysteerioitten yhteyteen: se on yliajallinen, pyhien yhteyttä Kristuksessa. Kaikkia kutsutaan siihen yhteyteen.
Uudistuksiakin kirkossa Bastubackan mukaan kaivattaisiin.
– Sellaisia voisivat olla naisten diakonaatin palauttaminen ja naisten asema kirkossa muutenkin.
Bastubacka toteaa, että kirkkoa johtaa Pyhä Henki ja siten traditio säilyy – vaikka kuluneet yli tuhat vuotta ovat hänestä olleet globaalille ortodoksiselle kirkolle melkein yhtä katastrofia. Tällä hän viittaa esimerkiksi Jerusalemin ja Konstantinopolin menetykseen sekä Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan ateistisen vallan 1900-lukuun.
– Itse asiassa on ihme, että kirkko edelleen on.
BASTUBACKAN MIELESTÄ tärkeintä tulevaisuuden kannalta on, että Suomessakin kirkko on aidosti ortodoksinen ja pysyy siinä traditiossa.
– Se toteutuu aina uudella tavalla uudessa ajassa. Kirkko elää evankeliumia todeksi: se on Kristuksen kirkko, apostolinen ja katolinen, oikein uskova ja oikein ylistävä, Johan Bastubacka sanoo.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Hyviä lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä