Mikkelin Sodan ja rauhan keskuksessa perjantaina 18. elokuuta pidetyssä seminaarissa ”Uskonto sodan aseena ja rauhan välineenä” kuultiin luentojen ohessa myös paneelikeskustelu, jossa hahmoteltiin sotien syitä, oikeutettua sotaa, uskonon osuutta sotiin sekä rauhan mahdollisuuksia.

Helsingin Sanomien entisen päätoimittajan Reetta Meriläisen vetämässä keskustelussa olivat mukana Suomen Lähetysseuran rauhan ja sovinnon työn päällikkö Kristiina Rintakoski, Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian professori Ilkka Huhta, teologian tohtori, dosentti André Swanström, Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkija Reetta Kallanne ja kenttäpiispa Pekka Asikainen.

KESKUSTELUN POHJUSTUKSEKSI Pekka Asikainen ja Kristiina Rintakoski käyttivät lyhyet puheenvuorot.

Asikainen muistutti, että sotilaspapin arvomerkkien lehvät ovat toimintakyvyn, tulevaisuuden ja toivon symboli. Samat elementit ovat myös Yhdistyneiden kansakuntien lipussa.

Sotilaspappien työ ja eettisyys ovat Asikaisen mukaan yksi puolustusvoimien toimintakyvyn osatekijä. Sotilaspapit ovat puolustusvoimien tavoin rauhan asialla.

– Laillisen esivallan on puolustettava kaikkein heikoimmassa asemassa olevia.

Sotilaspappien rooliin kuuluu Asikaisen mukaan jokaisen rinnalla kulkeminen uskonnollisesta vakaumuksesta huolimatta ja papin omasta vakaumuksesta tinkimättä.

Toisaalta sotilaspapin arvomerkissä on risti: sotilaspappi on tukemassa myös niitä, joille kristillinen usko on elämän perusta.

– Hengellisten arvojen merkitystä ei voida liikaa korosta tämän päivän kriisinsietokyvystä puhuttaessa, Asikainen totesi.

KRISTIINA RINTAKOSKI halusi tuoda keskusteluun kirkon kansainvälisen työn arjen ja siinä toimivan Lähetysseuran näkökulman. Kyse on globaalista työstä rauhan edistämiseksi. Olennaista työssä on hänen mukaansa myös paikallinen rauhan rakentaminen ja uskonnollisten toimijoiden rooli.

– Teemme Suomen Lähetysseurassa työtämme ympäristössä, jota leimaa suuri epävarmuus, pandemiasta yhteiskunnallisiin levottomuuksiin.

Sota Ukrainassa on Rintakosken mukaan vaikuttanut Lähetysseuran työhön kotimaassa ja ulkomailla. Kansainvälisessä politiikassa vastakkainasettelu lisääntyy. Demokratia monissa maissa taantunut, itsevaltaisuus lisääntynyt ja sananvapaus heikentynyt.

Inhimillinen kärsimys on maailmassa suurta.

– Pakolaisten määrä nyt suurempi kuin milloinkaan toisen maailmansodan jälkeen.

Uskonnot tekevät Rintakosken mukaan hyvää, mutta ne myös lietsovat konflikteja.

– Jakautumiset ja konfliktit näkyvät myös kirkkojen sisällä ja vaikeuttavat niiden työtä konfliktien ratkaisemisessa. Rauhaa ei ole ilman oikeudenmukaisuutta ja toisin päin.

VARSINAISESSA PANEELIKESKUSTELUSSA lähdettiin liikkeelle siitä, milloin sota voi olla oikeutettu.

Pekka Asikainen viittasi oikeutetun sodan teoriaan, jossa laillinen esivalta puolustautuu hyökkäyksen vuoksi. Reetta Kallanne muistutti myös kansainvälisen yhteisön oikeutuksesta.

André Swanström totesi, että jo kirkkoisä Augustinukselle puolustussota oli itsestään selvästi oikeutettu sota. Mutta oikeutetun sodan teologia löytyy jo juutalaisuudesta.

Ilkka Huhta muistutti, että usein konteksti tuntuu ratkaisevan, millä tavalla sotia pidetään oikeutettuina.

Kristiina Rintakoski halusi tuoda asiaan vielä yhden nykyrealismiin kuuluvan näkökulman.

– Tässähän ne ovat, Augustinus ja sodan oikeussäännöt. Mutta usein sisäisissä konflikteissa laillinen esivalta hyökkää siviilejä vastaan. Siellä ihmiset ajattelevat, että heidän puolustustaisteluaan ei pidetä oikeutettuna, Rintakoski sanoi.

VOIKO SOTA syttyä yllättäen? Tätä pidettiin keskustelussa varsin epätodennäköisenä.

Asikaisen mukaan sodat ovat pitkän kehityksen tuloksia.

– Mutta entäpä jos sodan välineenä ovat nälkä, ihmisvirrat ja disinformaatio?

Rintakosken mukaan raja sodan ja rauhan välillä on entistä vaikeampi määritellä. Tämä vaikuttaa myös oikeutetun sodan määritelmään.

Hän viittasi myös vihapuheen yleistymiseen.

– Somessa puhe on kiihtynyt. Voisiko vihapuhe johtaa aseelliseen konfliktiin? Jo ennen somea näin kävi Ruandassa 90-luvulla.

Asikaisen mukaan kaikkien tehtävä on pitää suomalaisesta yhteiskunnasta huolta ja pitää kaikki mukana.

Rintakoski muistutti uskontojen merkityksestä yhteisöissä.

– Niillä on iso rooli, koska ne tavoittavat myös nuoria. Mitä kirkoissa tai moskeijoissa saarnataan suvaitsevaisuudesta ja yhteiselosta, sillä on suuri merkitys.

KUINKA USEIN uskonto on sotiin todellinen syy tai tekosyy?

Reetta Kallanteen mukaan kyse on siitä, miten uskonto liittyy ideologiaan, maailmankuvaan tai valtioon.

– Uskonto on merkittävä tekijä ja olisi outoa, jos se ei vaikuttaisi.

Opettajana työskentelevä Swanström muistutti myös toisesta näkökulmasta.

– Olen sanonut oppilaille, että uskonnon nimissä ei ole tapettu niin paljon ihmisiä kuin esim. kommunismin tai natsismin nimissä. Uskonnon rooli pahuuden lähteenä on silloin suhteellinen.

1900-luvun konfliktit ovat Swanströmin mukaan lähteneet maallisista ismeistä. Ne ovat ottaneet uskonnon paikkaa. Kommunismi oli hänen mukaansa jonkinlainen yritys rakentaa Jumalan valtakuntaa maan päälle, Hitler taas yritti olla saksalaisille jonkinlainen profeetta.

– Uskonnon merkitys länsimaissa on vähenemään päin. Jos Eurooppa tempautuu uuteen suursotaan, se ei kyllä nouse kristinuskosta, Swanström totesi.

KOSKA RAUHA maailmaan saavutetaan?

Swanströmin mukaan ajatus pysyvästä rauhasta on utopiaa. Huhta totesi, että jos rauhan asia unohdetaan, varmistetaan sota. Mutta asian muistaminen estää sotaa.

Rintakosken mukaan usko rauhan etenemiseen on usein koetuksella. Sopimukset eivät paljon paina, jos yhteiskunnista puuttuu rakenteita, jotka kannattelevat yhteiskuntaa.

Kysyttiin myös ketkä ovat kehittyvissä maissa avainhenkilöitä, kun ryhdytään rakentamaan rauhaa?

Rintakosken mukaan rauhantyö on kontekstuaalista. Kaikista osapuolista on tehtävä osallisia.

– Jos toimijoita on kymmeniä, kuten esimerkiksi Afganistanissa tai Syyriassa, se on hyvin vaikeaa. Mutta uskonnolliset toimijat ovat usein yksi niistä tahoista, jotka täytyy pöytään saada. Asia riippuu myös aina maan historiasta ja kulttuurista.

SWANSTRÖMIN MUKAAN kansojen välinen rauha lähtee vuorovaikutuksesta ruohonjuuritasolla. Luottamus tavallisten ihmisten välillä on olennaista.

– Jos vain johtajat rakentavat rauhaa näiden ihmisten päiden yli, se rauha ei saavuta yleistä legitimiteettiä.

Pariisin rauhassa suomalaisten päiden yli saneltiin Swanströmin mukaan pakkorauha.

– Se on jäytänyt suomalaisia vuosikymmeniä, traumatisoinut karjalaisten evakkoja ja heidän jälkeläisiään. Sanelurauha ylhäältä ei ota huomioon kaikkia ihmisiä.

Rintakosken mukaan pohjoismaisella hyvinvointivaltiolla on ollut iso merkitys siihen, että ihmiset kokevat osallisuutta. Kansalaisyhteiskunnan ja valtion on siksi helppo toimia yhdessä.

Huhdan mukaan luottamus on pohjoismaisten yhteiskuntin perusvire.

– Jos hukkaat Suomessa lompakon 12 kertaa, niin 11 kertaa saat sen takaisin, Huhta totesi.

VIIMEISENÄ TEEMANA käsiteltiin uskottavaa anteeksipyyntöä. Asiaan liittyi jälleen monia näkökulmia.

Rintakosken mukaan anteeksi voi antaa siksi, että pystyy jatkamaan elämäänsä. Ei vain siksi, että toinen pyytää.

– Ihminen on voinut kokea anteeksiantamattomia asioita.

Huhta ei ilmoittautunut historiallisten anteeksipyyntöjen kannattajaksi.

– Kenellä on valtuudet antaa ja pyytää anteeksi?

Swanström piti tärkeänä aitoa katumusta. Anteeksipyytäjä ei voi kuitenkaan edellyttää saavansa anteeksi. Ei voi pyytää anteeksi sitä, ”jos minä mahdollisesti olen loukannut jotakin”.

– Vain aito anteeksipyyntö on validi. Pyynnöistä ja annoista ei pidä tehdä yleisön vuoksi mitään teatteria.

Asikainen lisäsi, että aidossa tilanteessa anteeksipyyntöön ja -saamiseen kuuluu myös elämänmuutos.

– Se on sovinnon rakentamista, Pekka Asikainen sanoi.

SEMINAARIN PÄÄTÖSSANAT lausui Mikkelin piispa Seppo Häkkinen. Hän viittasi Viipurin piispa Paavali Juusteniin, jonka Ruotsin kuningas Juhana III vuonna 1569 lähetti rauhanlähettilääksi Venäjälle, neuvottelemaan rauhanehdoista Ruotsin ja Novgorodin välillä.

Neuvottelujen sijaan Juustenin johtama valtuuskunta häpäistiin, se joutui olemaan yli kahden vuoden ajan vankina, parikymmentä valtuuskunnan jäsentä menehtyi ruttoon ja maat joutuivat 25-vuotiseen sotaan.

– Laajassa valtuuskunnan kohtaloa käsittelevässä kertomuksessa Juusten kuvaa vankeusajan kärsimyksiä. Vihdoin Juustenin vapauduttua Juhana III aateloi hänet vuonna 1572. Vaakunakilpeensä Juusten maalautti puolialastoman itseään ruoskivan miehen. Kilven yläpuolella on piispanhiippa ja sen molemmin puolin venäläinen solmuruoska, Häkkinen kertoi.

Tuo Juustenin vaakunan yksityiskohta on myös Viipurin piispalle 1935 valmistetussa piispankaavussa, jota Mikkelin piispakin joskus käyttää.

– Jotain syvästi traagista on siinä, että Juusten halusi piispanvaakunaan kärsivän itseään ruoskivan miehen sekä piispan tunnuksen, hiipan, molemmin puolin venäläiset ruoskat.

Samalla tämä yksityiskohta symboleita täynnä olevassa piispankaavussa kertoo Häkkisen mukaan siitä, että Viipurin ja Mikkelin hiippakuntien elämään on tavalla tai toisella kytkeytynyt pitkän historian aikana sota, rauha ja Venäjä.

– Uskonto on ollut näissä kaikissa vaiheissa mukana, onhan se osa yksilön ja yhteisön elämäntodellisuutta

Ihmisten käsissä uskonto taipuu Häkkisen mukaan moniin tarkoituksiin: sodan aseeksi, väkivallan ja sorron oikeuttajaksi, vallan välikappaleeksi. Uskonto voi myös olla rauhan väline, merkityksen tuoja sekä toivon ja tulevaisuuden antaja.

– Juustenin piispainkronikan alkusanat kertovat, mistä kumpuaa halu ja voima rakentaa hyvää elämää tätä ja tulevaa maailmaa varten: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen lunastustyön perusteella olemme taivaallisen elämän perillisiä.

Ilmoita asiavirheestä